Kun tykkään eniten tällaisista eri kansoja, ihmisten elämästä kertovista dokumenteista, osuin sopivasti tänään paikalle tälle eräälle Suomen luovuttamista alueista. No, en sentään muuten kuin vahvasti taas samastumalla tähän kuin 1950 luvulla elettyyn elämään. Siis TV:ssä.
Olenhan itse asunut sodan jälkeen lapsena siellä täl puolel Värtsilää Jänisjoen varrella. Se oli se paikka, jossa lehmämme yritti karata rajalle, perhe vauvasta vaariin perässä.
Suuresti kunnioitan aina ihmisten työtä, kun ei voi nojata muuhun kuin itseensä. Aika paljon käsiteltiin siinä näitten Venäjän karjalaisten Suomen puolella sienten ja marjojen keräämistä, hankkiakseen lisäansioita muuten köyhään oloonsa. Rajan auettuahan tämä tuli mahdolliseksi, esimerkiksi Kiihtelysvaaran ja Tohmajärven seuduilla keruutyötä tekivät.
Tuli tietysti mieleeni Viro kymmenen vuotta sitten, Virohan eli myös silloin kuin aikoinaan me suomalaiset -50-luvulla.
Mainitsivat myös nämä tuol puolen rajaa elävät, että omat hyvät puolensa oli kolhoosisysteemissäkin, oli työtä, sai viljellä niin paljon kuin jaksoi omiksi tarpeiksikin. Niinhän jotkut virolaisetkin ovat minulle kertoneet, itsekin kun olen sydämeltäni, pohjimmiltani viljelijä ja luonnon anteja aina hyväksi käyttäjä, lapsuudesta asti saamat opit, niin suuren arvon annan ihmisille, jotka keksivät, viitsivät ja jaksavat selviytymisen keinot.
Toisaalta surettaa tämä elintason kiivas nousu, kulutuksen yltyminen huippuunsa, sehän tappaa alkuperäisen ihmisen.
Kovasti näitä Värtsilän asukkaita suretti venäläisihmisen alkoholismiin ja narkomaaneiksi sortuminen, se on siellä kuin räjähtänyt käsistä. Ikävä kyllä Virossa myös.
Paljon antava oli taas tämäkin yritteliäitten ihmisten kuvaus, elämisen keinot keksineinä. Tuntuipa peräti, että toisella puolen maapalloa elävät, niin suuri ero meidän suomalaisten älyttömäksikin kulutusvimmaksi muodostuneeseen elämäntapaan. Sitäpaitsi erittäin hyvä ja lämmin ohjaus ja kuvaus oli tässä dokumentissa.
Olenhan itse asunut sodan jälkeen lapsena siellä täl puolel Värtsilää Jänisjoen varrella. Se oli se paikka, jossa lehmämme yritti karata rajalle, perhe vauvasta vaariin perässä.
Suuresti kunnioitan aina ihmisten työtä, kun ei voi nojata muuhun kuin itseensä. Aika paljon käsiteltiin siinä näitten Venäjän karjalaisten Suomen puolella sienten ja marjojen keräämistä, hankkiakseen lisäansioita muuten köyhään oloonsa. Rajan auettuahan tämä tuli mahdolliseksi, esimerkiksi Kiihtelysvaaran ja Tohmajärven seuduilla keruutyötä tekivät.
Tuli tietysti mieleeni Viro kymmenen vuotta sitten, Virohan eli myös silloin kuin aikoinaan me suomalaiset -50-luvulla.
Mainitsivat myös nämä tuol puolen rajaa elävät, että omat hyvät puolensa oli kolhoosisysteemissäkin, oli työtä, sai viljellä niin paljon kuin jaksoi omiksi tarpeiksikin. Niinhän jotkut virolaisetkin ovat minulle kertoneet, itsekin kun olen sydämeltäni, pohjimmiltani viljelijä ja luonnon anteja aina hyväksi käyttäjä, lapsuudesta asti saamat opit, niin suuren arvon annan ihmisille, jotka keksivät, viitsivät ja jaksavat selviytymisen keinot.
Toisaalta surettaa tämä elintason kiivas nousu, kulutuksen yltyminen huippuunsa, sehän tappaa alkuperäisen ihmisen.
Kovasti näitä Värtsilän asukkaita suretti venäläisihmisen alkoholismiin ja narkomaaneiksi sortuminen, se on siellä kuin räjähtänyt käsistä. Ikävä kyllä Virossa myös.
Paljon antava oli taas tämäkin yritteliäitten ihmisten kuvaus, elämisen keinot keksineinä. Tuntuipa peräti, että toisella puolen maapalloa elävät, niin suuri ero meidän suomalaisten älyttömäksikin kulutusvimmaksi muodostuneeseen elämäntapaan. Sitäpaitsi erittäin hyvä ja lämmin ohjaus ja kuvaus oli tässä dokumentissa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vauvako meni ekana lehmän takana ja vaari perässä?
Vai olisiko sanottava vaarista vauvaan?
Enpä tiiä, saatikka muista, kymmenkunta ihmistä juosta viiletti perässä, kykyjensä mukaan. Voipiha olla, että vaari ja vauva kuiteski viimesinä.