En oikein tiedä, tulinko hakemaan täältä vinkkejä tai lohdutusta tai ihan vaan huvikseen haluaisin kertoa hieman tilaantestani. Haluaisin kai edes jonkun lukevan tämän.
Eli olen 15-vuotias nuori neiti, joka asustaa jossakin kaukana korvessa. Uskon, ettei minulla ole elämä. Siis sosiaalinen elämä. Päivät kuluu videopelejä pelailessa, elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa, piirtämisessä ja lukemisessa. Eli kaikki yksinäiset harrastukset. Lähin kylä on 15 km päästä ja Jyväskylään on taas 40 kilometriä matkaa. Itsellä ei ole mopokorttia joten matkustan ainoastan vanhempien avulla.
En nyt tiedä. Koulussakin olen yleensä yksin. Pari kaveria on, mutten tiedä mistä niille voi puhua enkä vietä heidän kanssa paljon aika. Toisten oppilaitten kanssa puhun harvoin. Epäilen, että he pitävät minua rumana ja outona, eivätkä halua hankkia minua uudeksi kaveriksi.
Haluaisin kai uuden ystävän, mutta ainoastan jos se olisi minun tyyppinen: tykkää maagisista, oudoista, kieroutuneista asiosta, olisi luonteltaan laiska, ei myöskään niin sosiaalinen ja hieman hullu ja ymmärtäisi minkälaista on olla depressiossa tai kenties itsekkin kokennut sitä ( yritän tässä hieman kuvastaa itseni :p). Tuntuu vain, että ei kukaan ole sellainen kuin minä. Ehkä minä ainoastan olen friikki?
Vapaa-aika kuluu kotona siis, kerran viikossa vietän sitä nuorison ryhmässä, jossa puuhaillaan kaikkee hienoa muiden nuorten kanssa. Minua yritetään vilpittömästi saada tutustumaan johonkin ryhmäläiseen, mutta ne eivät ole minun tyyppiä! Sellaset pikku enkelit ne ovat. Minä taas en ole. Kiitän kuiteskin heidän yrityksestä.
Huomaan, kuinka kaikki ympärillä käyvät ulkona vapaa-aikana kavereitten kanssa ryyppäämässä tai ties mitä. Itkettää, etten ole sellainen, että olen syrjäytyvä, että olen erilainen. Että pysyn kotona kaikki illat. Mutta sinänsä nautin siitä. Nautin nukkumisesta, syömisestä, videopeleistä, elokuvista jne. Enemmänkin maailma pakottaa minua ajattelemaan, että hyvät ihmiset ovat sosiaalisia, kauniita, menestyviä kaikessa. En pysty sellaseen!
Minulle tulee yleensä sellanen tunne, että elokuvan tai videopelin jälkeen on surullista palata oman elämään? Itsellä ei ole elämä täynnä seikkailuja kuten elokuvissa. Järkytyn ajattelemaan sellaista.
Nyt ei enää muuta tulee mieleen. Kirjoitin kaikki, mitä ajattelin. Anteeksi, jos on liian sekava, mutta sellasta yleensä päässä liikkuu. Kiitti niille jotka lui tai vastasikin :)
Eli olen 15-vuotias nuori neiti, joka asustaa jossakin kaukana korvessa. Uskon, ettei minulla ole elämä. Siis sosiaalinen elämä. Päivät kuluu videopelejä pelailessa, elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa, piirtämisessä ja lukemisessa. Eli kaikki yksinäiset harrastukset. Lähin kylä on 15 km päästä ja Jyväskylään on taas 40 kilometriä matkaa. Itsellä ei ole mopokorttia joten matkustan ainoastan vanhempien avulla.
En nyt tiedä. Koulussakin olen yleensä yksin. Pari kaveria on, mutten tiedä mistä niille voi puhua enkä vietä heidän kanssa paljon aika. Toisten oppilaitten kanssa puhun harvoin. Epäilen, että he pitävät minua rumana ja outona, eivätkä halua hankkia minua uudeksi kaveriksi.
Haluaisin kai uuden ystävän, mutta ainoastan jos se olisi minun tyyppinen: tykkää maagisista, oudoista, kieroutuneista asiosta, olisi luonteltaan laiska, ei myöskään niin sosiaalinen ja hieman hullu ja ymmärtäisi minkälaista on olla depressiossa tai kenties itsekkin kokennut sitä ( yritän tässä hieman kuvastaa itseni :p). Tuntuu vain, että ei kukaan ole sellainen kuin minä. Ehkä minä ainoastan olen friikki?
Vapaa-aika kuluu kotona siis, kerran viikossa vietän sitä nuorison ryhmässä, jossa puuhaillaan kaikkee hienoa muiden nuorten kanssa. Minua yritetään vilpittömästi saada tutustumaan johonkin ryhmäläiseen, mutta ne eivät ole minun tyyppiä! Sellaset pikku enkelit ne ovat. Minä taas en ole. Kiitän kuiteskin heidän yrityksestä.
Huomaan, kuinka kaikki ympärillä käyvät ulkona vapaa-aikana kavereitten kanssa ryyppäämässä tai ties mitä. Itkettää, etten ole sellainen, että olen syrjäytyvä, että olen erilainen. Että pysyn kotona kaikki illat. Mutta sinänsä nautin siitä. Nautin nukkumisesta, syömisestä, videopeleistä, elokuvista jne. Enemmänkin maailma pakottaa minua ajattelemaan, että hyvät ihmiset ovat sosiaalisia, kauniita, menestyviä kaikessa. En pysty sellaseen!
Minulle tulee yleensä sellanen tunne, että elokuvan tai videopelin jälkeen on surullista palata oman elämään? Itsellä ei ole elämä täynnä seikkailuja kuten elokuvissa. Järkytyn ajattelemaan sellaista.
Nyt ei enää muuta tulee mieleen. Kirjoitin kaikki, mitä ajattelin. Anteeksi, jos on liian sekava, mutta sellasta yleensä päässä liikkuu. Kiitti niille jotka lui tai vastasikin :)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jokainen ihminen on erilainen. Ei me ulkoisestikaan näytetä samanlaisilta ja samoin on myös psyykkisesti. Jos viihdyt yksin niin ei ole missään sanottu että sinun pitää ja jokaisen pitää pyöriä porukoissa ryypätä ja bilettää. Ei tarvitse mennä massan mukana. Sinulla on oikeius olla ihan oma itsesi ja harrastaa juttuja joista itse pidät. Jos asuisit taajamassa sinulla olisi varmaan sosiaalisia kontakteja ja ystäviä. Eristäytyneisyytesi johuu asumisesta taajaman ulkopuolella, ei siitä että olisit erilainen jaouto.
Kirjoitusta lukiessa käy kuitenkin selville, että et ole sittenkään tyytyväinen nykyiseen elämään.
Vietät liikaa pelien ja elokuvien maailmassa ja pakenet niiden maailmaan. Se ei ole pitemmän päälle hyvä ja vieraannuttaa sinut omasta itsestäsi. Kohta et tunne kuka olet ja voit sairastua. Tätä itsekin mietit.
Nyt sinun aika alkaa harrastaa muuta ja jättää nuo fantasiajutut vähemmälle.
Monet ihmiset kehottaa myöskin minua lopettamaan elämään omassa, elokuva- ja pelien maailmassa ja alkaa elämään nykyhetkessä. Jonka tietenkin yritän tehdä: olla koulussa valppaana, tehdä kotona hommia yms. Mutta minun on silti pakko välillä paeta ihmiskunnalta videopeleihin. Muuten en tunne olevan elossa! Harmittaa vaan, että liiallisesta pakenemisesta saatan lopulta kadota toisten silmissä.
On minulla harrastuksenakin ihan tavallinen kuvamataidekerho, mutten kauheasti puhuu siellä kenenkään kanssa, enemmänkin kuuntelen korvat höröllä.
Sekä myös pitää sanoa, että olenkin jo sairastanut :) Yli vuoden masennusta on ollut. JA YMMÄRRÄN, että itse siihen tilanteseen itse itsensä kiskosin. "SUN SYYTÄS". Ei voi mitään. Itse voit pelasta itsesi, kukaan muu ei auta.
Sinänsä olen aika onnellinen elämäni: on perhe, asunto, ruoka, rahaa, lämpimät vaatteet, koulu. Yksinkertaiset ja tavalliset asiat aina mukana. Harmittaa vain, ettei kunnon ystävää ole.Siis KUNNON YSTÄVÄÄ, jolle voi kertoa kaikki huolet pelkäämättä. Ehkä minun on vaikeaa aloittaa nollasta etsimään sellaista. Oh well....
Kiitos kummiskin lohdutuksesta, auttoi hieman huomamaan, että en olekkaan niin huono ihminen kuin olenkaan :)
Luin kirjoituksesi ja uskon että sinun toiveesi kaltaisia ihmisiä on olemassa kun vain keksit keinon mistä löytää, vaikka internetin kautta. Ja ymmärrän tuonkin että leffoissa on kaikki ain hienoa ja toivoo itselle samanlaista seikkailua.