Hei te kaksisuuntaiset..!

Itselläni diagnosoitiin kaksisuuntainen, kun olin 23-vuotias. Diagnoosia ennen olin ollut maaninen parin kuukauden ajan, mutta itse en tajunnut olevani sairas, ja lähipiirikin vain lähinnä tyytyi ihmettelemään vauhdikkuuttani, mutta ei tajunnut sitä sairaudeksi. Sitten maniani päättyikin psykoosiin, joka johti sairaalahoitoon. Ja sain heti kaksisuuntaisen diagnoosin, vaikka kapinoinkin sitä vastaan - enhän koskaan ollut ollut masentunut, enkä uskonut, että masennus voisi edes iskeä minuun.

Ennen tuota ensimmäistä maniaa olin voinut koko elämäni täysin tasaisesti. Lapsuuteni oli onnellinen, olin koulussa hyvä ja pidetty oppilas, pääsin ensi yrittämällä yliopistoon ja opintoni etenivät vauhdilla, minulla oli (ja on tosin edelleen) tasapainoinen parisuhde jne. Mutta niin vain kävi, että pari kuukautta ensimmäisen manian ja psykoosin jälkeen masennus hiipi elämääni. Se alkoi niin, etten esimerkiksi enää pystynyt keskittymään luennoilla. Mieleeni tulivat synkät ajatukset, ja lopulta vain makasin sängyssä kotona, ja pelkkä suihkussa käynti tuntui raskaalta. Sain sitten vääränlaista masennuslääkettä, joka kyllä auttoi, mutta kenties laukaisi uuden manian. Nousin siis masennuksesta, mutta ei aikaakaan kun kävin taas ylikierroksilla. Ja sitä seurasi toinen masennus, jonka vuoksi olin jälleen sairauslomalla opinnoista.

Sitten sain lääkitystäni vaihdettiin, ja ilokseni uudet lääkkeet (Abilify ja Lamictal) sopivat minulle kuin nenä päähän. Edes mitään haittavaikutuksia ei tullut, toisin kuin edellisistä lääkkeistä, jotka muun muassa syötättivät ja lihottivat kamalasti. Niinpä pystyin jälleen opiskelemaan ja elämään täysipainoistaa elämää, elämästä nauttien. Nyt olen 26-vuotias ja voinut tasaisesti jo kahden vuoden ajan. Otan lääkkeeni tunnollisesti, eikä maniasta tai masennuksesta ole ollut tietoakaan. Kenties olen joskus liiankin tasainen, mutta sen kanssa on opittava elämään. Olen valmistunut yliopistosta ja työskentelen koulutustani vastaavassa työssä. Olen edelleen saman miehen kanssa, jonka kanssa seurustelin sairastuessani. Toki tiedostan sen, että sairaus on loppuelämän sairaus, ja voi olla, että joskus vielä joudun kärsimään masennuksesta tai maniasta. Mutta tällä hetkellä voin siis mainiosti, mitä osaa kyllä arvostaa todella paljon.

Tässä oli minun "vaikeuksien kautta voittoon" -tarinani. Toivottavasti muillakin bipoilla olisi edes jotain positiivista sanottavaa elämästään!