Mietin vaan että löytyiskö täältä jotain samanlaisia ihmisiä jotka ois tästä elämää pilaavasta vaivasta ylipäässeitä? Valitettavasti mä en, ja yritän selittää jo nyt, et tää ei oo mikää huomionkeruu viestitys vaan ihan vilpittömästi neuvoja oon hakemassa.
Tajusin yks päivä et en oo normaali. Mun käsityksellä normaalit eivät käytä vapaa-aikaansa partaterien irroittamiseen, desinfioimiseen ja murehtimiseen. Ennen sitä aattelin et ihmiset on täynnä ongelmii tän päivän suomessa mussä angstaus on muotia. Et ei mun ongelmat oo isoja. Voin kertoo et en oo pysyny päivääkään ns.kuivana eli verettä, mä jos en nää verta. Ja mua hävettää jos joku sais tietää, koska mulla on ulkosesti kaikki hyvin; oon tyytyväinen kroppaan, on ystäviä ja ihana perhe joten en osaa selittää täyä viiltelemistä. Kukaan ei tiiä tästä , joten onko jollain muulla ollu tätä samaa ongelmaa miten pääsitte ylöspäin? :)
Tajusin yks päivä et en oo normaali. Mun käsityksellä normaalit eivät käytä vapaa-aikaansa partaterien irroittamiseen, desinfioimiseen ja murehtimiseen. Ennen sitä aattelin et ihmiset on täynnä ongelmii tän päivän suomessa mussä angstaus on muotia. Et ei mun ongelmat oo isoja. Voin kertoo et en oo pysyny päivääkään ns.kuivana eli verettä, mä jos en nää verta. Ja mua hävettää jos joku sais tietää, koska mulla on ulkosesti kaikki hyvin; oon tyytyväinen kroppaan, on ystäviä ja ihana perhe joten en osaa selittää täyä viiltelemistä. Kukaan ei tiiä tästä , joten onko jollain muulla ollu tätä samaa ongelmaa miten pääsitte ylöspäin? :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Haluan pistää sinulle tämän kopioidun tekstin, tämä sai ainakin minut miettimään asioita:
...mitä seurauksia sillä on elämääsi.
Tulet nauttimaan siitä.
Tulet huomaamaan, että veri ja kipu addiktoivat.
Vaikka luulet voivasi tehdä vain pari pientä haavaa, jotka eivät ole syviä ja paranevat hyvin…
Niistä tulee syvempiä.
Niistä jää arpia.
Niiden paraneminen voi viedä kuukausia.
Arpien katoaminen vuosia.
Jos luulet voivasi rajoittaa viiltämisen vain yhteen alueeseen kehossasi, mietihän uudestaan.
Kun ehjä iho loppuu, sinun täytyy viiltää muualle.
Ole valmis eristäytymään muista ihmisistä ja elämään jatkuvassa häpeässä.
Vaikka olisit maailman rehellisin ihminen...
Huomaat valehtelevasi ihmisille, joita rakastat.
Vetäiset itsesi kauemmas ystävistäsi, kun he koskettavat sinua, aivan kuin heidän kätensä olisivat myrkkyä.
Sinua pelottaa, että he tuntevat jotain paidan kankaasi läpi, tai koskettaminen yksinkertaisesti sattuu niin paljon.
Ole valmis menettämään hallinta niin täysin, että pelkäät seuraavaa viiltoa, koska et tiedä kuinka paha siitä tulee.
Odota vain, kymmenen haavaa muuttuu sadaksi.
Ole valmis siihen, että koko elämäsi on vain viiltämisen ajattelua.
Viiltämisen, ja haavojen peittelyn.
Odota vain, tulee kerta kun viillät “ liian syvään “.
Tulet hulluksi, kun veren tulo ei lopu.
Ja huohotat...
Ja koko kehosi tärisee.
Sinulla on paniikkikohtaus ja olet kauhuissasi, muttet voi kertoa kenellekään.
Siispä istut yksin...
Rukoillen, että kaikki kävisi hyvin.
Vannoen, ettet enää koskaan mene niin pitkälle.
Mutta sinä menet, ja vielä pitemmälle.
Älä huoli, sinä opit hoitamaan haavojasi niin että voit viiltää yhä syvemmälle, ja välttää ensiapuun joutumisen.
Ja mitä paremmaksi tulet haavojesi hoitamisessa, sitä syvempiä niistä tulee.
Sinä valehtelet itsellesi ja hyväksyt sen, että huomaat kuluttavasi kymmeniä euroja joka kerta, kun menet apteekkiin.
Tunnet sydämesi sykkeen joka kerta kun menet tiskille tekemään tilauksesi.
Perhoslaastareita…
Monia erilaisia sidostarpeita…
Puhdistusainetta…
Voidetta tulehduksiin…
Haavateippiä…
Arpien häivyttäjiä…
Naputat kärsimättömästi jalallasi ja toivot, että jono liikkuisi, eikä kukaan tuijota sinua tai ihmettele, mihin tarvitset tuota kaikkea.
Ja samaan aikaan salaisesti toivot, että joku huomaisi.
Joku, joka seisoo jonossa syli täynnä samoja tavaroita.
Joku, joka ymmärtää.
Mutta tietenkään niin ei koskaan käy.
Haavanhoitotarvikkeet eivät ole ainoa asia, johon kulutat rahasi.
Ole valmis ostamaan uusi vaatevarasto.
Pitkähihaisia paitoja kesäväreissä, rannekoruja ja hikinauhoja, saappaita, hanskoja.
Lista jatkuu ja jatkuu.
Alat katsella jokaista uusin silmin.
Tarkastelet heidän vartalojaan löytääksesi merkkejä itsetuhoisuudesta.
Vain toivoen, että tapaisit jonkun kaltaisesi, ettet tuntisi itseäsi niin kauhean yksinäiseksi.
Sinä et edes ajattele sitä, kun silmäsi porautuvat heidän ranteisiinsa ja käsivarsiinsa.
Vain toivoen, että he olisivat kuin sinä.
Mutta he eivät ole.
Sinä näet heidän siistit käsivartensa ja häpeät itseäsi tuntien yksinäisyyden.
Sinä alat tekemään monia asioita yksin.
Sinun täytyy aina pestä pyykkisi yksinäisyydessä, ettei kukaan näkisi veritahroja vaatteissasi ja pyyhkeissäsi.
Sinun täytyy aina olla siivoamassa verijälkiä.
Jynssätä kylpyhuoneen lattiaa.
Pyyhkiä verta näppäimistöstä.
Et enää pysty elämään päivääkään viiltämättä.
Seuraavaksi löydät itsesi yleisestä vessasta repimässä rupiasi auki neulalla, jota pidät lompakossa hätätapauksia varten.
Ja kun olet todella epätoivoinen, mikä tahansa sopii viiltämiseen.
Sakset, auton avain, neula, klemmari... jopa kynä.
Ei ole väliä, mikä se on.
Kun tarve on tarpeeksi suuri, löydät kyllä jotain.
Sano hyvästit asioille, joita pidit itsestäänselvyyksinä.
Shortsien tai sandaalien käyttäminen… pedikyyrit.. hihattomat topit.
Tavallinen kesäpäivä rannalla tai uima-altaalla muuttuu kaukaiseksi muistoksi.
Ja sinä tulet kutisemaan.
Niin paljon, että näyttää kuin sinulla olisi kirppuja tai jokin ihosairaus.
Sinusta tulee oman kehosi asiantuntija, samalla kun tuhoat sitä huolellisesti.
Sinä uneksit viiltämisestä.
Sinä uneksit paljastetuksi tulemisesta.
Se vainoaa sinua päivin ja öin, ja ottaa haltuunsa elämäsi.
Sinä toivot, ettet koskaan olisi tehnyt sitä ensimmäistä haavaa, inhoten viiltämistä.
Samaan aikaan rakastat sitä, etkä voi elää ilman sitä.
Käännetty RecorverYourLife.com:sta.
Mieti mitä muuta voisit tehdä viiltämisen sijaan? Tiedän, se on vaikeaa. Halu tarttua terään on todella voimakas, se on kuin riippuvuus. Olen aika hyvin itse päässyt irti siitä, nyt viime kerrasta on jo pari kuukautta. Haluaisin viiltää, mutta taistelen sitä mielitekoa vastaan niin pitkään kuin voin. Eihän siitä loppupeleissä edes mitään apua mihinkään ole. Kierre ja jatkuva häpeä eivät ainakaan auta. Päätin, että nyt loppuu, yritän saada vain ajatukset pois siitä.
Se on jo hyvä asia että itse ymmärtää ja tajuaa että jotain on pielessä. Vaikka sinulla on asiat mielesstäsi hyvín niin jotain pakenet turvautumalla viiltelyyn. Auttaisko terapia.
Joskus vain iskee niin voimakas ahdistus ja itseinho, että en keksi muutakaan tapaa purkaa pahaa oloa kun verenvuodattaminen itsestäni. Kuulostaa aivan mielipuolisen hullulta, mutta se toimii sillä hetkellä. Sitä kuitenkin aina seuraa morkkis ja häpeä. Jälkiä joutuu piilottelemaan muilta ihmisiltä ja parisuhteessa elävänä varsinkin se on aika haastavaa.
Vaikka yritänkin päästä viiltelystä eroon, en usko onnistuvani täysin. Mutta yritän ainakin.
Mitään apua en ole koskaan kehdannut hakea, vaikka joskus harkitsin itsemurhaa vakavasti, mietin vaan jatkuvasti miten sen toteutan ja koska. Tiesin, että nyt pitäisi hakea apua, mutta en vain pystynyt siihen. Enkä varmaan pysty nytkään. Minulle se on ainakin ihan valtava kynnys. Mitä sille tk-lääkärille tai jollekin pitää sanoa? "Hei, olen hullu." Olen kyllä kerran varannut lääkäriajan ja meinannut pyytää apua, mutta jänistin odotushuoneessa ja pakenin paikalta.
Pahin masennuskauteni alkoi noin 4 vuotta sitten. Viiltelin silloin, koska kipu sai ajatukseni katoamaan ahdistuksesta edes hetkeksi. Viiltelin usein ja paljon ja siitä onkin tuloksena useat arvet käsissä ja jaloissa. Nykyään en kuitenkaan viiltele, pääsin siitä eroon. En oikein muista sitä aikaa, kun se loppui, mutta luulen sen johtuneen siitä, että minulle tuli helpompi kausi elämässä. Senkin jälkeen vielä viiltelin muutaman kerran ja haluja on edelleen, mutta olen pystynyt sen estämään.
En oikein tiedä miten neuvoisin sinua lopettamaan viiltelyn. Minulla se kävi ns. luonnollisesti. Kirjoitin tämän siksi, että tiedät olevan ihmisiä olemassa, jotka ovat siitä päässeet eroon ja kyllä sinäkin pääset. Tsemppiä :)
Itse viiltelin parikymmentä vuotta sitten mutta jossain vaiheessa se loppui. Ikävä kyllä siitä on niin kauan aikaa etten oikein muista että miten se loppui, tarve tehdä sitä vain jotenkin katosi.
Nyt myöhemmin olen keksinyt sellaisen konstin että jos tekee mieli viillellä, niin sen sijasta raavin käsivarttani kynsilläni. Sillä saa sen saman kivuntunteen mitä viiltelyllä tavoittelee, mutta ainakaan minun kynteni eivät ole niin terävät että siitä jäisi mitään pysyvää jälkeä. Ei ehkä ihan tervettä käytöstä, mutta ei myöskään aiheuta mitään pysyvää haittaa.
Minä viiltelin useita vuosia. Päivittäin. Arkeani oli se, että peittelin käsivarsiani ja jalkojani kaikilta. Kesälläkin kuljin farkuissa ja pitkähihaisissa, väitin että olen vilukissa. "Ethän sinä koskaan ennenkään ole ollut?" ihmiset ihmettelivät ja minä vastasin jotain ympäripyöreää, että nyt olen ja voi kun on kylmä, vaikka mittari näytti 35 astetta. Viiltelin salaa jossain komeron nurkassa tai vessassa. Aina uudelleen, aina syvemmälle. Oma syyni oli ensin se, että se vei hetkeksi ajatukset pois henkisestä tuskasta. Myöhemmin se, että sen avulla kykenin tuntemaan edes jotain, edes fyysistä kipua kun mikään ei enää tuntunut miltään. Ja lopulta tulivat ne äänet. Äänet, jotka huus päässä, "sä et ole minkään arvoinen, kukaan ei rakasta sua, kukaan ei halua sua!" Ja mä halusin vaan, että ne vaikenee. Ja niin mä huusin, huusin ja viilsin taas syvemmälle.
Eräänä päivänä kaverini sitten vaan yhtäkkiä otti mua kädestä ja kiskaisi hihan ylös. Ranteesta olkapäähän täynnä vanhoja, uusia ja paranevia viiltoja. Passitti mut suoraan kuraattorille, sieltä lääkärille ja viikko kuraattorikäynnin jälkeen olin suljetulla osastolla. Ja se on paikka, jossa säännöllinen viiltelyni loppui. Aluksi rikoin mitä tahansa, millä viiltää itseäni. Ja sitten vihdoin päätin puhua asioista. Puhuin ne kipeät asiat läpi ja yhtäkkiä en enää tuntenutkaan sitä huutavaa tarvetta satuttaa itseäni.
Tästä on aikaa nyt kahdeksan vuotta ja sen jälkeen olen viilellyt itseäni muutaman kerran - kuitenkin nuo kerrat on laskettavissa kahden käden sormin. Mulla on huonompia kausia, jolloin viikkoja taistelen päivittäin sitä halua, tarvetta vastaan. Tähän asti olen muutamaa poikkeusta lukuunottamatta selvinnyt voittajana.
Neuvoisin sua hakemaan apua itsellesi. Varaat ajan vaikka terveyskeskuslääkärille ja kerrot pahasta olostasi, viiltelystä ja siitä, että tarvitset apua - yksin siihen harva pystyy. Tsemppiä!
Tuota.. Olen jo itse 3- kymmenissä oleva mies ja tapellut tuon asian kanssa aikoinaan vuosia.
Keskustelisin asiasta tosin mielummin "kahden kesken", esim. tuolla chatissa.
Nimim. on aeon666
Luulen, että minusta vois jotain apuakin olla..