Olen 33-vuotias ja miheni 36. Yhdessä olemme olleet kolme vuotta ja molemmilla vakituiset ihan ok-duunit. En ole koskaan kokenut "vauvakuumetta", siis sitä tunnetta, että vauva olisi nyt saatava hinnalla millä hyvänsä. Oikeastaan en ole koskaan pitänyt lapsista, vieraista en välitä tippaakaan, mutta toki tuttujen ja ystävien lapset ovat asia erikseen.
Minulla ei ole sitä ongelmaa, joka usealla vauvakuumeesta kärsivällä olisi, eli etteikö mieheni lapsia haluaisi. Hän on päinvastoin useaan otteeseen kysellyt, koska meille tulee vauva. Tai pikkulapsen nähdessään kysyy, tuleeko meille tuollainen joskus. Mieheni hieman erilaisen ulkonäön johdosta lapset vilkuttelevat hänelle tai nykivät parrasta :) Ja onhan se hellyttävää katsella, kun hän leikkii esim. kummityttömme kanssa.
Jossain vaiheessa olin satavarma, etten lapsia halua, mietin kolmekymppisenä jopa sterilisaatiota.. Nyt alkaa pikkuhiljaa ääni kellossa muuttua. Ei siksi, että potisin ns. vauvakuumetta, vaan siksi, että kohta alkaa biologia tulla vastaan sen suhteen, kuinka helposti tulee raskaaksi, jos nyt tulee ollenkaan, eihän sitäkään tiedä. Kuitenkin näkisin meidät hyvinkin suurempana perheenä, mieheni olisi varmasti maailman paras "faija" (niinkuin on ilmoittanut, että toivoisi lapsensa häntä kutsuvan:)) ja meillä on asiat todella hyvin parisuhteen osalta.
En keksi mitään syytä, miksi meille ei lasta pitäisi tulla. Ainoat tietenkin ne iänikuiset oman ajan puutteet, elämän tietynlaisen helppouden väheneminen, matkustelun väheneminen ainakin alkuunsa ja matkojen sisällön muuttuminen jollain lailla.. Myös raha-asiat huolettaa, koska tähän asti saanut elellä aika mukavaa elämää, tosin ollaan aika tarkkoja rahan suhteen, ettei ostella yhtään mitään harkitsematonta jne. Synnytys pelottaa ja sen jälkeinen aika, kuinka toipuu ja tuleeko jotain pysyviä vaurioita yms. Ja tietenkin lapsen tulevaisuutta pohtii, kuinka hänen elämänsä alkaa sujua ja pärjääkö sitten isompana.
Itse olen saanut aika "tunnekylmän" kasvatuksen, meillä ei paljon hellyyttä ja rakkautta osoitettu, tunteista ei puhuttu. Tämän olen osaltaan ajatellut työntävän alitajuisesti pois koko lapsiajatusta. Pelkään, että toistan samoja mokia oman lapseni kohdalla.. Toisaalta olenhan minäkin ihan hyvin tässä elämässä kuitenkin pärjännyt. Ja ainakin tiedän millaista lapsuutta ja suhdetta häneen EN halua rakentaa.
Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita ja mihin olette päätyneet?
Minulla ei ole sitä ongelmaa, joka usealla vauvakuumeesta kärsivällä olisi, eli etteikö mieheni lapsia haluaisi. Hän on päinvastoin useaan otteeseen kysellyt, koska meille tulee vauva. Tai pikkulapsen nähdessään kysyy, tuleeko meille tuollainen joskus. Mieheni hieman erilaisen ulkonäön johdosta lapset vilkuttelevat hänelle tai nykivät parrasta :) Ja onhan se hellyttävää katsella, kun hän leikkii esim. kummityttömme kanssa.
Jossain vaiheessa olin satavarma, etten lapsia halua, mietin kolmekymppisenä jopa sterilisaatiota.. Nyt alkaa pikkuhiljaa ääni kellossa muuttua. Ei siksi, että potisin ns. vauvakuumetta, vaan siksi, että kohta alkaa biologia tulla vastaan sen suhteen, kuinka helposti tulee raskaaksi, jos nyt tulee ollenkaan, eihän sitäkään tiedä. Kuitenkin näkisin meidät hyvinkin suurempana perheenä, mieheni olisi varmasti maailman paras "faija" (niinkuin on ilmoittanut, että toivoisi lapsensa häntä kutsuvan:)) ja meillä on asiat todella hyvin parisuhteen osalta.
En keksi mitään syytä, miksi meille ei lasta pitäisi tulla. Ainoat tietenkin ne iänikuiset oman ajan puutteet, elämän tietynlaisen helppouden väheneminen, matkustelun väheneminen ainakin alkuunsa ja matkojen sisällön muuttuminen jollain lailla.. Myös raha-asiat huolettaa, koska tähän asti saanut elellä aika mukavaa elämää, tosin ollaan aika tarkkoja rahan suhteen, ettei ostella yhtään mitään harkitsematonta jne. Synnytys pelottaa ja sen jälkeinen aika, kuinka toipuu ja tuleeko jotain pysyviä vaurioita yms. Ja tietenkin lapsen tulevaisuutta pohtii, kuinka hänen elämänsä alkaa sujua ja pärjääkö sitten isompana.
Itse olen saanut aika "tunnekylmän" kasvatuksen, meillä ei paljon hellyyttä ja rakkautta osoitettu, tunteista ei puhuttu. Tämän olen osaltaan ajatellut työntävän alitajuisesti pois koko lapsiajatusta. Pelkään, että toistan samoja mokia oman lapseni kohdalla.. Toisaalta olenhan minäkin ihan hyvin tässä elämässä kuitenkin pärjännyt. Ja ainakin tiedän millaista lapsuutta ja suhdetta häneen EN halua rakentaa.
Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita ja mihin olette päätyneet?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihan samanlaisesti ajattelin ennen lasta kuin sinä. Koskaan en potenut varsinaista vauvakuumetta. Tietysti mielessä oli että olisin se ihan kiva saada aikaiseksi.
Meilläkään ei kotona lapsuudessa hellyyttä jaeltu eikä osoitettu. Mietin monesti kuinka osaisin näyttää sitä pienelle lapselle. Jos teen samat mokat kuin omat vanhempani tekivät.
Mutta joku tuolta ylhäältä varmaankin puuttui asiaan ja tulin vahingossa raskaaksi. Lapsi pidettiin ja voin sanoa että syntymän jälkeen kaikki epäilyt ja mietteet lapsesta katosivat. EIo llut kuin ihana oma lapsi. Olen onnellinen että hän tuli ja on elämässämme. Elämä tietysti muuttui mutta meidän mielestä parempaan suuntaan. Tuli hieman sisältöä elämään.
En vieläkään pode vauvakuumetta yhden jälkeen ja voi olla että jää ainuaksi ja viimeiseksi. Kuka tietää. Mutta onnelinen olen hänestä!
Kiva kuulla. Usein nämä asiat menevätkin niin, että sitten kun se lapsi on siinä, niin ei siitä ikinä luopuisi, vaikka yhtään ei ole vauvakuumetta potenutkaan. Sinulla kävi tässä tapauksessa hyvä säkä kun tulit vahingossa raskaaksi. Asiaa ei tarvinnut sen kummemmin pähkäillä tai miettiä. Itse täällä miehen kanssa pähkäillään, josko jättäisi pillerit pois.. Hui :)
Kaikkea hyvää!
Olettepa vähän aikaa tutustuneet toisiinne. En hankkisi lapsia vielä n. 7 vuoteen. Lapsi muuttaa elämää paljon. Yhteimen elämänkokemus ja elämänkikemus yleensä on plussaa.
Älä hanki lasta hätiköiden vain kun biologinen kello tikittää. Se ei ole syy synnyttää lasta. Ilä teillä ok. mutta aika saa kulua.
Taas sama tyyppi neuvomassa; ei alle 30-vuotiaana, eikä alle 10v suhteessa lapsia. No, se tosiaan on sinun mielipiteesi, pidä sinä siitä kiinni vaan.
Aloittajalle voisin sanoa, että itsellä oli aika pitkälti samat ajatukset. Ennen kuin tapasin mieheni, olin hyvinkin varma etten lapsia ikinä halua. Osittain ehkä ajatus johtui siitä, että olin varma ettei sellaista miestä vastaan tule kenen kanssa lapsia haluaisi. No, hyvän miehen tapasin ja lapsista puhuttiin. Tultiin siihen tulokseen, että tulee jos tulee, jos taas ei lasta tule niin ei sekään haittaa. Eli vauvakuumetta ei missään välissä kummallakaan. Eikä edes sen biologisen kellon kilkatusta.
Tässä sitä nyt ollaan rv32 2, ikää 27v ja miehellä 30v. Yhteistä eloa takana 5v. Eli voi, olen alle 30v, eikä suhdekaan ole kestänyt sitä 10 vuotta.;D
Niin noh, ei ole suhdetta 10 vuotta takana eikä varmaan tulekkaan :)
Miten joku voi neuvia, kun ei ole edes kymmentä vuotta ollut vielä yhdessä loistavien valintojensa jälkeen?
Oletko vähän tyhmä? Toivossa on hyvä elää, mutta ero sinullekin tulee :) Mutta elämä on valintoja; kannattaa ottaa kokeneempien ja lukeneempien neuvoista vaarin Minna85; kin :)
Taidat itse olla vähän tyhmä. Tai katkera. No, ehkä kuitenkin olet molempia. Surullista, ettet sitten ikinä saanut sitä 10 vuoden suhdetta.:)
Mulla on 17v suhde ja lapsi kainalossa.
Ikää pojalla 2kk.
Mä olen harvakseltaan pyörinyt tällä palstalla, mutta heti tunnistin tuon väliinkommentoijan, en voi käsittää mitä kiksejä tuosta voi saada, mutta aika pönttöä touhua haha! Saa ainakin hyvät naurut.
Mutta sinulle Minn85, ihan tasan samanlaiset jutut meilläkin. Olen eronnut noin neljä vuotta sitten ja jotenkin on nyt nykyisen miehen kanssa alkanut tuntumaan juurikin tuolta, että kun sen oikean tapaa, ei lapsetkaan enää ole poissuljettuja. Exän kanssa en todellakaan halunnut missään vaiheessa lapsia, vaikka olimme yhdessä 12 vuotta.
Jostain syystä (ehkä lukenut liikaa nettijuttuja) saanut sen kuvan, että kun lapsia alkaa haluamaan, siitä pitää tulla sellaista hysteriaa. Sitten tikutetaan, plussataan ja raskaudutaan. Sen jälkeen vaunuillaan ja tassutellaan :D Argh! Nuo kaikki sanamuunnokset on jotenkin kaikkinensa vaan niin huvittavia. Tai sitten "tämä MAMMA lähtee vähän viihteelle" :Dhahaaa. Nyt aihe vähän poukkoilee, mutta kaipa tässäkin pointtina on se etten ole todellakaan mikään "kuumeilija" ja meuhkaa muutenkaan mistään. Niin että sitten jotenkin olen ajatellut, että koska minulla ei ole kuumetta, niin en myöskään lapsia ole aiemmin halunnut. Toivottavasti tästä nyt jotain ymmärtää..