Adoptio

Ai kauheeta kun sebastian tynkkynen haluaa adoptoida lapsen. Musta mies rakastajana entäs jos tyttö tulee niin miten homot osaa oikeesti kasvattaa. Ihan kauhea ajatus. Jo on aikoihin eletty jos kuka tahansa saa adoptoida. Jotain rajaa

Anonyymi kirjoitti:

Ai kauheeta kun sebastian tynkkynen haluaa adoptoida lapsen. Musta mies rakastajana entäs jos tyttö tulee niin miten homot osaa oikeesti kasvattaa. Ihan kauhea ajatus. Jo on aikoihin eletty jos kuka tahansa saa adoptoida. Jotain rajaa

Lue lisää

Älkää adoptoida muslimimaista lapsia eivät sopeudu suomeen kun rasismi rehottaa. Urpilainenkin adoptoi mustia kakaroita mutta pitää piilossa ei uskalla medialle näyttää mustaa laumaa. Ovat väkivaltaisia ym ym muita ongelmia jengit tulee jossain vaiheessa

Sedastian tynkkynen haluaa mustan miehen kanssa adoptoida lapsen. Kyllä pitää lailla kieltää miten homot lapsen kasvattaa lapsi näkee kun pannaan peräreikään hulluja niistä tulee. Voi vittu näitä homohörhöjä.

Ei homo parit saa adoptoida lasta kiusataan kilpaa koko elämän ajan ihan järjen köyhyyttä homoilta

Kiitos vastauksestasi! Itse olen todellakin vasta 17-vuotias, mutta olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että lapsen tulee aina olla ja etenkin saada tuntea olevansa haluttu JUURI ITSENSÄ TAKIA. Toivon todella etten viestissäni loukannut lapsettomuudesta kärsiviä, ajatukseni oli huonosti ilmaistu. En todellakaan tarkoittanut että lapsettomuus olisi kevyt tai itsekäs peruste adoptiolle. Vaikea edes kuvitella kuinka rankkaa lapsettomuus olisi. Enkä myöskään sen perusteella mitä olen lukenut adoptioprosessista ole pitänytkään sitä minään läpihuutojuttuna.Silti vaan arveluttaa miten vanhemmiksi sopivuus selvitetään ja onko virhearvion mahdollisuutta, koska seuraukset voivat olla vakavat lapsen elämän kannalta. Tähän ei todellakaan tarvitse vastata mikäli tunnet tämän menevän liian henkilökohtaiseksi, mutta ymmärsin, että olisit miehesi kanssa käymässä läpi adoptioprosessia ja mieleeni tuli minkä ikäisiä olette? Yleisesti on muuten pakko huomauttaa tähän väliin, että adoptio on mielestäni hieno asia. Itse olen niin arka ja varovainen (pohdin ja huolehdin aina kaikkea), että minusta ei varmasti olisi adoptoimaan lasta. Miettisin jatkuvasti miten kerron lapselle, että hän on adoptoitu, pelkäisin sitä että joku idiootti joskus vetäisi esiin kortin "se ei oo sun oikea äiti" esim. koulussa tai, että lapsi vetäisi sen itse esiin teini-iän kuohunnassa. Se viiltäisi aika syvälle, koska uskon, että lapsi olisi minulle kuin biologinen lapsi - rakas, arvokas ja tärkeä. Ainoa tapaus, jossa itse todennäköisesti lähtisin adoptoimaan olisi, jos jonkun sukulaiseni lapsi menettäisi vanhempansa ja tarvitsisi uuden kodin (kauheaa - kuulosti ihan koiran ottamiselta tuo uusi koti!). On muuten totta, että keskityin pohdinnoissani enemmän ulkoiseen adoptioon - se vain tulee enemmän mieleen adoptiosta puhuttaessa. Syynä voi olla myös se, että serkkuni ja hänen vaimonsa adoptoivat muutama vuosi sitten pienen pojan Etiopiasta. He ovat ainoa adoptiopari, jonka tunnen. Adoptio ei taida olla kovin yleistä Suomessa? Nimen mietinnästä kuullessani vaan aloin jo tuolloin pohtia sitä, mihin kulttuuriin ulkomailta adoptoitu lapsi pitäisi kasvattaa. Onko parempi erottaa hänet "entisestä" kulttuuristaan, jotta hän sopeutuisi "nykyiseen"? Mutta sitten mikäli hän joskus tahtoo palata maahan, josta hän on lähtöisin, se voi olla melko vaikeaa. Eikö kuitenkin sellaisissa tapauksissa, joissa lapsen vanhemmat eivät ole kuolleet pyritä sopimaan, että lapsella on oikeus ottaa yhteyttä biologisiin vanhempiinsa..? Mielestäni avoliitossa adoptointi on vähintään yhtä vakaalla pohjalla - ehkä vakaammallakin - kuin sinkuilla. Avopari on kuitenkin sitoutunut toisiinsa. Tulevaisuudessa, jos esimerkiksi oma kumppanini ei tahtoisi naimisiin, olisin valmis elämään loppuelämäni hänen kanssaan avoparini. Se on totta että avoparin oikeudellinen asema on heikompi, mutta lapsen kannalta väittäisin adoptioasioissa pysyvän kumppanin olevan parempi kuin yksineläjän satunnaisten irtosuhteiden. Vai pystytäänkö niitä jotenkin valvomaan ja estämään? Ja tämän ei todellakaan ole tarkoitus loukata yksineläviä ihmisiä.

Adoptio ei koskaan, eikä missän vaiheessa saa olla lapsettomuushoitoa. Lapsen etu pitää ottaa ensisijaisesti huomioon ja vasta toissijaisesti aikuiset.
Lapsettomille pariskunnille ei saisi antaa adoptio-oikeutta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tiedetä heidän soveltumisestaan vanhemmiksi, kasvattajiksi.
Suomen lastensuojelulaki on monelta osin torso ja adoptiolaki on yksi osa sitä.

EI pelinappuloiksi. kirjoitti:

Adoptio ei koskaan, eikä missän vaiheessa saa olla lapsettomuushoitoa. Lapsen etu pitää ottaa ensisijaisesti huomioon ja vasta toissijaisesti aikuiset.
Lapsettomille pariskunnille ei saisi antaa adoptio-oikeutta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tiedetä heidän soveltumisestaan vanhemmiksi, kasvattajiksi.
Suomen lastensuojelulaki on monelta osin torso ja adoptiolaki on yksi osa sitä.

Lue lisää

Siis mielestäsi lapsettomat eivät saisi adoptoida..? Samalla tavalla kai heidän sopivuutensa testataan kuin jo perheellisten?? Tähän on nimittäin pakko vastata etten usko, että kyky saada oma biologinen lapsi tekee sinusta paremman vanhemman!? Tuohan on ihan älytön väite. Lapsettomuudesta ei voi syyttää siitä kärsiviä ihmisiä - ei se ole valinta. Mahtaako sinulla olla joku perustelu sille, miksi omaat ennakko-olettaman, että lapsettomat eivät olisi hyviä kasvattajia. Mikäli lapseton adoptoi, adoptiolapsi on todennäköisesti heidän ainoansa saaden kaiken huomion ja rakkauden. Mikäli lapsella on ollut aiemmin rankka elämä, se on varmasti tarpeen. Sitä paitsi eipä ainakaan koskaan vahingossakaan tule lapselle tunnetta, että olisi vähemmän rakastettu sen vuoksi, että on adoptoitu kun ei ole biologisia lapsia "kilpailemassa huomiosta". Tilanteet perhe-elämässä voivat kuitenkin muuttaa suhtautumistapaa tilanteisiin ja adoptiolapseen siinä missä biologisiinkin lapsiin.

EI pelinappuloiksi. kirjoitti:

Adoptio ei koskaan, eikä missän vaiheessa saa olla lapsettomuushoitoa. Lapsen etu pitää ottaa ensisijaisesti huomioon ja vasta toissijaisesti aikuiset.
Lapsettomille pariskunnille ei saisi antaa adoptio-oikeutta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tiedetä heidän soveltumisestaan vanhemmiksi, kasvattajiksi.
Suomen lastensuojelulaki on monelta osin torso ja adoptiolaki on yksi osa sitä.

Lue lisää

Adoptiovanhemmat nimenomaan joutuvat hirveään prässiin ennenkuin pääsevät edes "lapsen odotusjonoon", koulutus, tapaamiset ja sosiaali-ihmisten kotikäynnit jatkuvat kuukausia. Siinä kyllä käy ilmi jos pari/yksityinen todella haluaa lapsen lapsen itsensä takia.

Suomessa on yli 17 000 lasta sijoitettu kodin ulkopuolelle laitoksiin ja sijaisperheisiin. Miten selität tämän? Onko nämä kaikki lapset varastettu vanhemmiltaan? Ei ole. Itse tiedän tapauksen jossa lapsi jouduttiin ottamaan huostaan suoraan synnytyslaitokselta, hän oli jo syntyessään huumeissa äidin takia. Tälläiset asiat ovat totta, eivät vain lehtien keksimiä ja kärjistämiä juttuja. Biologisen lapsen voi hankkia kuka tahansa, mitään "ajokorttia" ei ole. Adioptiolapsen saaminen on monen mutkan ja vuosien odotusten takana. Ja kyllä sosiaali-ihmiset tarkkailevat "odotteluvuosien" aikana elämää, ei siihen tule katkosta. Ja jos keskenkaiken sosiaali-ihmiset alkavat epäillä parin tai yksineläjän sopivuutta, adoptiolupa perutaan. Tämä siltä varalta jos syystä tai toisesta epäsopivat pääsevät neuvonnasta läpi, kulissien ylläpitäminen vuosia on erittäin vaikeaa enkä usko sen onnistuvan.

Täydellisessä maailmassa adoptiota ei tarvittaisi, jokainen lapsi saisi tarpeeksi rakkautta, huolta ja materiaalista hyvää. Ja kaikki vanhemmat voisivat niitä antaan. Maailma ei vain tälläinen ole. Emme me adoptiota odottavat ihmiset tietenkään ole täydellisiä tai "superihmisiä", vaan tavallisia suomalaisia, jotka nyt syystä tai toisesta eivät voi saada tai eivät edes halua hankkia biologista lasta.

EI pelinappuloiksi. kirjoitti:

Adoptio ei koskaan, eikä missän vaiheessa saa olla lapsettomuushoitoa. Lapsen etu pitää ottaa ensisijaisesti huomioon ja vasta toissijaisesti aikuiset.
Lapsettomille pariskunnille ei saisi antaa adoptio-oikeutta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tiedetä heidän soveltumisestaan vanhemmiksi, kasvattajiksi.
Suomen lastensuojelulaki on monelta osin torso ja adoptiolaki on yksi osa sitä.

Lue lisää

Tuolla logiikalla lapsettomille pariskunnille ei siis pitäisi antaa myöskään biologisten lasten hankkimisoikeutta, sillä eihän ole mitään takeita heidän soveltumisestaan vanhemmiksi, kasvattajiksi. Vai arveletko, että lisääntymiskyky tekee ihmisestä automaattisesti hyvän vanhemman?

Helpottavaa kuulla, ettet ajattelemattomasta kirjoituksestani huolimatta loukkaantunut. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin tökeröltä. Toi on muuten niin totta, että tässä asiassa on ikäraja oikealla tolalla. 25-vuotias on jo ehtinyt kokea kaikenlaista, mutta elämä on edessä ja eletty elämä on voinut saada viisastumaan virheistä. Ja joo, eipä nuo biologiset lapset lopulta eroa adoptiolapsista käytöksessäkään. Rasittavia me ollaan ja osataan valittaa ja riidellä huolestuttaa vanhemmat.. Kiitos taas viestistä. Sinusta ja miehestäsi tulee varmasti ihanat vanhemmat - onnea ja voimia todella paljon adoptioprosessiinne!

pohdiskelija1 kirjoitti:

Helpottavaa kuulla, ettet ajattelemattomasta kirjoituksestani huolimatta loukkaantunut. Sen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin tökeröltä. Toi on muuten niin totta, että tässä asiassa on ikäraja oikealla tolalla. 25-vuotias on jo ehtinyt kokea kaikenlaista, mutta elämä on edessä ja eletty elämä on voinut saada viisastumaan virheistä. Ja joo, eipä nuo biologiset lapset lopulta eroa adoptiolapsista käytöksessäkään. Rasittavia me ollaan ja osataan valittaa ja riidellä huolestuttaa vanhemmat.. Kiitos taas viestistä. Sinusta ja miehestäsi tulee varmasti ihanat vanhemmat - onnea ja voimia todella paljon adoptioprosessiinne!

Lue lisää

Kiitos paljon :) Kyllä tässä saa vielä varmasti saa odotella vuosia. Ei auta kuin toivoa ja rukoilla parasta sitä ennen.

Tässä odotellessa kirjoitti:

Kiitos paljon :) Kyllä tässä saa vielä varmasti saa odotella vuosia. Ei auta kuin toivoa ja rukoilla parasta sitä ennen.

"Ei auta kuin toivoa ja rukoilla parasta"

Eli olla lähempänä navetan eläintä? Ennemmin hakea tietoa kuin toivoa!

Hei - tässähän tuli vaikka mitä hyviä pointteja, joita en ole tullut ajatelleeksikaan! Kiitos! Tosin itse kyllä pohtisin varmaan avoliitton kohdalla yhtä paljon elämäni jakamista toisen kanssa kuin avioliittoa harkitessa. Toki on totta, että avoliitossa ollaan ehkä "vapaampia toisesta" kuin avioliitossa, mutta se voi olla aika hyvä juttu rakentamaan suhteen kestävälle pohjalle, koska silloin on oikeasti luotettava toiseen. Vaikuttaakohan siviilisääty mahdollisuuksiin saada adoptiolapsi? Tai siis siihen todennäköisyyteen. Kummalle lapsi annetaan mielummin adoptoitavaksi sinkulle vai avioparille, jos kummatkin on todettu adoptiovanhemmiksi kelpaaviksi ja lapsi toiveiden mukaiseksi? Onko se vain arpatuuria kumpi on ollut jonossa kauemmin, vai miten tällaisessa tilanteessa asia yleensä ratkaistaan??

pohdiskelija1 kirjoitti:

Hei - tässähän tuli vaikka mitä hyviä pointteja, joita en ole tullut ajatelleeksikaan! Kiitos! Tosin itse kyllä pohtisin varmaan avoliitton kohdalla yhtä paljon elämäni jakamista toisen kanssa kuin avioliittoa harkitessa. Toki on totta, että avoliitossa ollaan ehkä "vapaampia toisesta" kuin avioliitossa, mutta se voi olla aika hyvä juttu rakentamaan suhteen kestävälle pohjalle, koska silloin on oikeasti luotettava toiseen. Vaikuttaakohan siviilisääty mahdollisuuksiin saada adoptiolapsi? Tai siis siihen todennäköisyyteen. Kummalle lapsi annetaan mielummin adoptoitavaksi sinkulle vai avioparille, jos kummatkin on todettu adoptiovanhemmiksi kelpaaviksi ja lapsi toiveiden mukaiseksi? Onko se vain arpatuuria kumpi on ollut jonossa kauemmin, vai miten tällaisessa tilanteessa asia yleensä ratkaistaan??

Lue lisää

(Pitkä)avoliitto ennen avioliitto osoittaa parin sitoutumista toisiinsa. Tai ainakin useinmiten.

Ainakin Suomessa biologinen äiti voi toivo eri ominaisuuksia adoptiovanhemmilta. Sosiaalitoimisto sitten ottaa nämä huomioon, mutta tekee päätöksen itse. Olen ymmärtänyt että suomalaisten adoptiolapsien vanhemmat toivovat useinmiten paria kuin yksineläjää. "Jononumerolla" lapsia ei jaeta, vaan siihen vaikuttaa myös se kenen adoptioparin/henkilön tilanne sillä hetkellä on sopivin lapselle. Mutta taas, ulkomaisista adoptioista en osaa sanoa. Ja luonnollisesti adoptiojonossa oleville ihmisille voi tapahtua kaikenlaista joka voi muuttaa tilannetta, toinen puolisoista voi sairastua ja adoptio menee sen takia "jäähylle" kunnes saadaan tarkka tilanne selville, voi tulla ero jne.

Jos sinua kiinnostaa adoptointi, vaikka et siihen olisi ryhtymässä niin Pelastakaa Lapset järjestää infoja ympäri Suomen, tilaisuuksiin voi mennä myös kuuntelemaan mistä on kyse. Myös Interpedia ja Helsingin sosiaalitoimi järjestävät adoptioita ja niiden nettisivuilta saa lisätietoa.

Tässä odotellessa kirjoitti:

(Pitkä)avoliitto ennen avioliitto osoittaa parin sitoutumista toisiinsa. Tai ainakin useinmiten.

Ainakin Suomessa biologinen äiti voi toivo eri ominaisuuksia adoptiovanhemmilta. Sosiaalitoimisto sitten ottaa nämä huomioon, mutta tekee päätöksen itse. Olen ymmärtänyt että suomalaisten adoptiolapsien vanhemmat toivovat useinmiten paria kuin yksineläjää. "Jononumerolla" lapsia ei jaeta, vaan siihen vaikuttaa myös se kenen adoptioparin/henkilön tilanne sillä hetkellä on sopivin lapselle. Mutta taas, ulkomaisista adoptioista en osaa sanoa. Ja luonnollisesti adoptiojonossa oleville ihmisille voi tapahtua kaikenlaista joka voi muuttaa tilannetta, toinen puolisoista voi sairastua ja adoptio menee sen takia "jäähylle" kunnes saadaan tarkka tilanne selville, voi tulla ero jne.

Jos sinua kiinnostaa adoptointi, vaikka et siihen olisi ryhtymässä niin Pelastakaa Lapset järjestää infoja ympäri Suomen, tilaisuuksiin voi mennä myös kuuntelemaan mistä on kyse. Myös Interpedia ja Helsingin sosiaalitoimi järjestävät adoptioita ja niiden nettisivuilta saa lisätietoa.

Lue lisää

Kiitos. Olen kyllä yrittänyt asiasta lueskella - ehkä en vain sitten ole löytänyt kaikkea mahdollista informaatiota tai ymmärtänyt sitä. Ja olen tosiaan vasta 17-vuotias, joten adoptio ei siis omalla kohdalla olisi edes mahdollinen vielä useampaan vuoteen:)

pohdiskelija1 kirjoitti:

Kiitos. Olen kyllä yrittänyt asiasta lueskella - ehkä en vain sitten ole löytänyt kaikkea mahdollista informaatiota tai ymmärtänyt sitä. Ja olen tosiaan vasta 17-vuotias, joten adoptio ei siis omalla kohdalla olisi edes mahdollinen vielä useampaan vuoteen:)

Lue lisää

"olen tosiaan vasta 17-vuotias"

Täällä kukaan ei voi todistaa mitään.

Hei - nimenomaan kirjoitin viestiini ettei tarkoitus ole loukata yksineläjiä. En todellakaan kuvittele kaikkien yksineläjien harrastavan irtosuhteita, mutta eipä heillä ainakaan kovin pysyviä suhteitakaan silloin liene? Ja juu, tokihan irtosuhteita voi olla avo- ja aviopareillakin, mutta nämä ovat kuitenkin suhdemuotoja, joissa lapsellisen käsitykseni mukaan ainakin ollaan aika vahvasti sitoutuneita kumppaniin. Ja entäs kun ja jos sinkku adoptoi 'lapsen, joka hyötyy yhdestä vanhemmasta' , ei taida olla kovin hyväkään juttu lapsen kannalta jos adoptiovanhempi löytää kumppanin..?

pohdiskelija1 kirjoitti:

Hei - nimenomaan kirjoitin viestiini ettei tarkoitus ole loukata yksineläjiä. En todellakaan kuvittele kaikkien yksineläjien harrastavan irtosuhteita, mutta eipä heillä ainakaan kovin pysyviä suhteitakaan silloin liene? Ja juu, tokihan irtosuhteita voi olla avo- ja aviopareillakin, mutta nämä ovat kuitenkin suhdemuotoja, joissa lapsellisen käsitykseni mukaan ainakin ollaan aika vahvasti sitoutuneita kumppaniin. Ja entäs kun ja jos sinkku adoptoi 'lapsen, joka hyötyy yhdestä vanhemmasta' , ei taida olla kovin hyväkään juttu lapsen kannalta jos adoptiovanhempi löytää kumppanin..?

Lue lisää

Hei pohdiskelija1 :)

Nimimerkki "Tässä odotellessa" on antanut Sinulle jo erittäin viisaita vastauksia ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Ajattelin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska minulla on jo lapsi ja hänet on adoptoitu Afrikasta.

Tyttäreni on Sinua pari vuotta vanhempi ja hän oli kotiin tullessaan 3-vuotias. Aloitimme adoptioprosessin ennen 1990-luvun puoltaväliä ja prosessin kulku oli pääpiirteissään hyvin samanlainen kuin nykyäänkin. Kaupungin sosiaalitoimi teki kotiselvityksen, johon kuului runsaasti haastatteluja ja kotikäynti. Tämän vaiheen tarkoituksena oli selvittää soveltuvuutemme vanhemmiksi. Aukotonhan mikään menetelmä ei ole, mutta kuten "Tässä odotellessa" sanoi, vain harva pystyy pitämään kulisseja yllä koko pitkän prosessin ajan. Ja onhan se joka tapauksessa paljon enemmän, kuin mitä biologisilta vanhemmilta "vaaditaan". Lapsia voi ihan vapaasti tehdä humalassa auton takapenkillä alaikäisenä, adoptiovanhemmiksi taas ei milloinkaan voi päätyä vahingossa. Osallistuimme myös adoptiovalmennuskurssille ja kävimme useissa adoptiotapaamisissa, joissa tapasimme perheitä, jotka olivat adoptoineet lapsen/lapsia kohdemaastamme.

Kotiselvityksen jälkeen haimme adoptiolupaa Suomen lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. Lautakuntaan piti kotiselvityksen lisäksi toimittaa myös mm. tarkka selvitys terveydentilastamme sekä rikosrekisteriotteet. Luvan saatuamme ryhdyimme sitten kokoamaan ja käännättämään tarvittavia papereita kohdemaahan lähetettäväksi ja sitten alkoi tuskallinen odotus.

Ikuiselta tuntuvan ajan jälkeen (nykyisin odotusaikaamme pidettäisiin lyhyenä) saimme vihdoin adoptiopalvelunantajaltamme kauan odottamamme puhelun: siellä kaukana olisi tyttö, ikä arviolta 3-4 vuotta. Kovinkaan paljon muuta tietoa emme lapsestamme saaneet, mutta me tiesimme heti, että tässä on meidän lapsemme! Kolme viikkoa puhelusta saimme valokuvan tyttärestämme ja sen kuvan kanssa odotimme vielä viisi pitkää kuukautta adoption vahvistamista paikallisessa tuomioistuimessa. Lensimme Afrikkaan tytärtämme hakemaan ja minusta tuli äiti eräänä tammikuisena iltapäivänä afrikkalaisen sijaiskodin lattialla, jossa tyttäreni juoksi suoraan syliini.

adoptioäiti kirjoitti:

Hei pohdiskelija1 :)

Nimimerkki "Tässä odotellessa" on antanut Sinulle jo erittäin viisaita vastauksia ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Ajattelin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska minulla on jo lapsi ja hänet on adoptoitu Afrikasta.

Tyttäreni on Sinua pari vuotta vanhempi ja hän oli kotiin tullessaan 3-vuotias. Aloitimme adoptioprosessin ennen 1990-luvun puoltaväliä ja prosessin kulku oli pääpiirteissään hyvin samanlainen kuin nykyäänkin. Kaupungin sosiaalitoimi teki kotiselvityksen, johon kuului runsaasti haastatteluja ja kotikäynti. Tämän vaiheen tarkoituksena oli selvittää soveltuvuutemme vanhemmiksi. Aukotonhan mikään menetelmä ei ole, mutta kuten "Tässä odotellessa" sanoi, vain harva pystyy pitämään kulisseja yllä koko pitkän prosessin ajan. Ja onhan se joka tapauksessa paljon enemmän, kuin mitä biologisilta vanhemmilta "vaaditaan". Lapsia voi ihan vapaasti tehdä humalassa auton takapenkillä alaikäisenä, adoptiovanhemmiksi taas ei milloinkaan voi päätyä vahingossa. Osallistuimme myös adoptiovalmennuskurssille ja kävimme useissa adoptiotapaamisissa, joissa tapasimme perheitä, jotka olivat adoptoineet lapsen/lapsia kohdemaastamme.

Kotiselvityksen jälkeen haimme adoptiolupaa Suomen lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. Lautakuntaan piti kotiselvityksen lisäksi toimittaa myös mm. tarkka selvitys terveydentilastamme sekä rikosrekisteriotteet. Luvan saatuamme ryhdyimme sitten kokoamaan ja käännättämään tarvittavia papereita kohdemaahan lähetettäväksi ja sitten alkoi tuskallinen odotus.

Ikuiselta tuntuvan ajan jälkeen (nykyisin odotusaikaamme pidettäisiin lyhyenä) saimme vihdoin adoptiopalvelunantajaltamme kauan odottamamme puhelun: siellä kaukana olisi tyttö, ikä arviolta 3-4 vuotta. Kovinkaan paljon muuta tietoa emme lapsestamme saaneet, mutta me tiesimme heti, että tässä on meidän lapsemme! Kolme viikkoa puhelusta saimme valokuvan tyttärestämme ja sen kuvan kanssa odotimme vielä viisi pitkää kuukautta adoption vahvistamista paikallisessa tuomioistuimessa. Lensimme Afrikkaan tytärtämme hakemaan ja minusta tuli äiti eräänä tammikuisena iltapäivänä afrikkalaisen sijaiskodin lattialla, jossa tyttäreni juoksi suoraan syliini.

Lue lisää

Kotiin tultuamme olemme eläneet hyvin tavallista lapsiperheen elämää. Kolmivuotias oppi kielen nopeasti ja tyttö otti paikkansa perheessämme erittäin luontevasti. Kysyit tuossa aiemmin, pitäisikö lapsi kasvattaa synnyinmaansa vai suomalaiseen kulttuuriin. Vastaan ehdottomasti suomalaiseen, eihän meillä suomalaisilla vanhemmilla muuhun olisi mahdollisuuksia. Tyttäremme on siis suomalainen, mutta hänen synnynmaansa kulttuuri on kulkenut koko ajan siinä mukana, milloin vahvemmin, milloin heikommin, ihan sen mukaan, missä määrin asia on häntä itseään kiinnostanut. Suureksi onneksemme asumme keskisuuressa kaupungissa, jossa on varsin paljon ulkomaalaistaustaista väkeä ja lapsellamme on kantasuomalaisten lisäksi myös afrikkalaistaustaisia ystäviä.

Ystävämme, tuttavamme ja tyttäreni kaverit pitävät häntä suomalaisena. Ihmiset tulevat tietyllä tavalla värisokeiksi. Kerran erään tyttäremme kaverin äiti puhui maahanmuuttajista negatiiviseen sävyyn. Kun tyttäremme sitten huomautti hänelle olevansa itsekin maahanmuuttaja, kyseinen äiti katsoi tytärtämme hämmästyneenä: "Mutta sähän olet suomalainen! Se on ihan eri asia."

Monet adoptoidut lapset kertovat olevansa juurettomia. Tyttäremme taas sanoo, että hän on onnekas, kun hänellä on etuoikeus kuulua kahteen hienoon kulttuuriin. Jos minun pitäisi luonnehtia tytärtäni lyhyesti, sanoisin että hänellä on suomalainen pää ja afrikkalainen sydän :)

Rasismi on varmasti asia, jota jokainen ulkomailta lapsensa adoptoiva miettii. Ihonväristään huolimatta tytärtäni ei ole koskaan koulukiusattu. Kiusaajat käyvät yleensä itseään heikomman kimppuun, joten paras "lahja", jonka rakastavat vanhemmat voivat lapselleen antaa, on hän sitten biologinen tai adoptoitu, on hyvä itsetunto. Lapsellamme on erittäin hyvä väri-identiteetti ja uskallankin väittää, että ylipainoisella lapsella on tämän päivän Suomessa varmasti paljon vaikeampaa kuin tummaihoisella tyttärellämme.

pohdiskelija1 kirjoitti:

Hei - nimenomaan kirjoitin viestiini ettei tarkoitus ole loukata yksineläjiä. En todellakaan kuvittele kaikkien yksineläjien harrastavan irtosuhteita, mutta eipä heillä ainakaan kovin pysyviä suhteitakaan silloin liene? Ja juu, tokihan irtosuhteita voi olla avo- ja aviopareillakin, mutta nämä ovat kuitenkin suhdemuotoja, joissa lapsellisen käsitykseni mukaan ainakin ollaan aika vahvasti sitoutuneita kumppaniin. Ja entäs kun ja jos sinkku adoptoi 'lapsen, joka hyötyy yhdestä vanhemmasta' , ei taida olla kovin hyväkään juttu lapsen kannalta jos adoptiovanhempi löytää kumppanin..?

Lue lisää

Ihmiset ovat aina yksilöitä. Hyvä ystäväni on 30-vuotias (nainen) ja sinkku omasta halustaan. Vientiä hänellä kyllä olisi! Hän ei harrasta irtosuhteita, ei käytä juurikaan alkoholia jne. Hän on täysin sinut itsensä kanssa eikä ole oikein koskaan kaivannut miestä elämäänsä. Hänestä tulisi kuitenkin erinomainen äiti, jos hän joskus lapsia haluaa.

Jos nuorena (aikuisena) sitä pitää hauskaa ja "hyppii kukasta kukkaan" niin ei se minusta ihmisestä automaattisesti huonoa vanhempaa tee. Jokaisella meistä on kuitenkin menneisyytemme. Jos sitä "hyppimistä" nyt tekee vaikka 25-vuotiaaksi asti, sen jälkeen seestenee ja vaikka 30-vuotiaana aloittaa adoptioprosessin niin kyllä ihminen siinä ehtii monia asioita miettiä ennen kuin ehkä 35-vuotiaana saa lapsen. Esimerkkini ei ole paras mahdollinen, mutten oikein muuta nyt saa mieleeni. On vain hyvä että on nähnyt elämää ja on sinut menneisyytensä kanssa. Elämänkokemus uskoakseni auttaa vanhempana olemisessa.

Avioliitto on sitoumus, mutta ei sekään tarkoita että kaikki ihmiset todella sitoutuvat toisiinsa. Tiedän parin joka meni naimisiin koska halusivat isot juhlat, erohan siitä seurasi (onneksi ennen kuin heillä oli lapsia). Eräs toinen tuttavapariskunta on ollut naimisissa yli 10 vuotta ja heillä on kaksi biologista lasta. Mies käy viikonloppuisin baareissa (ryyppäämässä) ja arki-iltaisinkin hänellä on paljon omia menoja. Perheen äiti hoitaa lapset lähes 80 % ajasta, jopa silloin kuin mies oli työttömänä. Vierestä seuraavana monta kertaa olen miettinyt että tuossa suhteessa sitoutuminen on parin suhteen hyvin yksipuolista. Ja he ovat siis naimisissa. He eivät ole pahoja ihmisiä, mutteivat läpäisisi adoptioprosessia.

Tuntemani adoptiolasta odottavat yksineläjät eivät puolisoa etsi. Ja jos lapsen saamisen jälkeen sellainen tulee vastaan niin sitten on vain toimittava tilanteen mukaan. Suomalaisista aviopareista noin puolet eroaa, monilla on lapsia ja monesti lapset joutuvat tottumaan uuteen äiti- tai isäpuoleen. Adoptiolasten kanssa olisi sama juttu. Ja aina on muistettava mikä olisi adoption todennäköinen vaihtoehto, lapsen asuminen laitoksessa aikuisuuteen tai vain teini-ikään tulemiseen asti. Tähän tilanteeseen verrattuna yksinkin rakastava vanhempi on parempi.

adoptioäiti kirjoitti:

Hei pohdiskelija1 :)

Nimimerkki "Tässä odotellessa" on antanut Sinulle jo erittäin viisaita vastauksia ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Ajattelin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska minulla on jo lapsi ja hänet on adoptoitu Afrikasta.

Tyttäreni on Sinua pari vuotta vanhempi ja hän oli kotiin tullessaan 3-vuotias. Aloitimme adoptioprosessin ennen 1990-luvun puoltaväliä ja prosessin kulku oli pääpiirteissään hyvin samanlainen kuin nykyäänkin. Kaupungin sosiaalitoimi teki kotiselvityksen, johon kuului runsaasti haastatteluja ja kotikäynti. Tämän vaiheen tarkoituksena oli selvittää soveltuvuutemme vanhemmiksi. Aukotonhan mikään menetelmä ei ole, mutta kuten "Tässä odotellessa" sanoi, vain harva pystyy pitämään kulisseja yllä koko pitkän prosessin ajan. Ja onhan se joka tapauksessa paljon enemmän, kuin mitä biologisilta vanhemmilta "vaaditaan". Lapsia voi ihan vapaasti tehdä humalassa auton takapenkillä alaikäisenä, adoptiovanhemmiksi taas ei milloinkaan voi päätyä vahingossa. Osallistuimme myös adoptiovalmennuskurssille ja kävimme useissa adoptiotapaamisissa, joissa tapasimme perheitä, jotka olivat adoptoineet lapsen/lapsia kohdemaastamme.

Kotiselvityksen jälkeen haimme adoptiolupaa Suomen lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. Lautakuntaan piti kotiselvityksen lisäksi toimittaa myös mm. tarkka selvitys terveydentilastamme sekä rikosrekisteriotteet. Luvan saatuamme ryhdyimme sitten kokoamaan ja käännättämään tarvittavia papereita kohdemaahan lähetettäväksi ja sitten alkoi tuskallinen odotus.

Ikuiselta tuntuvan ajan jälkeen (nykyisin odotusaikaamme pidettäisiin lyhyenä) saimme vihdoin adoptiopalvelunantajaltamme kauan odottamamme puhelun: siellä kaukana olisi tyttö, ikä arviolta 3-4 vuotta. Kovinkaan paljon muuta tietoa emme lapsestamme saaneet, mutta me tiesimme heti, että tässä on meidän lapsemme! Kolme viikkoa puhelusta saimme valokuvan tyttärestämme ja sen kuvan kanssa odotimme vielä viisi pitkää kuukautta adoption vahvistamista paikallisessa tuomioistuimessa. Lensimme Afrikkaan tytärtämme hakemaan ja minusta tuli äiti eräänä tammikuisena iltapäivänä afrikkalaisen sijaiskodin lattialla, jossa tyttäreni juoksi suoraan syliini.

Lue lisää

Hei kiitos tekstistäsi toi kosketti kovasti itseni on adoptoitu joskus 80 luvun alussa ja voin sanoa että paljon paremman elämän olen saanut kun ehkä piologisten vanhempien kanssa. Kyllä mietityttää minkälaiset ne biologiset vanhemmat ovat mutten ole saa,ut selvas ehkä hyvä. Olin puoli vuotias vasta kun minut adoptoitii.

adoptioäiti kirjoitti:

Hei pohdiskelija1 :)

Nimimerkki "Tässä odotellessa" on antanut Sinulle jo erittäin viisaita vastauksia ja hänen ajatuksiinsa on helppo yhtyä. Ajattelin kuitenkin kantaa korteni kekoon, koska minulla on jo lapsi ja hänet on adoptoitu Afrikasta.

Tyttäreni on Sinua pari vuotta vanhempi ja hän oli kotiin tullessaan 3-vuotias. Aloitimme adoptioprosessin ennen 1990-luvun puoltaväliä ja prosessin kulku oli pääpiirteissään hyvin samanlainen kuin nykyäänkin. Kaupungin sosiaalitoimi teki kotiselvityksen, johon kuului runsaasti haastatteluja ja kotikäynti. Tämän vaiheen tarkoituksena oli selvittää soveltuvuutemme vanhemmiksi. Aukotonhan mikään menetelmä ei ole, mutta kuten "Tässä odotellessa" sanoi, vain harva pystyy pitämään kulisseja yllä koko pitkän prosessin ajan. Ja onhan se joka tapauksessa paljon enemmän, kuin mitä biologisilta vanhemmilta "vaaditaan". Lapsia voi ihan vapaasti tehdä humalassa auton takapenkillä alaikäisenä, adoptiovanhemmiksi taas ei milloinkaan voi päätyä vahingossa. Osallistuimme myös adoptiovalmennuskurssille ja kävimme useissa adoptiotapaamisissa, joissa tapasimme perheitä, jotka olivat adoptoineet lapsen/lapsia kohdemaastamme.

Kotiselvityksen jälkeen haimme adoptiolupaa Suomen lapseksiottamisasioiden lautakunnalta. Lautakuntaan piti kotiselvityksen lisäksi toimittaa myös mm. tarkka selvitys terveydentilastamme sekä rikosrekisteriotteet. Luvan saatuamme ryhdyimme sitten kokoamaan ja käännättämään tarvittavia papereita kohdemaahan lähetettäväksi ja sitten alkoi tuskallinen odotus.

Ikuiselta tuntuvan ajan jälkeen (nykyisin odotusaikaamme pidettäisiin lyhyenä) saimme vihdoin adoptiopalvelunantajaltamme kauan odottamamme puhelun: siellä kaukana olisi tyttö, ikä arviolta 3-4 vuotta. Kovinkaan paljon muuta tietoa emme lapsestamme saaneet, mutta me tiesimme heti, että tässä on meidän lapsemme! Kolme viikkoa puhelusta saimme valokuvan tyttärestämme ja sen kuvan kanssa odotimme vielä viisi pitkää kuukautta adoption vahvistamista paikallisessa tuomioistuimessa. Lensimme Afrikkaan tytärtämme hakemaan ja minusta tuli äiti eräänä tammikuisena iltapäivänä afrikkalaisen sijaiskodin lattialla, jossa tyttäreni juoksi suoraan syliini.

Lue lisää

Minut on myös adoptoitu. Olin myös 3 vuotias kun tulin äidin ja isän kanssa kotiin, en osanut kunnolla Suomea mutta hirveän pian opin kielen. Äitini ja Isäni ovat tosi mukavia ja sain Päiväkodissa mukavia kavereita kävimme pari kertaa siinä
maassa jossa olin syntynyt sekä siinä Lasenkodissa jossa asuin Olin silloin jo 5 vuotias äitini ja isäni olivat kyllä kertoneet, että menemme käymään siellä mistä me haettiin sinut suomeen Oletteko käyneet lapsenne kanssa siinä maassa jossa hän oli syntynyt?