Olisi paljon parempi kun ei olisi avautunut vaikeasta lapsettomuudesta anopille.Hänen ensimmäinen sanansa oli että kyllä sitä pystyy elämään ilman lapsiakin.Eipä paljoa sympatioita tullut häne puoleltaan. Enpä aio puhua lapsettomuudesta enää kellekkään tutulle,sinänsä ärsyttää kun tuntuu ettei enää voi ystävillekkään puhua ja ei saa mitään tukee mistään,ei oo ketään kelle puhua. Ei viittis miestäkään rasittaa koko aika asiasta puhumalla koska vika lapsettomuuteen pääosin johtuu hänestä.Kai se täytyy sitten yksin kärvistellä tän surun kanssa. Sellaset ihmiset joilla on lapsia niin eivät he voi ymmärtää koko asiaa :(
Anopin letkautukset lapsettomuudesta
kypsähtänyt
15688
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
tarvit selvästi vertaistukea.. lapsettomille on oma vertaistukijärjestö olemassa..
Eikö sitten voi käyttää spermanluovuttajaa, jos miehestä johtuu?
Omasta kokemuksesta tiedän kuinka raskasta miehelle on se, että syy lapsettomuuteen johtuu hänestä ja vaimo edes harkitsee lahjasukusolujen käyttöä :O Oma mieheni ei pysty sitä hyväksymään, ehkä ajan kanssa mutta ei vielä! Lapsettomuus on todella raskas asia. Minut on todettu "lapsettomaksi" sairauteni vuoksi jo 5 vuotta sitten kun ex-miehen kanssa lasta yritettiin, luomuna. Nykyisen miehen kanssa olemme olleet 3 vuotta yrityksessä mutta ei siitä mitään näin luomuna tule kun toisella ei munasarjat toimi ja toisella simpat on olemattomat.
Helvetin raskasta tää on siksi, kun pitäs jaksaa kestää lähtiympäristön lisääntyminen (törkeesti sanottu mutta siltä se tuntuu) ja se ettei oikeastaan kellekkään voi jutella ilman että sieltä tulee jotain AH niin miljoona kertaa kuultua läppää "kyllä se siitä vielä, teidänki vuoro tulee vielä, jaksakaa vaan yrittää, lopettakaa yrittämästä, jos se sitte lähtis tulemaan" MUTTAKUN EI LÄHDE! Ystävät kaikkoaa ja minä myös kun ei enään vaan jaksa nähdä sitä muiden iloa jota ei itse pääse kokemaan. Vasta pari viikkoa sitten tajusin että jos me ei nyt saada lapsia ja kärsitään näin paljon ympäristön "lisäätymisestä" niin entäs sitten kun nämä meidän sisarusten ja ystävien lapset alkaa saamaan lapsia :O MEISTÄ EI KOSKAAN TULE UKKIA/VAARIA ja MUMMOA/ÄMMIÄ :'( Ja joku vielä uskaltaa sanoa että lapsettomuus pitäs unohtaa ja antaa olla, keskittyä elämään kahdestaaan...Mutta jos se on se suurin toive IKINÄ niin sitä on hyvin vaikea jättää taka-alalle.
Mitä tuohon vertaistukeen tulee, kun asuu perämettikössä keskellä helvettiä niin on hyvin vaikea saada vertaistukea, tai tukea ylipäätänsäkään...lähimmän tukityypit asustelee Oulussa, no täältä sinne on matkaa kuitenki 300km...
Yksin tässä on pärjättävä ja ajateltava että päivä kerrallaan.
Toit esiin tärkeän asian tekstissäsi: lapsettomuuden surusta ei pääse yli niin kuin jostain muusta surusta, koska se muistuttaa itsestään koko elämän eri vaiheissa. Joskus on sellainen olo, että olen kesken parhaan aikuisuuteni humahtanut suoraan vanhuuteen ja kuoleman äärelle, kun elämä ei tavallaan etene, ei tule perhettä, ei tule lapsenlapsia jne...Toisaalta sitä ymmärtää kuolevaisuuden syvällisemmin kuin ennen, ja arvostaa joka hetkeä.
Parhaan tuen olen saanut lapsettomuudesta kärsivältä ystävältä ja toisaalta parilta VELAlta. VELAt eivät ehkä ymmärrä haluani saada lapsia ja hoidoissa käymistä, mutta he tajuavat sen, että toiveeni ei toteudu ja kokevat myötätuntoa. Lapsia saaneet kaverit alkavat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tuntua aika vierailta.
Sukuunkan ei ole halua pitää yhteyttä kuten ennen. Kaikki muut sukupolvessani tuntuvat saavan vauvoja, ja niitä sitten ihmetellään sukujuhlissa, ja välillä tulee kysymyksiä että "olettekos te ajatelleet hankkia?" jne. Koen hirveää häpeää ja huonommuutta asiasta, joka ei ole edes minun vikani.
Tämä on raskas ja yksinäinen tie. Tunnen varmasti olevani lapseton tavallaan ikuisesti, vaikka nämä raskaat hoidot vielä joskus onnistusivatkin.
Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta kaksi vuotta ja taustalla yksi keskenmeno sekä yksi ivf-hoito laihoin tulosksin... Silti yleensä ne, joilla on lapsia, toteavat kuinka on muutakin elämää kuin lapset. Tuntuu vaikealta uskoa, kun he eivät muusta puhukkaan kuin lapsistaan. Anoppi puolestaan totesi, että kaikki on kiinni minun kropasta...
Tavallaan anoppisi on oikeassa. Se jokin on pään sisällä. Olemme psyykkisiä olentoja ja tunteet vaikuttavat kaikkeen.
Itselläni oli ovulaatiossa ongelmia, mutta saimme lopulta yhden pojan. Olin hormoonit jättänyt pois ja yritimme unohtaa asian. Rukoilimme isolla joukolla. Sitten se ihme vaan tapahtui, kiitos Jumalalle.
Sitä ennen oli tuplaraskas aika, kun lähisukuun syntyi kaksoset...
Rohkaisuksi.
voih..minä ymmärrän niin täysin tuon teidän tuskan. Olen entinen lapseton, nykyään minulla on 9 kk tytär, joka ihme kylläkin luomuna sai alkunsa 2,5 vuoden yrittämisen jälkeen. Minulla on PCO, joten ovuloin miten sattuu.
Tuon 2,5 vuoden aikana sain kyllä kuulla kaikenlaista paskaa! Anoppini ja appeni odottivat todella paljon lapsenlasta ja vihjailivat vähän väliä, miten ihanaa olisi saada hoitaa sellaista. Kerran appeni katseli vatsanseutuani ja mallaili sitä sanoen" voi kyllä tuohonkin sellainen iso vauvamaha niin nätisti sopisi" ja " miten te ette ole oppineet vieläkään tekemään sitä lasta" Ai, että vieläkin kirpaisee noi puheet!!
Tiedän, ettei minkäänlaiset puheet auta! Minusta tuntui, että se suru oli aina läsnä, mutta ei se ole täysin vieläkään hälvennyt. Tilalle on nyt tullut älytön menettämisen pelko!
Sama. Menettämisen pelko. Ja se, että jompikumpi meistä vanhemmista kuolee ja huoli siitä miten toinen pärjäisi ja jaksaisi. Ja ottaisiko mieheni uuden naisen "äidiksi" lapselleni ja voisinko itse elää yksin lopun elämäni. Meillä on yksi lapsi ja ilmeisesti pco vaikeuttaa toisen lapsen saamista. Kyllä se toisen lapsen yrittäminen on myös sellaista, että pahalta tuntuu kun tulosta ei tule. Ovulaatiotestitkin on ihan avaruudesta.
Mun mielestä ei kannata puhua kärsineensä lapsettomuudesta jos 2,5v yrittänyt ja kuitenkin lapsen saanut. Tiedän,katkeruutta yli 10 vuoden yrityksen jälkeen... hoidoilla ja ilman.
Mutta joo, itsekkin kuullut sukulaisilta ja ystäviltä kaikenlaista. Etkös sinä vieläkään ole valmis niitä lapsia tekemään. Ja joko olet mielesi muuttanut ja haluatkin lapsia. ja ne perinteiset... lopettakaa yrittäminen,kyllä se siitä vielä. Parempi jos eivät sanoisi mitään,kyllä se tuntuu tarpeeksi pahalta muutenkin.
Yritimme mieheni kanssa luomumenetelmällä lasta useita vuosia, eikä onnistunut. Kävimme hoidoissa kolme vuotta, ei onnistunut. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo aika oli elämäni raskainta: joka kuukausi sitä toivoi ja kävi ostelemassa raskaustestejä, jos mensut olivat 2 päivää myöhässä. Tähän ei yhtään auttanut lähimmäisten kommentit tyyliin: sinua ei varmaan ole luotu äidiksi. Sitkeässä elää käsitys, että lapsi tulee, jos lakkaa yrittämästä. Nuo hedelmöityshoitojututkin kertovat niistä, jotka onnistuvat saamaan lapsen sillä tavalla. Niin mekin läksimme hoitoihin, mutta lopetimme, kun ei onnistunut monesta yrityksestä huolimatta.
No, onneksi on muitakin keinoja saada lapsi, kuin luomu ja hedelmöityshoidot. Päätimme adoptoida, ja nyt meillä on lapsi. Oletteko te harkinneet tällaista vaihtoehtoa?
Moi ex-lapseton. Tosiaan tiedän ton tunteen kun joku kommentoi noin,mulla myös yksi ystävä on sanonut että kaikkia ei ole tarkoitettu vanhemmiksi yms,kyllä kolahti ja kovaa,sanoi myös perään että onhan tässä maailmassa paljon lapsia joilla ei ole vanhempia,miksi ette adoptoi. Tosiaan meillä oli tänään eka lääkäri käynti ja mies laitettiin vielä uuteen spermanäytteeseen ,jonka tulosta kyllä epäilen että se siitä mihinkään muuttuisi. Miehen siittiöt sen verran huono laatusia,2 % normaaleja ja niissäkään yhtään ei ole suoraan eteenpäin liikkuvia.Mikrohedelmöitys siis hoitona ja hoidot ois tarkotus aloittaa helmi- maaliskuussa. Ollaan mietitty adoptioo,se on se viiminen mahdollisuus tulla äidiksi,täytyy käydä tämä tie läpi,että ei tartte sitten joskus myöhemmin katua että kun tuli jätettyä menemättä hoitoihin.Mistäpäin maailmaa adoptoitte,kestikö kauan saada lapsi?
Hei,
jos sulle on tulossa eka lapsettomuushoito nyt, niin varaudu henkisesti äläkä pelästy niitä mielialan muutoksia, joita hormonihoidoista saattaa tulla. Ne johtuu oikeesti hormoneista eli ilot ja surut tulee koettua silloin potenssiin kymmenen normaaliolotilaan nähden. Miehenkin olisi hyvä tiedostaa ja olla tukemassa eli pitkää pinnaa hänelle ja myötätuntoista asennetta.
Toivottavasti kaikki menee hyvin!
Meille lapsettomuushoidot oli aikaa, jolloin molemmat oikeasti ja tietoisesti tutkiskeli omaa sisintään ja pohti, kuinka paljon on valmis laittamaan likoon lapsen saadakseen, jos ei onnistu niillä keinoilla. Ja onko itsestä tosiaan avaamaan oman sydämensä jonkun toisen, tuntemattoman lapselle loppuelämäkseen.
Me adoptoitiin Venäjältä ja ekasta soitosta neuvontaan meni vajaat 3 vuotta, kun lapsi oli kotona.
Ex-lapseton 2,olen ollut hormonihoidoissa aikaisemmassa suhteessa vuosia sitten. Silloin tehtiin 4 X inseminaatio. Ekasta hoidosta tulin raskaaksi joka sitten meni kesken vkolla 8-9. Tehtiin inseminaatioita vielä sen 3 kertaa mutta niistä ei sitten tullut tärppiä,sen jälkeen aateltiin pitää taukoa hoidoissa ja suhde kaatuikin kaikkeen mahdottomuuteensa 4- vuotta hoitojen jälkeen,ei koskaan enää sitten jatkettu.Tässä edellisessä suhteessa miehellä oli myös spermanlaadussa vikaa ja kuitenkin hän ajatteli ettei koskaan tule isäksi ns,mutta kas kummaa nyt on uus vaimoke viimisillään raskaana,ihan luomusti vielä :)
Itse ajattelin, että varmasti tulen raskaaksi heti, kun aletaan yrittämään, kun meidän suvuista kaikki muutkin ovat tulleet niin helposti (kuinka väärässä olinkaan). Ei onnistunut edes hoidoilla. Yhden kerran onnistui luomuna hoitojen välillä, mutta vauva kuoli mahaan. Kummastakaan meistä ei löytynyt vikaa, joten neljännen inseminaation jälkeen oli selvää, että tämä on nyt tässä. Eikä luomulla ole onnistuttu enää toista kertaa. Oli pakko myöntää, että lapsenteossa ei kaikki käy niinkuin matematiikan tehtävissä, vaan jotain onnistaa ja toista ei. Ei vaikka se toinen yrittää ja toivoo kuinka...
Tsemppiä sinulle, olet sitkeä, kun jaksat vielä yrittää. Onhan paljon niitäkin, jotka onnistuvat saamaan lapsen lapsettomuushoitojen tuloksena. Toivottavasti tekin onnistutte, tavalla tai toisella.
Niin minäkin aikoinani ajattelin että tulisin heti raskaaksi,myös mun perheessä kaikki ovat heti raskautuneet,äitini käytti kierrukkaa ja veljeni sai alkusa,äitini ja hänen siskonsa ovat kaikki syntyneet 3 vuoden sisällä,eli melkein heti raskauden päätyttyä on mummoni tullut raskaaksi,samoin veljeni pisti just paksuks vaimonsa,toisessa kierrossa alko raskaus.Mulla on pco ja en tiedä ovuloinko joka kuukausi,koska se aiheuttaa ovuloimattomuutta. Mutta tänään sitten tein ensimmäistä kertaa ovis testin ja näytti positiivista,mutta heikoilla tietty on ku simpat ei mitään priima laatusia. Pientä positiivisuutta pidän yllä,vaikka hetkittäin väkisinkin miettii miten raskaita nämä hoidot on,mutta onneksi on ihana mies jonka kanssa pystyn avoimesti puhumaan,joka tukee mua sata prosenttisesti,eikai tätä pää kestäiskään muuten jos ei saa mitään tukea omalta puolisolta. Kuitenkin osaan olla onnellinenkin vaikka lapsettomuus sattuiskin,eihän sitä tyhjää paikkaa sydämmessä paikkaa,lapsen kaipuu kuitenkin on niin kova molemmilla. Silti pitää olla realisti näitten hoitojen kanssa,että aina kaikki ei mene niin kuin itse haluaa,mutta pientä toivoa kuitenkin pidän yllä