Minulle todettiin 2010 psykoosi ja jouduin sen estolääkitykselle. No siinä sitten oli nielemistä kuukausiksi.
Ennen olin ihan yhteiskuntaan pyrkivä nuori nainen, kävin pätkätöissä, pystyin itse pitämään itsestäni huolta, olin käynyt koulut ja ystäväpiirini oli laaja.
Toki minulla oli silloin ongelmia, oli ahdistusta, pelkoa, yleisten paikkojen kammoa. Mutta en ikinä jääny asiaa miettimään vaan aloin sopeutumaan elämään sen kanssa.
Sitten alkoi tapahtua ja tuli ensimmäinen romahdus, minkä aikana kuihduin kasaan, kylkiluut näky ja posket oli lommolla. Enkä tajunnu vieläkään mistä oli kyse.
Perheeni, etenkin siskoni ja äitini, joita olin tukenu koko helvetin ajan henkisesti, syyttivät minua anoreksiasta, vaikka söinkin.
Sain apua työvoimatoimistosta, mikä oli aivan ihmeellistä. Siellä kysyttiin et mikä on ku en saa töitä näin hyvällä cv:llä ja vastaus oli, että alan tärisemään ja haastattelijan puhe menee ohi korvien, sydän alkaa tykyttämään jne. Työvoimatoimiston täti ehdotti että menisin lääkäriin, jos ongelmana olisi joku verensokeri tai muuta vastaavaa.
Ihmetellen tästä kehotuksesta meninkin lääkäriin, missä otettiin verikokeita, mutta mitään ei löytynyt ja keskustelumme jälkeen lääkäri päätti antaa minulle nuoriso psykiatrin yhteystiedot.
Ensimmäinen ajatus, ei vittu, en varmana oo mikään hullu! Enkä siis ottanu yhteyttä ja unohdin koko asian kuukausiks.
Kunnes sain yöllisen paniikki kohtauksen, mikä säikäytti minut niin pahasti, että heti herättyäni soitin psykologin vastaan otolle ja diagnoosihan oli psykoosin esto lääkitykselle mentävä.
2010 syksyllä pääsin opiskelemaan diagnoosin kanssa, paikkakunta vaihtui, ystäväpiiri vaihtui (mikä oli kyllä alkanu katoamaan ensimmäisen romahduksen aikana) ja samoin vaihtui terapeutti.
Sain yllättävää kyllä uusia, parempia ystäviä, en ole ainoa joka on lääkityksellä ja monta asiaa on avautunut minulle heidän kautta. Ainoa iso miinus tässä on se, että terapeuttini ei osaa työtään, joten asiat eivät edisty mihinkään suuntaan, vaan lääkeitä annetaan kouraan.
Talouteni muuten romahti samalla, kun itse romahdin toisen kerran ja vuokra asuntoni on homeessa. Mutta mikäs siinä? Se, mitä minulla ei ollut menneisyydessäni, tai se mitä minulta vietiin pois, olen saanut takaisin tuplaten parempana: Ystävät! Ja joo, tiedän, ei oo helppoa, mutta kun kaikilla on oikeus hyvään elämään, kuten minulla, niin miksi ei sinulla? Ei ole helppoa mennä sanomaan moi, mikä sun nimi on? Mut, ei siit häviäkään mitään, voi pikemminkin voittaa.
Syyt siihen, mikä vei minut siihen psykoosi tilaan, sekä kaksi kertaa ehdotettu 'lomaa' kuuluvat menneisyyteeni, mutta en halua ottaa askeleita taaksepäin elämässäni, vaan askeleita eteenpäin ja saada eräs ihastukseni kohde itselleni. Se kyllä on hivenen vaikeaa, mut jos jotain haluaa, niin voihan sitä kokeilla ja katsoa et saako.
Ennen olin ihan yhteiskuntaan pyrkivä nuori nainen, kävin pätkätöissä, pystyin itse pitämään itsestäni huolta, olin käynyt koulut ja ystäväpiirini oli laaja.
Toki minulla oli silloin ongelmia, oli ahdistusta, pelkoa, yleisten paikkojen kammoa. Mutta en ikinä jääny asiaa miettimään vaan aloin sopeutumaan elämään sen kanssa.
Sitten alkoi tapahtua ja tuli ensimmäinen romahdus, minkä aikana kuihduin kasaan, kylkiluut näky ja posket oli lommolla. Enkä tajunnu vieläkään mistä oli kyse.
Perheeni, etenkin siskoni ja äitini, joita olin tukenu koko helvetin ajan henkisesti, syyttivät minua anoreksiasta, vaikka söinkin.
Sain apua työvoimatoimistosta, mikä oli aivan ihmeellistä. Siellä kysyttiin et mikä on ku en saa töitä näin hyvällä cv:llä ja vastaus oli, että alan tärisemään ja haastattelijan puhe menee ohi korvien, sydän alkaa tykyttämään jne. Työvoimatoimiston täti ehdotti että menisin lääkäriin, jos ongelmana olisi joku verensokeri tai muuta vastaavaa.
Ihmetellen tästä kehotuksesta meninkin lääkäriin, missä otettiin verikokeita, mutta mitään ei löytynyt ja keskustelumme jälkeen lääkäri päätti antaa minulle nuoriso psykiatrin yhteystiedot.
Ensimmäinen ajatus, ei vittu, en varmana oo mikään hullu! Enkä siis ottanu yhteyttä ja unohdin koko asian kuukausiks.
Kunnes sain yöllisen paniikki kohtauksen, mikä säikäytti minut niin pahasti, että heti herättyäni soitin psykologin vastaan otolle ja diagnoosihan oli psykoosin esto lääkitykselle mentävä.
2010 syksyllä pääsin opiskelemaan diagnoosin kanssa, paikkakunta vaihtui, ystäväpiiri vaihtui (mikä oli kyllä alkanu katoamaan ensimmäisen romahduksen aikana) ja samoin vaihtui terapeutti.
Sain yllättävää kyllä uusia, parempia ystäviä, en ole ainoa joka on lääkityksellä ja monta asiaa on avautunut minulle heidän kautta. Ainoa iso miinus tässä on se, että terapeuttini ei osaa työtään, joten asiat eivät edisty mihinkään suuntaan, vaan lääkeitä annetaan kouraan.
Talouteni muuten romahti samalla, kun itse romahdin toisen kerran ja vuokra asuntoni on homeessa. Mutta mikäs siinä? Se, mitä minulla ei ollut menneisyydessäni, tai se mitä minulta vietiin pois, olen saanut takaisin tuplaten parempana: Ystävät! Ja joo, tiedän, ei oo helppoa, mutta kun kaikilla on oikeus hyvään elämään, kuten minulla, niin miksi ei sinulla? Ei ole helppoa mennä sanomaan moi, mikä sun nimi on? Mut, ei siit häviäkään mitään, voi pikemminkin voittaa.
Syyt siihen, mikä vei minut siihen psykoosi tilaan, sekä kaksi kertaa ehdotettu 'lomaa' kuuluvat menneisyyteeni, mutta en halua ottaa askeleita taaksepäin elämässäni, vaan askeleita eteenpäin ja saada eräs ihastukseni kohde itselleni. Se kyllä on hivenen vaikeaa, mut jos jotain haluaa, niin voihan sitä kokeilla ja katsoa et saako.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tsemppiä! Ja kiitos kirjoituksesta. :)