Jyrki Heino: Kellari

eli kertomus poikkeuksellisista ja järkyttävistä tapahtumista Ruotsin Turussa kesällä 1796 ja vähän ennenkin.
Hieman epäillen tartuin biokemian professorin murhamysteeriin. Millaista lukuiloa voi syntyä jos murhan päätutkija kuljeskelee puuteroidussa peruukissa ja kahvikin on kielletty?
Ajankohtahan on kiehtova. Edellinen kuningas Kustaa III on murhattu muutama vuosi taakke, uusi kuningas on alaikäinen ja valtatyhjiö aiheuttaa sekavuutta ja oman edun tavoittelua niin holhoojahallituksen kuin ylhäisaatelin piirissä. Ranskasta kantautuvat tiedot suuren vallankumouksen jälkipyykistä eikä opiskelevan nuorison etujoukko ole tietämätön uusista kumousfilosofioista.
Turkuhan oli silloin Ruotsin itäisten maakuntien henkinen, hengellinen, tieteellinen ja taloudellinen keskus. Kymmenentuhannen asukkaan ja puolentoistasadan kapakan voimin. Siirtoa Helsinkiin pidettiin liki maastakarkoituksena.
Aikoinaan Hovin Salaisen Palvelun palkkaamana myös Kustaa III murhaa tutkinut luutnantti Wennehielm pyydetään apuun, kun Turun liepeiltä kellarista löytyy kylmään, rotanpuremiin ja janoon surmattu aikansa julkkis, rempseistä elämäntavoistaan mainetta saanut kapteeni Fågelstierna. Varsinaisen rikostutkinnan hoitaa yleensä maistraatti lähinnä odottaen, jotta syyllinen tulisi tunnustamaan tekonsa. Ammoinen tapa ei toimi ja yhdessä kaupunginviskaali Appengrenin kanssa luutnantti W aloittaa tutkimukset.
Jotain viehättävää on näitten esitopeliaanisten rikostutkijoiden työssä. Ei internettiä, ei kännykkätietoja, ei sormenjälkiä dnasta puhumattakaan. Konkreettista jalkatyötä, omin jaloin. Ja hyviä tapoja noudattaen, anoen kunnioittaen aatelisilta audienssia. Tuttua toki on naisälyn hyväksikäyttö. Luutnantin taloudenhoitaja, puuhakas mamselli Mannelin saa verkostonsa ja torikuulumisten avulla paljon sellaista selville, mitä ei virallisille tutkijoille kerrottaisi. Tai mitä he eivät ymmärtäisi kysyä.

Murhatun vähäinen jäämistö antaa viitteitä useammasta surman syistä. Tutkimuslinjoja ovat ainakin kahvin salakuljetuksen tuottama suuri taloudellinen hyöty, ranskalaismielinen vallankumouksellisuus, aatelin vehkeily etuoikeuksiensa palautamiseksi, kristinuskon vastavoima svedenborgilaisuus ja kapteenin viehtymys vokottelemaan vastakkaista sukupuolta säädystä riippumatta. Kun pakkaa sekoittaa vielä toinenkin murha riittää pähkäiltävää päivällispöytien ääressä. Tokihan tämäkin dekkari on myös aikansa keittokirja ja sangen hienostuneita reseptejä maailmaa nähneen luutnantin keittiössä kokeillaan.

Sangen hurjaksi vauhti kiihtyy lopulta, hevosvaljakot kiitävät yössä ja sapelit välkkyvät Akatemian Puistossa.

Heinon tyyli on ennemminkin kiehtova kuin hirveän jännittävä. Kirja on puolittain myös historiallinen ajan- ja tapojen kuvaus eikä faktapuolta käy kritisoiminen. Kai joku Klinge löytää vastaan väittämistä, mutta se on hänen ongelmansa. Muinainen kaupunki saa Heinon näppäimissä paitsi muodon myös kuvan, äänet ja hajut, tai löyhkät. Silmääni ilahdutti kevyt vinoilu turkulaisuuden ikiaikaisesta henkisestä perimästä. Joka heijastuu vaikkapa vuosikymmenien riitelynä Tuomiokirkon lattian alle hautaamisen lopettamisesta. Jotennii tuli mieleen puoli vuosisataa käyty riitely kauppatorin parkkiluolasta. Tai epäilys, jotta maaherralla on saattamut mennä valtion, kaupungin ja omat raha-asiat pikkusen sekaisin eli limittäin. Pientä ironiaa on myös vallankumouksesta viehtyneiden ylioppilaiden yrityksessä viedä kapinan ilosanomaa kisälliproletariaatin pariin. Jotennii tuli Raija Laroma-Oranen ja nuori Hannu Raittila mieleen riekkumassa mielenosoituksissa ja opettamassa työläisille oikeaa aatetta.

Odotan mielenkiinnnolla luutnantti Wennehhielmin uusia murhamysteereitä samalla kun rohkenen suositella muille kuin remes- ja mäkifaneille.