OLen tosi yksinäinen

Olin itsekin tosi yksinäinen yläasteella ja vielä lukiossakin. Pikku hiljaa lukion loppua kohti porukka alkoi ajatella omilla aivoillaan ja monikin kiinnostui seurastani. Olinkin yhtäkkiä cool, koska olin jo siinä vaiheessa niin oman tieni kulkija, hyljeksitty kun olin ollut.

Nyt aikuisena minulla on ystäviä niin paljon kuin tarvitsen, mutta enpä ole koskaan kaivannut takaisin kouluaikoihin. Tosi kurjaa, kun ei ole mitään, mitä muistella n. neljän vuoden ajalta.

Ehkä kannattaa keksiä joku harrastus? Itse en ymmärtänyt ajoissa kokeilla mitään, käperryin vain koko ajan enemmän ja enemmän sisäänpäin ja kärsin.

Missään tapauksessa ei kannata yrittää miellyttää toisia itsensä kustannuksella.

Itsekin voi tehdä rohkeasti aloitteen, rohkeita ihaillaan ja heidän seuraansa halutaan. Pyydä esim. joku elokuviin tms. ihan pokkana. Jos ei ensimmäinen suostu, niin ehkä toinen. Äläkä välitä liikaa toisten mielipiteistä, muut eivät ole sen kummempia tyyppejä kuin sinäkään.

Minäkin tunnen itseni usein yksinäiseksi. Koulussa (lukiossa) minulla ei ole juurikaan kavereita, ei oikeastaan yhtään hyvää kaveria, koulun ulkopuolella opiskelupaikkakunnallani minulla on paljon kavereita ja ehkä yksi oikea ystäväkin. Tällä hetkellä olen vanhempieni luona ja täällä tunnen oloni todella yksinäiseksi, täällä minulla ei todellakaan ole yhtään kaveria! Odotan innolla, että koulu alkaa pian, en siksi että haluaisin kouluun, vaan haluaisin tavata kavereitani jotka asuvat siellä paikkakunnalla missä opiskelen :)

Olin lukioaikana todella yksinäinen. Oli pari "kaveria" lukiossa mutta olin hyvin yksinäinen. Ala-asteella olin ollut ns. suosittu ja yläasteella minulla oli hyvä kaveripiiri. Yläasteaikaiset kaverit ovat edelleen parhaita kavereitani. Jos sulla ei tälläisiä kavereita ole, niin tässä pari vinkkiä: 1) Koita alkaa vaan jutella jollekin jostain yleisestä koulussa, sillain rennosti. 2) Puhu asiasta kotona, puhuminen yleensä auttaa huomattavasti. Voitha sanoa kouluterkkarillekin jos se on kiva. Pääasia et saat puhuttua jollekin joka kuuntelee ja lohduttaa. Mulla seurustelu paransi yksinäisyydentunnetta huomattavasti (tietty) ja itsetuntokin koheni, mutta en suosittele sitä itsessään terapiaksi. Seurustelukumppanin pitää nimenomaan olla se Oikea, ennenkuin tuosta on mitään apua.

Niinkin voi käydä että muuttuu suositusta kaverittomaksi. Varmaan vaikea tilanne kun muutos on niin suuri. Yksinäisyys on helpompaa kun on aina ollut hyljeksity.