Olen jo nuorena ollut tytöistä kiinnostunut, mutta myös pojista, joten olen kai bi. Mutta kirjoitan tänne koska olen naisista paljon enemmän kiinnostunut kuin miehistä ja olenkin ajatellut että jospa olen sittenkin lesbo.
Ystäväni jota pidin heterona (elää miehen kanssa, heillä on lapsi) tunnusti n. vuosi sitten ihastuneensa minuun ja samalla tuli ilmi että hän on bi. Itsekin olin jotain fiboja jo tuntenut tätä ystävää kohtaan aiemmin, mutta olin yrittänyt heittää sen mielestäni. Tämän vuoden aikana olemme lähentyneet paljon, olemme harrastaneet seksiä, rakastamme toisiamme. Hän ei jätä miestään, sanoo että hänelle kulissit ovat tärkeät ja lapsenkaan vuoksi ei alkaisi lesbosuhteeseen. Keksimme milloin mitäkin valheita hänen miehelleen että ystävä pääsisi meille ilman lastaan että saamme olla rauhassa kahden kesken. Soittelemme jatkuvasti, olemme ihan umpirakastuneita. Ystäväni bi-seksuaalisuudesta ei tiedä kukaan muu kuin minä. Itse taas olen hieman tullut kaapista, kertonut joillekin ystävilleni asiasta.
Varmaan ymmärrätte että tämä on kuluttavaa. Välillä tuntuu että kuolen ikävään enkä voi jatkaa näin. Mutta eihän tunteiden kuollettaminen onnistu, ja välejä en halua todellakaan katkaista koska kyse on parhaasta ystävästäni. Olemme keskustelleet tästä asiasta monet kerrat ja aina se menee vaan itkuksi. Itse olisin valmis jopa menettämään perheeni kunhan vain saisin tämän naisen. Perheeni on siis erittäin kielteinen homoseksuaaleja kohtaan ja he eivät tiedä minun suuntautumisestani.
Mutta ystäväni ei aio muuttaa kantaansa, hän ei jätä miestään. Hän on sanonut, että jos yhteiskunta olisi erilainen niin hän olisi minun kanssani. Meille kummallekin tämä on vaikeaa. En edes tiedä mitä kysyisin teiltä, ehkä jotain kokemuksia?
Miessuhteeseen en välttämättä halua. Minulla on yksi lapsi, jonka olen ns. yksin tehnyt ja meillä on hyvä olla näin. Mutta pikkuhiljaa, ihan vähäsen, olen alkanut miettimään josko alkaisin ihan avoimesti bi/lesboksi ja voisin etsiäkin oikeaa naissuhdetta. En vaan tällä hetkellä pysty ihastumaan muihin.
Toiveeni (vaikka turha onkin) olisi se että ystävänikin tajuaisi, että oman onnensa eteen täytyy joskus tehdä uhrauksia. Että hän jättäisi miehensä ja olisi ihan oikeasti minun kanssani. Vaikka kaikki sukulaiset ja tutut sitten hylkäisivätkin meidät.. olisihan meillä ainakin toisemme.
Ystäväni on jopa ehdottanut että alkaisin suhteeseen miehen kanssa. Kuten sanoin, hänelle kulissit ovat tärkeät. Hän ei kuulemma olisi miehestä mustasukkainen. Mutta kun en halua, niin en halua. Mielummin olen yksin kuin miehen kanssa. Seksikään kenenkään miehen kanssa ei ole tuntunut koskaan siltä, miltä se tuntuu tämän ystäväni kanssa. Hän ei juurikaan harrasta miehensä kanssa seksiä, kuulemma koko ajatuskin ällöttää ja mies saa kuulemma käydä vieraissa jos haluaa.
Huh huh, jotenkin tuntuu niin sekavalta tällä hetkellä tämä elämä.
Ystäväni jota pidin heterona (elää miehen kanssa, heillä on lapsi) tunnusti n. vuosi sitten ihastuneensa minuun ja samalla tuli ilmi että hän on bi. Itsekin olin jotain fiboja jo tuntenut tätä ystävää kohtaan aiemmin, mutta olin yrittänyt heittää sen mielestäni. Tämän vuoden aikana olemme lähentyneet paljon, olemme harrastaneet seksiä, rakastamme toisiamme. Hän ei jätä miestään, sanoo että hänelle kulissit ovat tärkeät ja lapsenkaan vuoksi ei alkaisi lesbosuhteeseen. Keksimme milloin mitäkin valheita hänen miehelleen että ystävä pääsisi meille ilman lastaan että saamme olla rauhassa kahden kesken. Soittelemme jatkuvasti, olemme ihan umpirakastuneita. Ystäväni bi-seksuaalisuudesta ei tiedä kukaan muu kuin minä. Itse taas olen hieman tullut kaapista, kertonut joillekin ystävilleni asiasta.
Varmaan ymmärrätte että tämä on kuluttavaa. Välillä tuntuu että kuolen ikävään enkä voi jatkaa näin. Mutta eihän tunteiden kuollettaminen onnistu, ja välejä en halua todellakaan katkaista koska kyse on parhaasta ystävästäni. Olemme keskustelleet tästä asiasta monet kerrat ja aina se menee vaan itkuksi. Itse olisin valmis jopa menettämään perheeni kunhan vain saisin tämän naisen. Perheeni on siis erittäin kielteinen homoseksuaaleja kohtaan ja he eivät tiedä minun suuntautumisestani.
Mutta ystäväni ei aio muuttaa kantaansa, hän ei jätä miestään. Hän on sanonut, että jos yhteiskunta olisi erilainen niin hän olisi minun kanssani. Meille kummallekin tämä on vaikeaa. En edes tiedä mitä kysyisin teiltä, ehkä jotain kokemuksia?
Miessuhteeseen en välttämättä halua. Minulla on yksi lapsi, jonka olen ns. yksin tehnyt ja meillä on hyvä olla näin. Mutta pikkuhiljaa, ihan vähäsen, olen alkanut miettimään josko alkaisin ihan avoimesti bi/lesboksi ja voisin etsiäkin oikeaa naissuhdetta. En vaan tällä hetkellä pysty ihastumaan muihin.
Toiveeni (vaikka turha onkin) olisi se että ystävänikin tajuaisi, että oman onnensa eteen täytyy joskus tehdä uhrauksia. Että hän jättäisi miehensä ja olisi ihan oikeasti minun kanssani. Vaikka kaikki sukulaiset ja tutut sitten hylkäisivätkin meidät.. olisihan meillä ainakin toisemme.
Ystäväni on jopa ehdottanut että alkaisin suhteeseen miehen kanssa. Kuten sanoin, hänelle kulissit ovat tärkeät. Hän ei kuulemma olisi miehestä mustasukkainen. Mutta kun en halua, niin en halua. Mielummin olen yksin kuin miehen kanssa. Seksikään kenenkään miehen kanssa ei ole tuntunut koskaan siltä, miltä se tuntuu tämän ystäväni kanssa. Hän ei juurikaan harrasta miehensä kanssa seksiä, kuulemma koko ajatuskin ällöttää ja mies saa kuulemma käydä vieraissa jos haluaa.
Huh huh, jotenkin tuntuu niin sekavalta tällä hetkellä tämä elämä.
Vastaukset 29
Vanhimmat
sun ystävä käyttää sua aika törkeesti hyväkseen, se ett sanoo vielä rakastavansa sua ni huhhuh. Sillähän on asiat hyvin, sillä on perhe ja mies ja salainen seksisuhde joka taipuu mihin vain. Sä et voi voittaa tossa asiassa. Kun aika etenee ja sua alkaa todella kypsyttää se alkaa sanoo ett ehkä hän sitten kun lapset on vanhemmat jne. Mut tosiasia on ett jos se rakastais sua se haluis mikä on sulle hyväksi. Nyt se ajattelee vain itteään.
Sun kannattais oppimaan laittamaan ittes edelle, katsoa ett sulla on asiat hyvin. Se joka rakastaa sua, kunnioittaa näitä asioita ja haluaa samaa, eli ett sulla on kaikki hyvin.
Älä luovu sun käsityksestä mitä rakkaus on, sä haluut uskoa ett se rakastaa sua ja ett toi on rakkautta. Se tuhoaa pikku hiljaa sun arvostusta rakkauteen ja susta tulee tyypillinen toinen nainen. Katkera ja et usko mihinkään enää.
Sano sun ystävälle ett jos hän välittäisi susta se ei laittaisi sua tuollaiseen tilanteeseen. Luultavammin se puhuu sulle ummet ja lammet koska sen asiat on nyt hyvin ja välittää vain niistä. Hienoa sanoa siinä kuinka rakas olet.
Entäpäs sitten jos, tai kun sattuisitkin löytämään itsellesi potentiaalisen naisen, miten luulet tämän ystäväsi siihen suhtautuvan?
Faktahan on se, että olet kakkossijalla tällä hetkellä. Sun pitää löytää joku joka pitää sua ykkösenä.
joo, ei minunkaan mielestäni tuollainen "toisena naisena" olo voi pidemmän päälle toimia, tai tässä tapauksessa "toisena ihmisenä". Tiedän, helppo se täältä on sanoa, mutta kyllä kannattaa suhtautua tuohon suhteeseen samalla vakavuudella kun ystäväsi, eli olet hänen kanssaan kunnes löydät jonkun muun tai sitten sanot ihan suoraan miltä tuntuu.
Jos et pysty katkaisemaan välejä, tai halua tms niin siltikään mikään ei velvoita sinua olemaan yhtään sen lojaalimpi kun tämä toinen. Olet kuitenkin nyt kakkossijalla joten suosittelen vaatimaan elämältäsi ykkössijalla olemista.
Itse olin toisena naisena miehelle joka ei samoista syistä, mukavuussyistä halunnut jättää naistaan vaikka kuulemma rakasti minua. Katkaisin suhteen ja en ole kyllä katunut. Olen siis Bi.
Järki mulle sanoo, että olette oikeassa.. kunpa voiskin kuunnella vaan pelkkää järjen ääntä. :(
En tiedä olenko vielä valmis tulemaan kaapista, ja etsimään naista elämänkumppaniksi. Siksi tämä kai tuntuu tavallaan turvalliselta. Minulla ei ole aiempia kokemuksia naisten kanssa, vaikka ihastunut olenkin moneen. Ja en ole saanut ihailua naisilta, ehkä juuri siksi kun kaapissa olen. Siksikin tämä kai tuntuu vaan niin hyvältä.
Tiedän olevani "se toinen" jne. Jos tämä ihminen ei olisi ystäväni, koittaisinkin kai katkaista välit. Mutta sitten menettäisin niin paljon.. :(
En ole hänelle vielä puhunut tästä että alkaisin avoimesti bi:ksi. Olen kyllä sitä puhunut, että en halua enää mitään "sellaista" ja haluan olla vaan tavallinen ystävä. Hän on näistä puheista ollut äärettömän surullinen. On tosiaan yritetty olla vaan tavallisia ystäviä pari kertaa, mutta ei siitä tule mitään!
Mun täytyy kai vaan odottaa, että ihastun johonkin toiseen naiseen, tai mieheen. Miehiin kyllä tunnen vetoa todella harvoin. Jotain miesviritelmiä olen yrittänyt pitää "pakolla", mutta niistä ei ole tullut mitään.
Luulen että hänestä tuntuisi tosi kurjalta, jos mulla olisikin joku muu nainen kuin hän. Järjellä myös tiedän, ettei mua voi antaa kohdella näin jne. Mutta kun ne hiton TUNTEET. Kai tämä sattuu, kävi miten vaan ja se olis kestettävä.
Olemme molemmat alle kolmikymppisiä..
niin, sun elämä tässä on kyseessä. Sä saat olla ja tehdä miten ikinä haluat. Ystäväsi ainakin on sisäistänyt sen asian ettei kukaan muu tee sua onnelliseksi jos itse et. Ikävää että luultavammin pitkässä juoksussa teiltä menee ystävyys ja sulta usko itseesi ja rakkauteen ja naisiin. Mutta se on sitten sen ajan murhe.
Voihan myös olla, että hän havahtuisi omista kulisseistaan, jos löytäisit jonkun toisen tai kertoisit, että ryhdyt kulkemaan silmät avoimina ja haluat "oikean" naisystävän.
Itselläni on hieman samantapainen kokemus. Rakastuin nuorena parhaimpaan ystävääni ja meillä oli parin vuoden pituinen suhde. Koko tuon suhteen ajan hän yritti kieltää olevansa lesbo, koska hän oli täysin lukossa itsensä kanssa sen asian suhteen. Lopulta väsyin ja "erosimme". Kun sitten löysin uuden naisystävän, ymmärsi hän lopulta rakastavansa minua muutenkin kuin vain ystävänä.
Joskus siis irtiottokin voi tuoda mukanaan jotain uutta. Kukaan ei tietenkään voi olla varma, havahtuisiko hän ajatuksistaan, jos jättäisit hänet.
Mä vatvoin mielessäni koko viime yön tätä asiaa. Liian kauan oon kieltänyt tavallaan myös itseltäni tän asian ja oon "etsinyt" miessuhdetta, tai elänyt siinä uskossa että mun on pakko olla suhteessa miehen kanssa ollakseni "normaali" ja hyväksytty.
Nyt mulla aukesi kuin pikkukissalla silmät; miksi minä sitä MIESTÄ etsin? Yhtä hyvin se voi olla nainenkin. Tein päätöksen, että yritän löytää suhteeseen ihmisen kanssa, oli sitten mies tai nainen. Jos kohdalleni osuu nainen joka haluaa minun kanssa olla ja minä hänen, en kiellä sitä. Pidän silmäni avoinna.
Mitä sukulaisiin tulee, niin kyseessä on mun elämä. Haluanko mä olla yksin tai pakkosuhteessa miehen kanssa koko elämäni vain sen vuoksi että sukulaiset mahdollisesti hylkää? En.
Vielä olisi kaksi läheistä ystävää, joille en jostain syystä ole uskaltanut kertoa suuntautumisestani. Toinen on erittäin homovastainen. Toisen kanssa ei nyt vaan ole tullut puheeksi ja uskon että hän hyväksyisi minut täysin tällaisena eikä suhtautuminen minuun muuttuisi. Aion ainakin hänelle sanoa kun seuraavan kerran näemme.
En nyt ala tätä heti kaikille kuuluttamaan tai vaihda FB:hen että pidän miehistä ja naisista ;D (nyt siinä ei ole mitään) Mutta katson mitä elämä tuo tullessaan :)
Tämä on NIIIN minun elämästä. Rakastuin myös ystävääni. Itseasiassa hän oli ensin puolituttu, mutta ajauduimme lähempiin tekemisiin ja tutustuimme paremmin. Hän on seurustellut ikänsä miehen kanssa, ovat olleet vuosikausia yhdessä. Tiesin tämän, mutta sain myös kuulla, että hänellä on kiinnostusta naisia kohtaan. Niinhän siinä sitten kävi, että ihastuimme, annoimme tunteille vallan, rakastuimme. Minäkin olin silloin vielä suhteessa, mutta erosin. Pohjimmiltani toki tiesin, että ystäväni ei tule ikinä jättämään miestään, mutta minä en pystynyt olemaan kahden kanssa yhtä aikaa. Ja kun olin hullaantunut tästä ystävästäni, en tuntenut enää mitään entistä kumppaniani kohtaan. Tiesin, että se ei tule enää toimimaan. Vaikka tiesin myös, että en tule tätä uutta ystäväänikään saamaan.
Sitten alkoi vuoristorata. Minä en kestänyt sitä, että oma rakkaani oli toisen kanssa. Tässäkään tapauksessa ystäväni ei halunnut seksiä miehensä kanssa, ei välittäny siitä sillä tavalla. Ei kuitenkaan pystynyt hänestä luopumaan. Heillä ei ole lapsia, se monivuotinen historia vaan. Ystäväni ei uskaltanut lähteä suhteesta omilleen, olemaan yksin. Minä pistin välit poikki vähän väliä, huusin, itkin, ikävöin, raivosin. Mutta en vain pystynyt olemaan ilman tätä ystävääni. Tiesin saman kuin keskustelun alullepanija; olin kakkonen, hätävara, hyväksikäytetty. Mutta kuten todettu, mitä sitä tunteilleen voi.
Olen vedonnut samoihin asioihin kuin edellä on mainittu. Että jos ystäväni rakastaisi minua todella, hän antaisi minun olla. Olen "uhkaillut" etsiväni uuden, mutta hän vain toteaa, että se olisi hänelle ihan oikein, ansaitsen onnen jonkun sellaisen kanssa, joka on täysillä mukana suhteessa. Tottakai hän myöntää, että se sattuisi häneen, mutta ei taistelisi vastaan. Ei hänellä ole oikeutta. Hän ei pysty valitsemaan meistä kumpaakaan, mutta jäämällä miehensä luo, hän kuitenkin tekee valinnan.
Tätä on jatkunut vuoden verran sen jälkeen kun erosin exästäni. Tämä on pirun kuluttavaa, minä olen ihan rikki eikä minulla ole voimia tehdä mitään. Minun ainoa ulospääsy tästä tilanteesta olisi uusi suhde, mutta en tapaa naisia missään, enkä jaksa lähteä ulos heitä etsimään. Enkä juuri nyt voisi edes kiinnostua muista, minulla on vielä niin paljon tunteita ystävääni kohtaan. Tämä puolinainen suhde vie minulta kaiken energian, joku tohtori varmasti diagnosoisi minulle masennuksen. Uskoni rakkauteen on mennyt, itsetunto on nollassa. En usko löytäväni enää ketään jolle kelpaisin. Tämä ei ole ensimmäinen suhteeni heteronaiseen, tunnen vetäväni puoleeni vain näitä hyväksikäyttäviä heteroita. Ainoa kunnollinen suhteeni oli exän kanssa, ja sekin meni pilalle tämän harhahypyn takia. Pelkään myös, että petän seuraavaakin.. vaikka selvää on, että en pysty pitämään kahta ihmistä yhtä aikaa, mutta ihastunko aina vaan uuteen, ja se entinen unohtuu? Miksi nyt ei tule sitä uutta, kun tarvisin..
Tällä hetkellä välit on taas poikki. Niin kuin alullepanijakin totesi, olisi helpompi katkaista välit jos kyseinen ihminen ei olisi myös hyvä ystävä. Minulla on todella vähän ystäviä, ja tämän yhdenkin menetys tuntuisi suurelta. Oikeastaan minulle jäisi vain kourallinen tuttavia, ei yhtään kunnon ystävää, joiden kanssa viettää aikaa siinä määrin ja sillä tasolla, mitä se tämän naisen kanssa on ollut. Muut ovat äitejä tai niin tiukasti puolisoissaan kiinni, että ei heillä ole minulle aikaa. Ei heitä saa viikonloppulomalle jonnekkin, hyvä että parin viikon varoitusajalla leffaan tai kyläilemään puolin toisin. Siksi välien katkaiseminen on niin vaikeaa. Menettäisin tässä niin paljon.
Tunteilleen ei voi mitään, eikä saisi yleistää, mutta sanon kuitenkin: välttäkää niitä suhteita heteroiden kanssa. Niistä saa vain itsensä kipeäksi :(
Ikuinen kakkonen,
tosi tutulta kuulosti tekstisi!! Mä puhuin tälle mun ystävälle eilen siitä että olen tästälähtien valmis oikeaan suhteeseen jonkun naisen kanssa, jos vaan ihastun. Hän sanoi juuri noin, että toivoo että löytäisin jonkun mutta kyllä häntä se sitten surettaa ja mä olen niin rakas ja ihana ja blaablaa ja muutenkin alkoi taas "lämmitellä".
Minullakaan ei ole oikeastaan muita kunnon ystäviä. Yksi on mutta asuu kauempana toisella paikkakunnalla ja näemme aika harvoin. Tämän ystäväni kanssa johon olen rakastunut, näemme usein ja lapsemme viihtyvät keskenään.
Minä olen monesti yrittänyt pyytää tätä ystävääni kanssani (tai lasten kanssa) jonnekin viikonloppulomalle. Vaikka jonnekin mökille tai kylpylään tms, se olisi ihanaa. Mutta eihän se onnistu kun hänellä on se mies! Joskus käy niin vihaksi. Tiedän olevani typerä, minähän olen vain se toinen. Se jolta saa silloin kun huvittaa..
Ja tosiaan, kun järki sanoo toista ja tunteet toista, niin ei ole mitenkään helppoa. Kunpa elämään löytyisikin joku toinen, joku sinkkunainen. Jos rakastuisin johonkin toiseen, luulen että silti pysyisimme tämän ystäväni kanssa väleissä ja ystävinä ja tapaisimme mutta minulla olisi paljon helpompi olla jos meidän välillä ei olisi tämmöstä sutinaa.
Itsekin olen monta kertaa sanonut että ei enää mitään sellaista ja ollaan tavallisia ystäviä. Itkenyt ja raivonnut ja riidellyt. Mutta aina olen kuitenkin antautunut sitten tunteille. Ja tiedän senkin että tuollainen uhkailu ei ole oikein ystävää kohtaan jne. Mutta kun ne tunteet.. :(
Olen ollut melkein samassa tilanteessa. Paitsi että minulle oli aina selvää se, että ystäväni suhde mieheensä on etusijalla. Hän myös kunnioittaa minua, eikä yritä lämmitellä meidän suhdetta enää muuksi kuin ystävyydeksi, kun se kerran loppui olemasta jotain muuta. Mulle ystävyys on ollut niin tärkeää, että revin väkisin kaikki ylimääräiset halut ja tunteet sisältäni pois. Ensin kyllä itkin puoli vuotta, mutta sitten sain sen tehtyä. Ja nyt pystyn itsekin ihan oikeasti olemaan ystävä. Mutta ensin piti luopua siitä viimeisestäkin hitusesta toivoa, että meistä voisi vielä tulla pari. Mun motivaatio oli kova, koska halusin ystäväni takaisin ystävänä, siksi ehkä sain sen tehtyä.
Minusta olisi ollut tosi epäreilua jotakin kolmatta naista kohtaan, jos olisin tavannut sen kolmannen siinä vaiheessa, kun en vielä ollut saanut revittyä itseäni irti ystävästäni. Mun tunteet on mun vastuulla, ei jonkun sellaisen ihmisen, joka sattuu tulemaan vastaan tai sitten ei. Haluan seisoa omilla jaloillani siinä vaiheessa, kun joku ihana nainen kävelee mun elämääni. Enkä kyllä haluaisi alkaa suhteeseen itsekään sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole eksästään päästänyt vielä irti. En mä halua olla kenellekään väline tunteiden hallintaan. Mutta kyllähän mäkin kaipasin toista naista viereeni silloin, kun räpistelin vielä kiinni ystävässäni, joten ymmärrän sen halun ihan hyvin. Itse olen tyytyväinen siihen, että sitä naista ei kuitenkaan silloin tullut vielä vastaan.
A.p., meillä se menee lähinnä niin, että ystäväni pyytelee minua sinne ja tänne ja tuonne. Ja minä kiukkuan ja vastaan, että mene sen äijäsi kans, kun sen kerta haluat, etkä minua. On me muutaman kerran oltu yökyläilyä ja silleen, mutta sen jälkeen tuska on joka kerran vain entistä suurempi. Kun pitää palata siihen normijärjestelyyn, että oma rakas nukkuukin jonkun toisen vieressä. Yhdessä on ihanaa, mutta sen jälkeen niin tuskaa, että olen pyrkinyt välttelemään liian pitkiä yhteisiä hetkiä oikeastaan alusta alkaen.
Vitsillä olenkin puhunut laastarisuhteesta, joka auttaisi minut yli tästä raastavasta suhteesta. Tiedän toki, että se olisi väärin sitä uutta naista kohtaan. Mutta menneisyyteen katsoen tiedän myös sen, että uusi ihastus on todennäköisesti ainoa keino unohtaa.. sekin saattaisi riittää, että ihastuisin, vaikka en välttämättä saisikaan vastarakkautta, tai suhdetta.
Tietenkin haluaisin, että ystäväni pysyisi ystävänä. Mutta tällä hetkellä se tuntuu niin vaikealta. Tällä hetkellä tuntuu, että en edes haluaisi olla hänen kanssaan vain ystävä. Haluan enemmän. Sehän siinä se vaikeus on. Aina kun näen hänet, haluan vain koskettaa ja olla lähellä.
Sataasataaropisee, kerro ihmeessä miten sinä ne tunteet sisältäsi tapoit? Näittekö sen puolen vuoden aikana ystäväsi kanssa? Minun kohdalla auttaisi, jos ystäväni edes vähän yrittäisi itsekin päästä minusta eroon, mutta ei.. minun on tehtävä aina kaikki. Yritettävä olla vahva. Hän ei luovu miehestään, mutta ei yritä luopua myöskään minusta.. vaikea siinä on olla vain ystävä senkään takia :(
Ikuinen kakkonen - Kun osaisinkin pukea sanoiksi, mitä tarkalleen tapahtui. Ehkä se ratkaiseva hetki oli joku sellainen, jossa tajusin, että ystäväni ei ole mulle se kumppani, jonka olisin hänen halunnut olevan. Ei ollut koskaan ollut, eikä tulisi koskaan olemaan. Se saattoi olla ihan joku yksittäinen ystäväni sanoma lause, joka katkaisi sen säikeen mun ja sen kuvitelman välillä. Mutta siihen päästiin, koska me käsiteltiin meidän suhteen loppuminen perinpohjaisesti, ja kaikki mieltä hiertävät asiat puhuttiin selväksi. Eikä kumpikaan yrittänyt sytyttää liekkiä uudestaan, vaan pelkästään selvitä eron aiheuttamasta surusta ja käsitellä se. Nähtiin satunnaisesti, kirjoiteltiin paljon. En siis joutunut tekemään sitä yksin, vaikka toinen olis halunnut jatkaa - se on varmasti paljon vaikeampaa. Eikä ystävyys varmaan toimi niin, että vain toinen on/yrittää olla ystävä, jää liian yksipuoliseksi.
Niin.. Ironista on, että minäkin syvällä sisälläni tiedän, että en tulisi loppu elämääni viettämään hänen kanssaan. Hänessä on sellaisia piirteitä, joita en varmaankaan hyväksyisi pitemmän päälle. Ja tietenkin se, että hän pettää kumppaniaan noin röyhkeästi. Tai no, onko se pettämistä, että mies kaiken lisäksi vielä tietää, mitä hän minun kanssani tekee, ja hyväksyy sen... En ole ensimmäinen, jonka kanssa hän miestään pettää. Tietenkin pelkään, että hän pettäisi myös minua. Jos en saisikaan tyydytettyä kaikkia hänen tarpeitaa, lähtisikö hän taas hakemaan jostakin jonkun joka täyttäisi ne puuttuvat aukot? Todennäköisesti.
Miksi siis on niin vaikea päästää irti? Elänkö jossakin kuplassa, kuvitelmassa, muistoissa..? Itseänihän minä tässä vain kiusaan. Mutta tunteita kuitenkin on, ei kai tämä muuten näin vaikeaa olisi. Turhauttaa, kun kummallakin on hyvä toisen kanssa, mutta ei ikinä voida oikeasti kokeilla, olisiko meistä yhteen. Olen mielestäni hyväksynyt jo sen, että meistä ei koskaan tule mitään. Mutta.. niin. Mihinpä niistä tunteistaan pääsee vaikka kuinka tajuaa realiteetit. Olisin silti halunnut edes kokeilla sovitaanko me toisillemme..
miks te pidätte kiinni siitä ett noiden ihmisten pitäis jäädä ystäviksi? Nehän käyttää teitä hyväkseen. Ystävät ei tekisi noin.
Kyllähän se vaikuttaa, että tuon ihmisen kans vaan on ollut kivaa muutenkin, yhteiset mielenkiinnonkohteet ja silleen. Ajatukset menee yksiin. Ja niin kun sanoin, ei niitä kavereita liikaa ole.. Helpointa tietenkin olisi pistää välit kokonaan poikki, siten ehkä joskus pääsisi tästä yli. Nythän vaan aina uudestaan ja uudestaan tunteet nousee pintaan.. Niin.. ehkä vaan pitäisi luopua kokonaan.. Kokisipahan se ystäväkin sitten konkreettisesti mitä minussa menettää. Jos se nyt häneen mitenkään koskettaa.
Kyllähän minä välillä niin paljon vihaankin sitä paskamaista ystävääni, joka loukkaa pahimmalla tavalla. Mutta niin.. tunteita kai vielä on, kun silti kaipaan ja ikävöin. Ehkä tämä joskus on enää pelkkää vihaa..
Usein vakkariparisuhteisiin haetaan vipinää sivusuhteista.
Minustakin tuntuu että haluan enemmän kuin pelkän ystävyyden. Joskus kun meillä on ollut tätä että yritetään olla vaan tavallisia ystäviä, meinaan kuolla siihen ajatukseen, että ei koskaan enää lähekkäin siinä mielessä jne. Mutta järjellä tiedän ettei pitemmän päälle mikään muu olisi hyvä ratkaisu kuin tavallinen ystävyys.
Minua myös ärsyttää itseni kun olen kuin sulaa vahaa hänen käsissään. Jotenkin oon niin heikkona häneen.. Mutta välillä oon raivoissani ja manaan mielessäni koko ihmisen alimpaan helvettiin.
En mä haluais olla se kakkonen. Vaan se ykkönen.. mutta ei se ikinä onnistu. Mun ystävän mies ei edes tiedä hänen bi-seksuaalisuudestaan. Tää ystävä on parin naisen kanssa harrastanut seksiä mutta ne on kuulemma olleet jotain yhden illan juttuja, ja mun kanssa on jotain erilaista, että olen oikea ihastus ja rakkaus. Kyllä mä ystävääni uskon siinä mielessä että kyllä hän on minuun ihastunut, haluaa mua ja nauttii mun kanssa olemisesta.
Ihana kun täällä voi puhua näistä.. mulla kaikki muut kaverit on heteroita ja kun oon osittain kaapissa vielä niin en oikein voi kellekään puhua. Ja kun oon aika vasta kavereille sanonut mun suuntautumisesta niin jotenkin nolottaa vielä puhua täysin avoimesti..
Vaikeaa olla pelkkä ystävä, kun haluaa kuitenkin enemmän. Sitähän se on. Meidän tapauksessa se olen loppujen lopuksi aina minä, joka tekee aloitteen siitä ystävyydestä jonnekin syvempään... Olen jo niin monesti huutanut ja raivonnut ja ollut ehdottomasti sitä mieltä, että tämä oli nyt tässä, niin ystäväni ei koskaan tiedä miten olla, mitä nyt haluan, uskaltaako koskea vai ei. Että siinä mielessä tämä on pitkälti minun käsissäni. Ja silti aina repsahdan.. Mutta niin se vaan on, että kun ystäväni on siinä lähellä, en halua sitä ystävyyttä, haluan enemmän, haluan koskettaa. Ja silloin kaikki muu paha unohtuu. Tottakai se paha iskee päin naamaa sitten jälkeenpäin, sitten kun ystäväni on taas kerran lähtenyt kotiinsa, miehensä luokse. Kun ei nähdä, pystyn olemaan vihainen ja erossa ja ilman häntä. Mutta tietenkin se tuska raastaa koko ajan sisälläni. Kaipaan niitä yhteisiä hetkiä, hänen lähelleen. Vihaan häntä kun hän ei rakasta minua tarpeeksi. Turhaudun, kun hän ei muka osaa valita, vaikka on selkeästi valintansa jo tehnyt.
Kaipa ystävänikin minusta välittää ja on ihastunut ja haluaa olla kanssani. Mutta se mies on hänelle kuitenkin tärkeämpi. Ja järki sanoo, että sinne hänen pitäisi jäädäkin, he sopivat toisilleen kuin nyrkki silmään. Molemmat yhtä tunnevammaisia, ovat yhdessä vain tavan vuoksi. En ymmärrä heidän suhdettaan, mitä kumpikaan heistä siinä saa. He ovat ansainneet toisensa.
Nyt minulla on jotenkin vahvempi olo kuin ennen tämän eroamisen suhteen. Mitta tuli täyteen, viimeisen kerran. Jos vain jaksan olla vahva, enkä suostu näkemään ystävääni, niin ehkä tällä kertaa onnistun. Ystävyys on kyllä mennyttä, mutta joskus täytyy tehdä valintoja. Tässä iässä (olen yli kolmenkymmenen) on hirveän vaikea enää löytää sydänystävää, kaikilla on jo piirinsä ja ne bestiksensä, mutta kaipa sitä yksinkin pärjää. Onhan sitä ennenkin päästy yli särkyneistä sydämistä, mutta tuska on nyt kaksinkertainen, kun suren yhtä aikaa sekä rakkaan että ystävän menetystä.
A.p., Todellakin mahtavaa jakaa tämä tuska jonkun kanssa. Parille virtuaaliystävälle (ovat muualle muuttaneita ystäviä emmekä näe enää kuin netissä) olen tilannetta purkanut. Ilman heitä olisin varmaan jo seonnut näiden tunteitteni ja ajatusteni kanssa. Mutta sinun kanssasi on ollut mukava vaihtaa ajatuksia, sinä oikeasti ymmärrät, mitä olen käymässä läpi, ja samoin minä ymmärrän sinua. Nämä kaksi ovat vaan hokeneet, että jätä se nainen, sehän käyttää sinua vain hyväkseen. Mutta ei oikeastaan mitään asiaa taida ymmärtää ennen kuin sen itse käy läpi. En itsekään ennen tätä ymmärtänyt, miten kukaan suostuu olemaan kenellekään se kakkonen..
Ikuinen kakkonen - tsemppiä! Alkaa kuulostaa jo siltä, että olet tosiaan valmis eroon! :D
Ikuinen kakkonen,
hienoa jos sulla on nyt vahvempi ja varmempi olo. Kun luin tuota että kun olet hänen kanssaan, haluat olla enemmän kuin ystävä ja koskettaa, tuntui niin kuin sydän pakahtuisi koska tunnen niin samoin ystävääni kohtaan!!
Itse tunnen tällä hetkellä äärimmäistä kaipuuta häntä kohtaan, mutta myös toisaalta vihaa. Olenko minä hänelle yksi muiden joukossa.. Haluaisin olla jotenkin erityinen hänelle. Mutta olen huomannut että nälkä kasvaa syödessä ja tiedän ettei mulle lopulta riittäisi mikään muu kuin saada hänet kokonaan.
Tuntuu että tuska tosiaan raastaa sisältä kun ajattelen että jos menetän hänet ystävänäkin. Olen menettänyt joitakin ystäviä, mutta ne on olleet lähinnä semmosia juttuja että on kasvettu vaan erilleen, tämä on eri asia.
Minä olen ehkä meidän tapauksessa ollut se kiltempi. Nyt kun oon Ikuinen kakkonen lukenut sun ajatuksia, pystyn ehkä ajattelemaan enemmän niin että mä en ala mikään narri olemaan. Eilen sanoin ystävälleni että mä en suostu siihen että oon vaan joku satunnainen pano (vaikka tiedän että olen ainakin ollut enemmän) ja hän vakuutteli etten tietenkään ole sellainen.
Mä oon 25v ja tosiaan n. 3 vuotta sitten itellenikin "tunnustanut" tämän asian vaikka oon sitä miettinyt jo teini-ikäisenä..
Saa nähdä mitä päivät tuo tullessaan. Itse en tee enää aloitetta suuntaan enkä toiseen! Jos ystäväni tekee niin miten osaisin kieltäytyä.. Sydänsurut.. kyllä niistä selviää, monesta muustakin asiasta on selvitty. Ja heti kun meille tuli tätä juttua niin tiedettiin se että tämä sattuu vielä kumpaankin.
Hyvä a.p.! Tuetaan yhdessä toisemme uuteen alkuun ilman hyväksikäyttäviä ystäviä :) Ei suostuta enää narreiksi, ei kenenkään toisen hyppyytettäväksi.
Sitähän tässä olen itselleni hokenut pitkän aikaa, että pitäisi vain jaksaa olla vahva. Olla antautumatta. Itsekin tekisi mieli käyttää sanaa panokaveri, mutta pakkohan se on myöntää, että ei meillä ole kiinni pelkästä seksistä. Paremminkin siitä läheisyydestä ja hellyydestä. Juuri siitä, mitä naiset miehiltään tuntuu niin harvoin saavan. Muutenhan ystävällänikin olisi varmaan kaikki hyvin kotona, mutta sitä hellyyttä ja läheisyyttä hän ei kai sitten saa mieheltään. Sitä hän hakee sitten minulta. Tottakai minäkin sitä haluan, kukapa ei, ja sehän tässä eniten pelottaa, että saanko elää yksin loppu elämän :(
Olen yrittänyt jatkaa suhdetta myös siltä kantilta, että otan ystävältäni mitä haluan, sen hellyyden ja läheisyyden, ihanat hetket sylikkäin, rentoa yhdessäoloa. Mutta kun ei se vaan riitä. Haluan myös arjen, en vain sitä juhlaa. Haluan, että hän olisi minun kokonaan, ei vain kerran tai pari viikossa, miten nyt sattuu muilta kiireiltään ehtimään. Välillä tuntuu, että en ole edes kakkonen, vaan kolmonen tai nelonen tai viitonen, kun ystävälläni niitä menoja tuntuu niin paljon olevan. Aina on jotain tärkeämpää kuin minä. Että mitäpä tuskailemaan tämän ystävyydenkään suhteen, ei hänellä yksinkertaisesti ole minulle aikaa.
Joo, minäkään en pelkästään seksin perässä ole. Nimenomaan on ikävä sitä läheisyyttä ja hellyyttä ja romantiikkaa. Seksin suhteen olen muutenkin sellainen ettei se tunnu oikein miltään jos ei ole tunteita mukana. Aikoinani olen harrastanut paljon yhden yön juttuja (miesten kanssa) koska hain kai jotain, mitä en koskaan saanut. Ja siksikin tämä erottautuminen ystävästä on niin vaikeaa, koska häneltä olen saanut oikeat kunnon kokemukset ja kokenut sellaista mitä en kenenkään muun kanssa..
Me olemme molemmat vuorotyössä ja kummallakin pieni lapsi joten yhteinen aika on kortilla. Niin ja hänellä vielä se mieskin joka pitää pitää tyytyväisenä. Ja sitten minä olen myös ruinaamassa osaani. Tiedän olevani todella säälittävä. Välillä tuntuu että hänellä on aikaa minulle ja minun ajatuksilleni pelkästään silloin kun hänelle itselleen sopii. Siihen sopisi hyvin se laulu Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä..
"Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä, mitä sen on väliä kun olet niin lätkässä että sinulle riittää kun hän tulee käymään edes silloin kun tykkää vaikka antaa paljon vähemmän kuin sinä" vai miten se nyt menee :)
Toivottavasti ketään ei ärsytä kun tulin tänne lesbopalstalle kirjoittelemaan vaikka, kuten alussa sanoin, taidan olla bi, mutta paljon enemmän naisiin päin. Miehet ei kyllä kiinnosta siinä mielessä oikeastaan ollenkaan. Suoraansanottuna ällöttää ajatus että pitäisi elämä jakaa jonkun miehen kanssa, phyi.
Kunpa ystävänikin pystyisi olemaan itselleen rehellinen.. minullehan hän on myöntänyt että mielummin olisi naisen kanssa, mutta ne kulissit. Ja tämä rupeaa tosissaan mua korpeamaan. En tiedä miksi edes olen ihmisen kanssa joka esittää niin pahasti muuta mitä on. En itsekään aina mikään rehellisyyden perikuva ole, mutta mielestäni suurissa asioissa täytyy tehdä kuten sydän sanoo ja miettiä sitä miten oman elämänsä rakentaa..
Tiedän sen että on olemassa paljon naisia jotka elää heterosuhteessa mutta ylläpitävät salasuhdetta johonkin toiseen naiseen. Ja tuntuu nyt pahalta olla se toinen.. Olisi alunperinkin pitänyt kieltäytyä koko jutusta, mutta kun ne TUNTEET.
ehkä sun ystävä on itselleen rehellinen, sulle ei. Sanoo sulle että kyse on kulisseista ja oikeesti sä olet vain sen seksuaalinen kokeilu. Lelu joka siirretään syrjään helposti kun kiinnostus loppuu. Sitä jos jäät odottelemaan ni sun hajoaminen tulee olemaan isompi kuin se ett etsit itestäs sen itsekunnioituksen ja voiman sanoo ei sun hyväksikäyttämiselle.
Tsemppiä teille molemmille, a.p. ja ikuinen kakkonen. :) Kun olen itse tuon saman käynyt läpi niin olen alkanut miettiä, että onkohan se kovinkin tavallista ensimmäisen naiskokemuksen kanssa. Että menee ystävyys ja rakkaussuhde sekaisin, kun ei oikein ole vielä varma siitä mistä omassa itsessä on kyse, ja mitä haluaa. Ehkä sitten, kun oikeasti tajuaa haluavansa naisesta rakastetun ja elämänkumppanin, ei enää lankea samanlaiseen "ystävä"-ansaan. Varsinkin, jos uskaltaa päästää niistä kulisseista irti. Ja minusta kyllä tuntuu, että jos rakastuu oikeasti, ei kulisseilla voi enää olla ratkaisevaa merkitystä, vaikka pelottaisikin.
Minähän olen kaapista tullut ja suuntautumiseni hyväksynyt jo kymmenisen vuotta sitten. Ja kyseessä ei ole ensimmäinen naiskokemus. Eikä edes ensimmäinen suhde heteronaiseen.. mutta silti sitä vain ottaa paskaa naamalle. Luulisi, että tästä kerrasta viimeistään opin. Mutta kieltämättä en vielä tässäkään ajassa ole oppinut erottamaan pelkkää ystävyyttä ja sitä syvempää tunnetta. Tuntuu, että ihastun jokaiseen naispuoliseen ystävään jollakin tasolla. Ja tietenkin sitä tahtoo olla juuri niiden kanssa tekemisissä, jotka mieltä kiehtoo ja vetää puoleensa, ja siinähän sitä sitten aina ruokkii sitä ihastusta..
Tämä alkaa mennä jo vähän aiheen vierestä, mutta... Mä huomasin mun ensimmäisen naissuhteen alkamisen jälkeen, että mun kaverit jakautui kahteen ryhmään. Niihin, joihin tunsin vetoa ja niihin, jotka oli vaan kavereita. Ihania ihmisiä tietysti ne(kin), joihin tunnen vetoa, mutta nyt osaan olla hiukan varovaisempi niiden kanssa. Enkä halua niitä vetää lähemmäs itseäni, vaan pitää kavereina. Mieluummin olen läheinen ystävä sellaisen ihmisen kanssa, jota en halua koskettaa ja viedä mukanani.
Teidän kirjoituksissa on kyllä järjen siemen ;) Itsehän olisin vaikka tosiaan valmis oikeaan suhteeseen tämän naisen kanssa. Tai oikeastaan kenen tahansa naisen kanssa jos se oikea löytyy :)
Paha paha viikonloppu kolkutteli eilen ovelle, ja aloin olla taas valmis luovuttamaan.. palaamaan siihen entiseen, päästämään ystäväni kylään. Onneksi minulla oli kerrankin muuta menoa, ja ystäväni puolestaan lähti viikonlopuksi miehensä kanssa reissuun. Jeejee.. Noh, totesin että seuraavat kaksi viikonloppua ovat myös varattuja, toinen minun menojen, toinen hänen menojensa takia. Arki on meilläkin kiireistä, joten silloin harvemmin ehtii näkemään, ja arkena on jotenkin helpompi olla vahva. Töiden jälkeen ei ole montaakaan yksinäistä tuntia tapettavana. Viikonloput on aina niitä pahimpia. Olin niin lähellä taas repsahtaa.. vastasin pitkästä aikaa hänen puheluunsa ja niinhän siinä itkettiin puolin toisin. Mutta latelin myös hänelle elämän tosiasioita, viha vei lopulta voiton ja haukuin hänet lyttyyn. Mutta lopuksi tietenkin oltiin taas sovussa, naurettiin ja vitsailtiin kuin ennen.. Mutta enpäs suostunut häntä näkemään! Pitäisi kai keksiä arkipäivillekin jotakin tekemistä. Vaikka kukkien kastelua tai muita kiireellisiä asioita, Jotka On Hoidettava Juuri Nyt. Olisi helpompi pysyä erossa hänestä..
Puhelu sai minut taas miettimään.. Jos en näe ystävääni, eroaako hän hulluuksissaan miehestään minun takiani? Sitä en halua, en halua olla mikään kodin rikkoja. Hänen pitäisi lähteä omasta halustaan. Puhelimessa hän nimittäin myönsi, että jos hän joskus lähtisi, niin minun takia. Siis tottahan se pohjimmiltaan on minun takia, minä hänen päänsä sekotin ja tutustutin hänet naisten väliseen rakkauteen. Mutta ei hän voi olettaa, että voisi siirtyä suhteesta toiseen. Että minä sitten huolehtisin hänestä. En nimittäin usko, että hän pärjäisi yksin. Kuka hänen autonsa huoltaisi (jos isä hälle semmoisen hankkisi), kuka vaihtaisi lamput, kuka huolehtisi hänen lemmikeistään kun hän on omissa riennoissan, kuka kokoaisi uudet huonekalut? Vaikka häntä niin kovasti haluan, en todellakaan ole valmis muuttamaan heti yhteen ja hoitamaan hänen asioitaan. Ei tietenkään ole minun asiani huolehtia hänen suhteestaan, mutta pitäisikö pitää hänet "tyytyväisenä" ettei hän tee mitään hätiköityä ja pilaa suhdettaan miehensä kanssa.. Tunnen kuitenkin olevani vastuussa hänen naiseen hullaantumisestaan :(
Kukaan aikuinen ole vastuussa toisen elämästä..älä ota itsellesi suurempaa roolia kuin sulla todellisuudessa on.