En oikein tiedä, tulinko hakemaan täältä vinkkejä tai lohdutusta tai ihan vaan huvikseen haluaisin kertoa hieman tilaantestani. Haluaisin kai edes jonkun lukevan tämän.
Eli olen 15-vuotias nuori neiti, joka asustaa jossakin kaukana korvessa. Uskon, ettei minulla ole elämä. Siis sosiaalinen elämä. Päivät kuluu videopelejä pelailessa, elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa, piirtämisessä ja lukemisessa. Eli kaikki yksinäiset harrastukset. Lähin kylä on 15 km päästä ja Jyväskylään on taas 40 kilometriä matkaa. Itsellä ei ole mopokorttia joten matkustan ainoastan vanhempien avulla.
En nyt tiedä. Koulussakin olen yleensä yksin. Pari kaveria on, mutten tiedä mistä niille voi puhua enkä vietä heidän kanssa paljon aika. Toisten oppilaitten kanssa puhun harvoin. Epäilen, että he pitävät minua rumana ja outona, eivätkä halua hankkia minua uudeksi kaveriksi.
Haluaisin kai uuden ystävän, mutta ainoastan jos se olisi minun tyyppinen: tykkää maagisista, oudoista, kieroutuneista asiosta, olisi luonteltaan laiska, ei myöskään niin sosiaalinen ja hieman hullu ja ymmärtäisi minkälaista on olla depressiossa tai kenties itsekkin kokennut sitä ( yritän tässä hieman kuvastaa itseni :p). Tuntuu vain, että ei kukaan ole sellainen kuin minä. Ehkä minä ainoastan olen friikki?
Vapaa-aika kuluu kotona siis, kerran viikossa vietän sitä nuorison ryhmässä, jossa puuhaillaan kaikkee hienoa muiden nuorten kanssa. Minua yritetään vilpittömästi saada tutustumaan johonkin ryhmäläiseen, mutta ne eivät ole minun tyyppiä! Sellaset pikku enkelit ne ovat. Minä taas en ole. Kiitän kuiteskin heidän yrityksestä.
Huomaan, kuinka kaikki ympärillä käyvät ulkona vapaa-aikana kavereitten kanssa ryyppäämässä tai ties mitä. Itkettää, etten ole sellainen, että olen syrjäytyvä, että olen erilainen. Että pysyn kotona kaikki illat. Mutta sinänsä nautin siitä. Nautin nukkumisesta, syömisestä, videopeleistä, elokuvista jne. Enemmänkin maailma pakottaa minua ajattelemaan, että hyvät ihmiset ovat sosiaalisia, kauniita, menestyviä kaikessa. En pysty sellaseen!
Minulle tulee yleensä sellanen tunne, että elokuvan tai videopelin jälkeen on surullista palata oman elämään? Itsellä ei ole elämä täynnä seikkailuja kuten elokuvissa. Järkytyn ajattelemaan sellaista.
Nyt ei enää muuta tulee mieleen. Kirjoitin kaikki, mitä ajattelin. Anteeksi, jos on liian sekava, mutta sellasta yleensä päässä liikkuu. Kiitti niille jotka lui tai vastasikin :)
Eli olen 15-vuotias nuori neiti, joka asustaa jossakin kaukana korvessa. Uskon, ettei minulla ole elämä. Siis sosiaalinen elämä. Päivät kuluu videopelejä pelailessa, elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa, piirtämisessä ja lukemisessa. Eli kaikki yksinäiset harrastukset. Lähin kylä on 15 km päästä ja Jyväskylään on taas 40 kilometriä matkaa. Itsellä ei ole mopokorttia joten matkustan ainoastan vanhempien avulla.
En nyt tiedä. Koulussakin olen yleensä yksin. Pari kaveria on, mutten tiedä mistä niille voi puhua enkä vietä heidän kanssa paljon aika. Toisten oppilaitten kanssa puhun harvoin. Epäilen, että he pitävät minua rumana ja outona, eivätkä halua hankkia minua uudeksi kaveriksi.
Haluaisin kai uuden ystävän, mutta ainoastan jos se olisi minun tyyppinen: tykkää maagisista, oudoista, kieroutuneista asiosta, olisi luonteltaan laiska, ei myöskään niin sosiaalinen ja hieman hullu ja ymmärtäisi minkälaista on olla depressiossa tai kenties itsekkin kokennut sitä ( yritän tässä hieman kuvastaa itseni :p). Tuntuu vain, että ei kukaan ole sellainen kuin minä. Ehkä minä ainoastan olen friikki?
Vapaa-aika kuluu kotona siis, kerran viikossa vietän sitä nuorison ryhmässä, jossa puuhaillaan kaikkee hienoa muiden nuorten kanssa. Minua yritetään vilpittömästi saada tutustumaan johonkin ryhmäläiseen, mutta ne eivät ole minun tyyppiä! Sellaset pikku enkelit ne ovat. Minä taas en ole. Kiitän kuiteskin heidän yrityksestä.
Huomaan, kuinka kaikki ympärillä käyvät ulkona vapaa-aikana kavereitten kanssa ryyppäämässä tai ties mitä. Itkettää, etten ole sellainen, että olen syrjäytyvä, että olen erilainen. Että pysyn kotona kaikki illat. Mutta sinänsä nautin siitä. Nautin nukkumisesta, syömisestä, videopeleistä, elokuvista jne. Enemmänkin maailma pakottaa minua ajattelemaan, että hyvät ihmiset ovat sosiaalisia, kauniita, menestyviä kaikessa. En pysty sellaseen!
Minulle tulee yleensä sellanen tunne, että elokuvan tai videopelin jälkeen on surullista palata oman elämään? Itsellä ei ole elämä täynnä seikkailuja kuten elokuvissa. Järkytyn ajattelemaan sellaista.
Nyt ei enää muuta tulee mieleen. Kirjoitin kaikki, mitä ajattelin. Anteeksi, jos on liian sekava, mutta sellasta yleensä päässä liikkuu. Kiitti niille jotka lui tai vastasikin :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vau. Aika koskettavaa tekstiä. Itellä on ollut monesti samoja ajatuksia ja samanlaisia tuntemuksia. En ole sosiaalinen, eikä minulla ole ikinä ollut ns. oikeita ystäviä. Sellaisia, joiden kanssa pyörisin pitkin kyliä ja muuta. On vaikeaa löytää sellainen ihminen, jonka kanssa oikeasti synkkaa. Kaikki muut ryyppää, bilettää ja seurustelee. Itellä on samoja harrastuksiakin. Paitsi että pelejä en ole pelannut hetkeen ja piirtäminenkin on jäänyt kokonaan pois. Musiikki on ehkä se tärkein harrastus. Sen kuunteleminen siis.
PS. Minkälaista musiikkia muuten sä kuuntelet? Vai kuunteletko ollenkaan? Ihan mielenkiinnosta kysyn.
Musiikki jäi totaalisesti mainitsematta: eihän varmaan kunnolla pärjäisi jossakin vaikeissa elämäntilanteissa ilman sitä :) Green day, Fall Out Boy, Haloo Helsinki, Apulanta, Happoradio, I walk the Line, The Killers, Linkin Park, Owl City, Simple Plan, t.A,T.u...niitä enimmäkseen kuuntelen. Jotain räväkkää ja synkkää on minun mieleen.
Mutta voin oikeastaan kuunella mitä tahansa nenän alle työnnetään, mielestäni kaikentyylisistä musiikista saa aikaan jotain hienoa :)
Tunnistin lähes melkein itseni tekstistä, asun itsekkin korvessa ja olen samanikäinen. Päivät menee musiikin kuunteluun, piirtämiseen, tv-ohjelmien katseluun, dataamiseen ja koulukirjojen lukemiseen. Etsin itsekkin ihmistä, joka ei olisi niin sosiaalinen ja jolla olisi ainakin jonkin verran samoja mielenkiinnon kohteita joita jakaa.
Saanko udella, missä päin asut?
Maaseudulla, Valkolassa, sellasta 40 km Jyväskylästä. Kuten varmaan teksissä mainitsin, lähin kylä on Laukaa :)
Mukavaa tietää, etten ole ainoa neljään seinään käpertynyt nuorukainen :o
Miten osasit kirjoittaa juuri minun nuoruusvuosistani. :(
Tunnistin itseni tästä. Paitsi mä elän tääl suures kaupungis, eikä siltikään ole kavereita. Jännää, että mulla meni niin, että siellä entisessä pienessä kylässä oli kavereita, nyt kun asumme kaupungissa niin ei taas ole.