Olen 18-vuotias naisen alku ja pahin masennuskauteni alkoi noin 4 vuotta sitten. Oirehdintaa oli jo ennen sitä, mutta perheen sisäiset ongelmat, lapsuuden kaltoinkohtelu ja jonkinasteiset seksuaaliset hyväksikäytöt johtivat oloni huononemiseen. Diagnoosini siis tätänykyää on vaikea-asteinen masennus ja määrittämätön ahdistuneisuushäiriö.
Takana on siis neljä pitkää vuotta, johon mahtuu kaikenlaista. Oloni huonotessa en enää viettänyt aikaa kavereiden kanssa. Olin ahdistunut, sulkeutunut ja sain paniikkikohtauksia joka päivä useita. Viiltelin myös, koska se helpotti oloani edes vähän. Äitipuoleni pakotti minut tuolloin koulupsykologille. En kokenut olevani sen tarpeessa, mutta kuitenkin kerroin hänelle kaiken mitä pääni sisällä liikkui. Yhtenä marraskuisena iltana olin kaverini luona ja sain niin pahan paniikkikohtauksen, että jouduin sairaalaan ja sitä luultiin epilepsiakohtaukseksi. Olin sairaalassa viikon. Ei mennyt kuin kuukausi ja olin nuorisopsykiatrisella osastolla. Nyt olen siis ehtinyt olla 4 kertaa tuolla osastolla, 4 kertaa tehostetun avohoidon yksikössä, kuukauden lastenkodissa kotonani olleiden ongelmien vuoksi ja yksi itsemurhayrityskin mahtuu joukkoon. Sairaslomia koulusta olen pitänyt yhteensä varmaan n. kaksi vuotta.
Matkan varrella on ylä- ja alamäkiä. Nyt taidan olla kovassa alamäessä taas kerran. Muutin omaan kämppään n. 2 kuukautta sitten. Erosin myös noihin aikoihin poikaystävästäni ja aloitin opinnot uudella alalla. Stressitaso on huima, raha-asiat vaivaavat ja koulussa en pysty käymään suuren ahdistuksen vuoksi. Ahdistus on noussut sen verran pahaksi, että joskus en tunne joitain kehon osiani kunnolla, eli niistä lähtee tunto. Kerrankin jalat lähtivät alta, kun paha ''ahdistuspiikki'' iski. Parin viikon sisällä on myös alkanut ilmetä sydämen puristusta, joka sekin varmaan johtuu ahdistuksesta. Kerran ahdistukseni oli niin suurta luokkaa, etten tunnistanut itseäni peilistä, enkä tunnistanut kotiani omakseni. Menin sängylle, pistin silmät kiinni ja itkin, koska pelkäsin sekoavani. Pelottaa, että mitähän seuraavaksi. Minulla on myös joskus ollut hallusinaatioita ja pelkään niiden palaavan.
Minulla on myös syömisen kanssa ollut ongelmia kuudennesta luokasta lähtien. Pari vuotta sitten laihduin n. 10 kiloa ja kävin pari kertaa ravitsemusterapeutilla. Hänen mielestään ongelmani ei ollut tarpeeksi suuri, että tarvitsisin jatkuvia käyntejä. Lihoin ne pikkuhiljaa takaisin oloni parantuessa, mutta nyt olen taas laihtunut n. 7-8 kiloa.
Tuntuu, etten jaksa enää. Tuntuu, ettei ole enää mitään toivoa. Vaikka jostakin 4 vuotta tuntuu niin vähältä ajalta, mutta minun lyhyen elämäni aikana se on jo liikaa. Toivo alkaa hiipua, enkä tiedä enää mitä tehdä. Olen tämän koko neljä vuotta syönyt lääkkeitä ja käynyt psykologin luona juttelemassa n. kerran viikossa. Itsetuhoiset ajatukset ovat taas tulleet mieleeni, mutta mitään en ole vielä itselleni tehnyt.
Oloani ei myöskään helpota se, että lähimmät ihmiset (perhe) eivät tunnu tajuavan, kuinka paha minun on olla. Isälleni olen yrittänyt sitä monta kertaa sanoa, mutta tuntuu, ettei hän usko tai kieltää koko asian, koska ei halua uskoa, että hänen lapsellaan on ongelmia. Sisko ja äitipuoli toitottaa, että minun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja itsenäistyä. Äiti taas on sitä mieltä, että minulla ei ole edes mitään masennusta vaan esitän kaiken, jotta saan huomiota. Veljeni kanssa en edes ole puhunut asiasta koskaan. En tiedä mitä tehdä tämänkään asian suhteen.
Haluasin tämän kaiken loppuvan... Keinolla millä hyvänsä...
Takana on siis neljä pitkää vuotta, johon mahtuu kaikenlaista. Oloni huonotessa en enää viettänyt aikaa kavereiden kanssa. Olin ahdistunut, sulkeutunut ja sain paniikkikohtauksia joka päivä useita. Viiltelin myös, koska se helpotti oloani edes vähän. Äitipuoleni pakotti minut tuolloin koulupsykologille. En kokenut olevani sen tarpeessa, mutta kuitenkin kerroin hänelle kaiken mitä pääni sisällä liikkui. Yhtenä marraskuisena iltana olin kaverini luona ja sain niin pahan paniikkikohtauksen, että jouduin sairaalaan ja sitä luultiin epilepsiakohtaukseksi. Olin sairaalassa viikon. Ei mennyt kuin kuukausi ja olin nuorisopsykiatrisella osastolla. Nyt olen siis ehtinyt olla 4 kertaa tuolla osastolla, 4 kertaa tehostetun avohoidon yksikössä, kuukauden lastenkodissa kotonani olleiden ongelmien vuoksi ja yksi itsemurhayrityskin mahtuu joukkoon. Sairaslomia koulusta olen pitänyt yhteensä varmaan n. kaksi vuotta.
Matkan varrella on ylä- ja alamäkiä. Nyt taidan olla kovassa alamäessä taas kerran. Muutin omaan kämppään n. 2 kuukautta sitten. Erosin myös noihin aikoihin poikaystävästäni ja aloitin opinnot uudella alalla. Stressitaso on huima, raha-asiat vaivaavat ja koulussa en pysty käymään suuren ahdistuksen vuoksi. Ahdistus on noussut sen verran pahaksi, että joskus en tunne joitain kehon osiani kunnolla, eli niistä lähtee tunto. Kerrankin jalat lähtivät alta, kun paha ''ahdistuspiikki'' iski. Parin viikon sisällä on myös alkanut ilmetä sydämen puristusta, joka sekin varmaan johtuu ahdistuksesta. Kerran ahdistukseni oli niin suurta luokkaa, etten tunnistanut itseäni peilistä, enkä tunnistanut kotiani omakseni. Menin sängylle, pistin silmät kiinni ja itkin, koska pelkäsin sekoavani. Pelottaa, että mitähän seuraavaksi. Minulla on myös joskus ollut hallusinaatioita ja pelkään niiden palaavan.
Minulla on myös syömisen kanssa ollut ongelmia kuudennesta luokasta lähtien. Pari vuotta sitten laihduin n. 10 kiloa ja kävin pari kertaa ravitsemusterapeutilla. Hänen mielestään ongelmani ei ollut tarpeeksi suuri, että tarvitsisin jatkuvia käyntejä. Lihoin ne pikkuhiljaa takaisin oloni parantuessa, mutta nyt olen taas laihtunut n. 7-8 kiloa.
Tuntuu, etten jaksa enää. Tuntuu, ettei ole enää mitään toivoa. Vaikka jostakin 4 vuotta tuntuu niin vähältä ajalta, mutta minun lyhyen elämäni aikana se on jo liikaa. Toivo alkaa hiipua, enkä tiedä enää mitä tehdä. Olen tämän koko neljä vuotta syönyt lääkkeitä ja käynyt psykologin luona juttelemassa n. kerran viikossa. Itsetuhoiset ajatukset ovat taas tulleet mieleeni, mutta mitään en ole vielä itselleni tehnyt.
Oloani ei myöskään helpota se, että lähimmät ihmiset (perhe) eivät tunnu tajuavan, kuinka paha minun on olla. Isälleni olen yrittänyt sitä monta kertaa sanoa, mutta tuntuu, ettei hän usko tai kieltää koko asian, koska ei halua uskoa, että hänen lapsellaan on ongelmia. Sisko ja äitipuoli toitottaa, että minun pitää vain ottaa itseäni niskasta kiinni ja itsenäistyä. Äiti taas on sitä mieltä, että minulla ei ole edes mitään masennusta vaan esitän kaiken, jotta saan huomiota. Veljeni kanssa en edes ole puhunut asiasta koskaan. En tiedä mitä tehdä tämänkään asian suhteen.
Haluasin tämän kaiken loppuvan... Keinolla millä hyvänsä...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Haluaisin jutella enemmän ja syvemmin kanssasi, sillä tarinasi kosketti minua syvästi? Itselläni on ollut samankaltaisia kokemuksia....
Toivon sinulle suuresti voimia sinne, jaksamista että kestämistä. Olet ainutlaatuinen ihminen, pidä se mielessäsi ! Et ole yksin asian kanssa, vaikka siltä tuntuukin. Olen täällä; valmis kuuntelemaan ja auttamaan sinua.
Kiitos paljon. Auttavia käsiä ei koskaan ole liikaa :)
En tänäänkään päässyt kouluun. Nyt taas ahdistaa suunnattoman paljon ja sydämen kohdalta puristaa...
Koita jaksaa koska se parempi aika tulee aina. Itse olen taistellut masennuksen ja ahdistuksen kanssa 25 vuotta. Ja aina vaikeita aikoja on seurannut helpommat ajat.
Monesti nää asiat tuntuu ylivoimasilta tunnetiloilta jotka valtaa ja paiskoo meitä pitkiinsä. On tosi tärkeetä että et suostu niihin ajatuksiin sun pään sisällä. Kuunteles joskus ja keskitä huomio siihen kuinka paljon hyvää, ja mitä pahaa sä kuulet sun ajatuksissa. Mitä sun omat ajatukset sulle kertoo? Kuuletko sä vielä sun sydämen ääntä, tuleeko se esiin....
On parempiakin tapoja purkaa tuntemuksia, kun ittesä satuttaminen. Mä tiedän joo kipuun tottuu ja siitäkin alkaa tykkäämään mut se ei riitä koskaan. Vaan se vahingon tekeminen aina isonee ja isonee... Siks sun on löydettävä asioita joilla sä voit purkaa itteäs. Tee sitä mitä sä rakastat. Piirrä, laula, kirjota! Ihan mitä vaan, näitä on rajattomasti.
Äläkä jää yksin. Älä missään nimessä jää yksin. Ainakun yksinäisyys kuullostaa houkuttavan hyvältä ja turvalliselta, pakene sitä, juokse tosissas päinvastaseen suuntaan niin sä alat huomaan jo muutoksia. Monesti pahat asiat yllättää meidät silloin, kun me ollaan yksin. muuta tilaisuutta pahalla ei oo.
Onko sulla ketään, jonka kanssa sä voit olla oma itses tai läheisiä jotka sua kuuntelee?
Rukoile Jumalalta voimia, sillä sua tahdotaan auttaa. Usko mua, sä kyllä selviit.
En uskalla puhua naisille edes internetissä.
Olet varmasti kokenut rankkoja asioita ja joutunut kärsimään pitkään. Kannattaa aina muistaa että näissä asioissa on AINA paranemis mahdollisuus, ja usein se on monien vuosien toipumisprosessi. Nyt kun olet muuttanut omillesi kaiken tapahtuneen jälkeen olet varmasti voimattomassa pisteessä kaiken pyörityksen ja traumaattisten asioiden jälkeen. Tarvitset jonkinmoisen tukiverkoston ehdottomasti ympärillesi, sillä sinun ei pidä yrittää olla voimakas/vahva ja selviytyä yksin väkisin, vaan tarvitset lepoa ja itsesi huoltamista ja nimenomaan sitä että SINUSTA PIDETÄÄN HUOLTA. Kouluun meneminen lisää ahdistustasi, mutta sinun ei ole nyt hyvä jäädä täysin yksinkään, sillä koululla on varmasti positiivisia vaikutuksia kuin että olisit täysin eristyneenä muusta maailmasta, vaikka se tuskaiselta tuntuukin.
Kuitenkin tarvitaan että ohjaudut jonnekkin jossa voit puhua avoimesti. Olkoon se ensijaisena vaikka kriisipuhelin nimettömänä jos tuntuu pelottavalta aloittaa avun hakeminen ensiksi muualta. Ota apu vastaan ammattilaisilta jotka ovat ammattitaitoisia, välittäviä ja kärsivällisiä. Monesti lääkärit ynnä muut tahot kohtelevat ihmisiä esim. kiireen vuoksi välinpitämättömästi ja siksi on tärkeää löytää oikeasti mieluinen ihminen auttamaan, ohjaamaan sekä tukemaan.
Sinulla on oma elämäsi halussasi, eikä kukaan voi auttaa sinua väkisin. Tapahtumat ja kokemukset ovat varmasti haavoittaneet sinua syvästi ja aiheuttaneet mahdollisesti jonkimoisia luottamusongelmia mikä on ymmärrettävää, mutta sinulta ei vaaditakkaan enempää kuin mitä pystyt itse antamaan. Uskalla luottaa rohkeasti, sillä varmasti tiedostat syvällä sisimmässäsi ihmisen johon voit luottaa. Ole rohkea, sillä olet arvokas ja maailmassa on ihmisiä jotka todellakin tahtovat SINUN PARASTASI ja ovat valmiita tukemaan sinua ja kantamaan sinua.
Epävarmuus, pelot/ ahdistukset--- vaativat hurjasti energiaa ja voimia.Toivon sinulle hurjasti voimia kuitenkin.