sitä vaikeampaa lähestyminen on?
Pitää paikkansa, mitä ihastuneempi
< ○ >
631620
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 63
Vanhimmat
No kyllä näin on, niin typerää kuin se onkin. Jotain viiden pennin lumppuja kyllä jututtaa helposti kun ei haittaa mitä ne ajattelee, mutta SE nainen kun tulee vastaan niin jumittuu täysin!
Se nainen? ja mitkä hänet erottaa viiden pennin lumpuista?
No mitä sitä täällä mainostamaan, hän on niin uskomaton ettei sitä pysty selittämään..Mitäpä siitä mahikset on aikapäiviä sitten mennyt.
ovat menneet, miksi sitten enää asiaa muistelet, mikset jatka eteenpäin, joko yskin tia muiden naisten kanssa? Kun noin varmasti ovat menneet ahikset menojaan,.
Niin joo jatkan yksikseni kyllä..
tiellä.
tulee suraava ihastus, jonka suhteen et myöskään aio tehdä yhtään mitään.
No ei kyllä tule ihastuksia enää. Luulisin..
kuluttua viimeistään olet unohtanut tämämhetkisen ihastuksen ja ihastunut uuteen. Niin se vaan menee. Jatkuva sykli, elei sitä katkaise pariutumalla ja sioutumalla siihen, jonka kanssa synkkaa parhaiten. Ehkä sulla ja sill' naisella ei vaan loppujen lopuksi synkannut tarpeeksi.
Synkannu tai ei, voi olla niinkin, että aika on vaan ollut väärä vaikka synkkaiskin. Voi olla että aika olisi tällä hetkellä/tulevaisuudessa parempi. Se että joskus ei joku juttu ole toiminu tai edenny, ei tarkoita ettei onnistuisi ikinä. Ihmiset muuttuu ja kasvaa, tilanteet kehittyy ja muuttuu siinä mukana, ja antaa uusia mahollisuuksia vanhoille suljetuille oville, kunhan uskaltaa ne vaan vielä kerran avata. Joskus tosin niitä oven aukasuja saatetaan tarvita useempia, mutta mikään kerran suljettu ovi harvemmin on varmuudella lukittu. Ellei sitten ole toinen jo naimisissa, mikä tuntuu sekin nykysin olevan vaan lukitun oven avaamiselle hidaste, ei este.
tai molemmat tahoillaan naimisissa, ja ikä ero, muuten synkkkaa liian paljon, joo o.
aiemmin edennyt tai toiminut ja miksi nyt olisi toisin?
Ajatteleeko se toinen samoin?
kumpikin pidetään toisistamme, mutta olemme tahoillamme naimisissa, järki pitää ottaa käteen,ei sanottu etteikö etene, mutta sitten kaksi eroa,kannattaako rikoa, pitää miettiä ja tuumata, rakastuneita, kýlläkin,,
kerkesit mennä naimisiin? aiemmassa viestissä kerroit: "Niin joo jatkan yksikseni kyllä.."?!
Sinulla taitaa olla kokemusta niistä viiden pennin lumpuista, kun osaat kertoakkin niistä.
Kokemattomat eivät ymmärtäisi käyttää edes tuota sanaa!
metallista retroa
Juu, pitää paikkansa.
Kyllä se vain näin on. En tiedä miks, mutta hiton vaikeaa tuntuu olevan. Vaikka vois kuvitella, että se useimmiten tuntuis hyvältä. Ainakin itse olisin erittäin otettu, jos joku sanois mulle olevansa ihastunut..se nyt tietysti on ihan toiveajattelua:)
Totta, täydellinen jumiutuminen. Niin kellään ei oo kivaa :) Varmasti sen vastapuolikin huomaa jollain tasolla. Tai sit kaikki muut ympärillä.
Moni luulee että hymyt ja puheet on merkki ihastuksesta mutta kyllä se on useinmiten toisin päin. Sille just ei hymytä eikä kerrota hauskuuksia jolle sydän tosissan läpättää. Se kierretään kaukaa jäykistellen. Näin ainakin jos tilanne pitkittyy eikä toisen ihastumisesta ole varma.
ainakin tämän naisen kohdalla... hiljaisuudeksi ja vältelyksi, lyhytsanaisuudeksi, jos on todella tunteita... siinä on miehellä töitä, että pääsee sen muurin ja jännityksen yli, voittamaan naisen sydämen!
naiset on ujoja, herkkiä ja vaikeasti saatavia! Miesten kannattaisi se muistaa.... he voat sent yön ja rohkeuden arvoisia...
Voin pitää jumpan, tanssiesityksen, esiintyä tv:ssä (vaikken siitä pidäkään), puhua ja esitelmöidä, hurmata.. mutta erään kohdalla korvieni väli aivan kirjaimellisesti jumittuu.. :(
Miten se toinen tunnistaa oletko jumissa vai kyllästynyt? Itse olen juuri siinä tilanteessa, etten tiedä pitäisikö rohkaista vai unohtaa. Hauskasta tyypistä on tullut hiljainen. Itsekin olen muuttunut, kun tunteet ovat syventyneet.
Koitin miettiä, mistä sen erottaa.. Jos sen tietäisin, olisin viisasten kiven löytänyt, muuttaen kiven kullaksi.. mutta mieluummin kaipaajat rakastavaisiksi. En olisi täällä kaipailemassa, vaan ratsastaisin kanssaan kohti auringonlaskua. Tai sitten en. Mutta tuskin täällä olisin.
Kun ihminen kohtaa sen tärkeänsä, hän usein kirjaimellisesti pelästyy, on paniikissa. Sama hermosto tekee samoja asioita. Minkä tietenkin koittaa piilottaa, ei kukaan pelästymistään halua näyttää, päinvastoin.
Jos kohteella on yhtään samanlaiset tuntemukset, tuskin huomaa.
Ulkopuolinen voi huomata, kuinka henkilö on hiukan "out of order", lause katkeaa kesken "öö..?", katse kulkee joko varpaissa, jossain näennäisessä tekemisessä, tai pitkin seiniä. Mutta on "poissa".
Jos ihminen on kyllästynyt, on hän hyvinkin läsnä, rento ja normaali.
Mutta kuten sanottu, ulkopuoliset huomaavat jännitteen, sen tajunnanlähdettävän volttimäärän, itse ei.
Ihastunut hakeutuu aina takaisin, kuin magneetin vetämänä.
Jos näet silmiin ja niiden taakse, voit nähdä äänettömän -ja sanattoman- pyynnön kommunikoinnin, itsehillinnän, sekä rakkauden jumalille.
Toiveen siitä, että paljastuu, ja toinen ymmärtää, samalla pelkoa, että paljastuu.. eikä toinen haluakaan.
Mutta aivan varmasti on toisenlainen, kuin kenenkään muun seurassa.
Kun maailma katoaa..
Ei pidä paikkaansa. Jännittäjänä haahuilen katsellen seiniä vaikka toinen ei kiinnostaisi puupennin vertaa. Muistakaa aina yksilölliset erot!
Mie olin ennen puhelias tyyppi, mutta sitten miusta tuli hiljainen kuin tajusin olevani lääpälläni työkaveriin. Ja tää työkaverikin on muuttunut. Luuleekohan hän, etten pidä hänestä vai onko hän kyllästynyt minuun, tiedä sitä sitten. Sinkkuja ollaan molemmat. Se on kans jumittanut kun eräs henkilö on vähän kuin yrittänyt saattaa meitä yhteen liian näkyvästi ja jotenkin ainakin minä olen mennyt siitä enemmän lukkoon. En tajunnutkaan, että olen herkkä ja ujo ihminen kun niin palavasti ihastun.
Tuttua, niin tuttua... NiinpäNiin kirjoitus...
Tosi hyvin kirjoitettu. Sen tajuaa ja ymmärtää vasta sitten kun sen kokee. Ennen sitä kirjoitustasi ei voi mitenkään ymmärtää. Sitä luulee tietävänsä, mutta sitten vasta kun kokee mitä kirjoitit, ymmärtää että kaikki edelliset kokemukset ovat olleet aivan jotain muuta kuin olet uskonut olevan.
Rakkauttakin on eri muodoissa. Kirjoittamasi on juuri se mitä koen parhaillaan ja joka melkein hajoittaa tunteiden voimakkuudellaan, repien ja raastaen. Uskon, että jos näin tuntevat kaksi ihmistä saavat tilaisuutensa, intohimon liekki on silloin todella kuuma joka jättää polttomerkkinsä kumpaankin.
mutta jos ei uskalla lähestyä eikä lähesty, ei ole vielä tarpeeksi ihastunut. Silloin on kyse ohimenevästä tilapäisestä mielenhäiriöstä. Tai naisten tapauksessa munasarjat vie ja naiset vikisevät, kunnes tulee seuraava munasarjojen viejä.
Olet suurinpiirtein niin väärässä, kuin ikinä mahdollista.
olen ollut siinä ohimenevässä tilapäisessä mielenhäiriössä ja olen ollut myös tarpeeksi ihastunut. Joten luulisin tietäväni mistä puhun.
on myös ollut, koskapa on elämänkokemustakin kertynyt..
Kyllä niinpäin menee, että kun oikein kunnolla ihastuu, asiasta ja ihmisestä tulee kovin tärkeä, ja samalla pelottava.
Ainakin jos ei kovin hyvää ystävyyttä/puheyhteyttä ole vielä ollut.
Olen nähnyt peiteltyjä tunteita, ystävien välillä, ystävien jotka puhuvat mistä muusta tahansa, kommunikoiden ainutlaatuisen loistavasti, niin ettei siihen kukaan muu mahdu mukaan, kenellekään muulle ei siinä maailmassa ole silloin tilaa, eikä ole olemassa.
Ja kun tulee hetki, jolloin kaikki tulee ilmi, se vie polvilleen, kummatkin, kirjaimellisesti. Sekä kaiken hienon ja upean kommunikoinnin.
Silloin on ainoastaan sanaton.
Koet sen vielä.
Toivottavasti.
selittelette itsellenne ikävä-palstalla arkuuttanne.
Teille tulisi itsellenne helpompi olo, jos uskaltaisitte tunnustaa ihastuksillenne ja ikävöintienne kohteille tunteenne. Sama se, vaikka hän ei vastaisikaan tunteisiinne(siitä tästä kaiketi on kyse), mutta teiltä loppuisi ainakin se turhanpäiväinen ikävöinti täällä tietäen, että te olette tehneet voitavanne. Paitsi, jos olette masokisteja ja pidätte enemmän ikävöinneistä ikävä-palstalla, ettekä tiedä mitä sen jälkeen tekisitte tai tuntisitte, kun teiltä se ikäväntunne vietäisiin.
Joskus harvoin tätä palstaa vilkaistessaan, tulee väkisinkin mieleen että olette suurin osa kai jonkinlaisen ammattiavun tai jopa lääkityksenkin tarpeessa. Mitä te kaikki ikävöijät ikävä-palstalla tekisitte ikävänne kanssa ilman nettiä ja Suomi24:n ikävä-palstaa? Köysi? Tai jotain muuta...?
Oikeastikin. Olen sitä mieltä, että suurin osa teistä ei oikeastikaan tiedä mistä puhuu. Uskottelette täällä vaan toisianne kompaten, samanlaisia paskahousuja kun te suurin osa täällä olette, että tiedätte mistä puhutte. Mikään teidän ajatuksistanne ja viesteistänne ei ainakaan puhu sen puolesta.
Ja anteeksi vaan, että sanoin suoraan mitä mieltä olen. Anteeksi, jos kalikkani moneen täällä kolahti. Kerroin vaan oman omakohtaisen kokemukseni asiasta. Kun olen ollut tarpeeksi ihastunut, en ole voinut olla lähestymättä ihastukseni kohdetta. En ole voinut, vaikka kuin paljon pelotti ja olisi tehnyt mieli jättää asia sikseen. Kun en ole ollut tarpeeksi ihastunut, se on mennyt ajan kanssa ohi. Viimeistään silloin, kun on seuraava sellainen eteen tullut, johon olen ollut ihastunut mutten tarpeeksi. Eli ei se sen kummempi juttu ole ollut. Kun hyväksyy tosiasiat, on helpompaa jatkaa elämää eikä se rakkaus siitä vähene tai suurene. Elämä vaan jatkuu. Rakastaminen ei aina johda toisen omaksi saamiseen, ei oikeastaan ikinä. Rakkaus antaa vapauden valita. Rakkaus ei halua, että häntä vastoin hänen tahtoaan pidetään. Rakkaus ei halua pitää vasten tahtoa.
Niin kuin sanoin. Munasarjat puhuu ja ajattelee. Jos olet eri mieltä, niin mietipä sitä, että onko rakkaus seksiä tai seksi rakkautta? Onko seksiä ilman rakkautta tai onko rakkautta ilman seksiä? Jos rakkaus loppuu, niin loppuuko seksi? Jos seksi loppuu, niin loppuuko rakkaus? Niin...
Viikonlopun jatkoja vaan teille tänne. On sekin toisaalta hyvä, että teillä on toisenne. Joskus on ollut niinkin, että on yksin itsensä kanssa joutunut kohtaamaan sen todellisuuden. Onneksenne nyt se ei ole enää tarpeen...
ei yksinkertaisesti VOI olla ottamatta yhteyttä jos oikeasti on tunteita... itselläni oli tunteita, miehlle ilmeisesti ei (tarpeeksi). Ei vastanntu viestiini, vaikka tiesi että se tarkottin ettei koskaan enää nähtäisi tai oltaisia yhteyksissä. Poistin hänet facebook-kavereista sen jälkeen. Uskon, että tunteeni olivat yksipuolisia, vaikka muuta luulin. Varmaan mies muita naisia nainut ja naurattanut kovin senkin jälkeen. Ihan ulkomaita myöten, kuulemma.
En olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, ellen olisi edes yrittänyt.. ottanut yhteyttä. Hän ei vastannut, mutta se ei tarkoittanut että tunteeni kuolisivat sillä sekunnilla. Olin todella, todella rakastunut sydänjuuriani myöten.... ei silloin pysty tappiota tunnustamaan... tällaiset palstat terapiaa.
Ihan loistavaa, jos sinulla asiat sujuneet noin simppelisti! :)
Itse kuitenkin sanoisin, että intohimo ajaa ottamaan yhteyttä, ihastuminen sitä vaikeuttaa.
Mutta hyvä, että olemme erilaisia.
Muistathan kuitenkin, että muunkinlaisia ihmisiä on, ei ole olemassa yhtä ainoaa, absoluuttista totuutta.
Sinun totuutesi ei tee muiden elämästä ja kokemuksista olemattomia, vääriä tai tarpeettomia.
Allekirjoittaneella on paljonkin kokemuksia suhteista, monista, pitkistä, syvistä, merkityksellisistä, kaikki erilaisia. Monissa olen itse ollut aloitteentekijänä.
Mutta jos todella tapaa sen merkityksellisen, kaipaa lähelleen, mutta aloite on melkoisen mahdoton.
Idealistit näkevät ja suunnittelevat, tekijät toteuttavat, niin säilyy maailman tasapaino.
mikään sujunut ihmissuhdeviidakossa simppelisti. Olen vaan katsonut asiat loppuun asti, ettei jäisi mitään jossiteltavaa. Olen tehnyt voitavani. Mitä muuta yksi ihminen voi tehdä? Voi toki enemmänkin, jos älliä ja ihmismielen sekä -tunteiden tuntemusta on, mutta onko se kuitenkin se oikea tapa? Ei mielestäni. Ei kukaan halua hinnalla millä hyvänsä toista "omakseen". Jos haluaa, niin onko silloin sen toisen arvoinen? Ei, jos minulta kysytään.
Milloin aloite on mahdoton? Silloin kun on ryssinyt mahdollisuutensa. Onko silloinkaan aloite mahdoton? Ei ole. Se on vaan turha. Kannattaako se silti tehdä? Kannattaa. Pääsee epätietoisuudestaan. Jos tulee kolhuja, niin ne kyllä paranee. Jos ei tee aloitetta ja jää märehtimään asiaa, silloin kolhii itseään koko ajan uudestaan antamatta vanhojen kolhujen parantua. Valinta sekin.
Oikeastikin, jos itse olisin jättänyt aloitteen tai jonkin sen tapaisen tekemättä minulle merkityksellisille ihmisille, en ikinä antaisi itselleni anteeksi sitä että olisin jättänyt katsomatta ne kortit. Ne samat ihmiset ovat minulle edelleenkin merkityksellisiä, vaikka ei meistä sitten lopulta mitään tullutkaan. Asia ei vaan enää riivaa minua. Siitä on kyse.
Nyt on jo maailman tasapainokin vedetty tähän mukaan. Olet(te) huvittavia. Maailman tasapaino ei näistä asioista paljon heilahda. Tellus on hyvin pieni osa yhtä isompaa kokonaisuutta. Yks Tellus sinne tai tänne ei tämän kokonaisuuden harmoniaa paljon heilauta. Yhdestä kohdasta poistuu, toiseen tulee jotain muuta tilalle. On se vaan ikävä, jos poistolistalla sattuu olemaan itse...
Silloin kun sinulla alkaa olla jonkun verran kokemusta myös itsestäsi, saman verran kuin suhteista, alat olla jo jossain. Siihen asti...
Mutta hyvää yötä sinulle.
http://www.youtube.com/watch?v=NwUHzq8VxfI
tosi vanha kun sulla on kokemusta monista pitkistä (20 vuotta? 10 vuotta?) ja merkityksellisistä suhteista.
Näin sivusta huomautus.
Et siis varmasti ole mikään nelikybänen nulikka, vaan kokenut vanha ukko!
Olen yhden kerran tehnyt sen, etten ole katsonut asiaa loppuun, ja kadun sitä edelleen, viisi vuotta myöhemmin. Joten tiedän, mitä tarkoitat. Se tapahtuma ei tosin ole syy täällä olooni, se on mennyttä.
Mutta ihan mielenkiinnosta, en provosoidakseni, kysyn, miksi sinä olet täällä?
"Hinnalla millä hyvänsä".. ei kai kukaan halua olla omalle tärkeälle pakkotilanne, kauhistus tai kuka tahansa, se olisi kamalaa ja nöyryyttävää.
Ja se ihmisiä pelottaa, niin paljon, että arpoo ja asiaa piilottaa.
Pelot yleensäkin huolella piilotetaan.
Ihminen on ihastuessaan ja rakastuessaan niin aito, lapsenkaltainen (esim. turvaton/turvallinen kiintymyssuhdeteoria), että on vaikea tietää, mistä automaattiset reaktiot kumpuavat.
Niitä on vaikea huomata, koska ovat osa minuutta, ja siksi myös vaikeita muuttaa.
siis nimim juminantelle oli viestini.
Huomasin kyllä, mutta en provosoidu kovin helposti :)
Ja pieleen meni kummatkin arvauksesi, ei siitä sen enmpää.
soidut. Et muuten yrittäisi mitätöidä täysin asiallista analyysia "provoksi".
Nainen voi tehdä esityön, herättää kiinnostuksen.. Mies jatkaa loppuun, jos kohde kiinnostaa. Nainen on rakkaudessa rohkeampi. Mutta tosi työ ja valloitus on miehen aluetta.
Miten ?
Kyllä ainakin omalla kohdallani menee niin.
Tosin kun olen kunnolla ihastunut niin jossain vaiheessa teen kyllä sen aloitteen, no näin on itselläni käynyt kaksi kertaa elämäni aikana.... mieluummin ne pakit kuin jatkuva epätietoisuus. Ja siis nainen olen.
Mutta tosiaan ihastuneena on todella vaikea olla rennosti sen kohteen seurassa, ainakin jos en tiedä yhtään miehen tunteista ja ajatuksista minun suhteen.
Itse en ainakaan keksi mitään "järkevää" sanottavaa ja takeltelen puheissani.
Sen sijaan silmiin katsominen ei minulle ole vaikeaa, koska ainakin tämän miehen silmiin uppoaa vaikka väkisin....
Itkettääkö rakastelun jälkeen? Mua itkettää, mutta ihan vähän vaan enää.
Jos itket jotain muuta kuin ilon tai onnen kyyneliä, on mies/nainen sinulle todella väärä.
Paljon kysymyksiä ilman vastauksia, mieluummin elää siinä ns. haavemaailmassa, että HÄN on minusta kiinnostunut kuin ottaa lisä painolastia "ikäviä" asioita kannettavakseen, mitä jos ei oletus pidäkään paikkaansa!?
Itse kaipaisin varmaankin 3kk vapaaata työelämästä, jotta voisin kasata/ koota itseäni ja saada oma tilanteeni järjestykseen? Näin ajattelen, mutta onko se näin oikeasti? Ei viitsisi olla palkatta 3kk, vaikka siitä selviäisin taloudellisesti, enemmän funtsin, tulenko sittenkään paremmaksi tällä? Mielestäni kuulostaa varteenotettavalta vaihtoehdolta tämä 3kk vapaa,
En ole tyytyväinen nykytilanteeseeni ja siitähän pitäisi lähteä, että ensin pitää saada itsensä "ehjäksi", jonka jälkeen voisi olla helpompi lähestyä toista ja miettiä mahdollista yhteistä tulevaisuutta?
Minä en halua mitään yhden illan juttuja, niistäkin kokemuksia, mutta en muista niistä mitään ainakaan lämmöllä. Olen jollain tapaa nykyisin lamaantunut ja koen sitä kautta itseni riittämättömäksi ja aprikoin sitä monesti, että pitäisi jollain tapaa tuoda tälle kiinnostavalle/kiinnostuneelle naiselle julki, ettei murehdi turhia omassa söpössä mielessään? Hän ei ainakaan ole syypää siihen, etten saa aikaiseksi kontaktia hänen suuntaan. Viime näkemisestä onkin jo aikaa kuukausia. Olen ap:n kanssa samaa mieltä.
Voi rakas sinä! Voisit niin olla Hän. Tsemppiä.
Kiitoksia rakas, tänne on niin hyvä purkaa patoutumia, vähän tuli aluksi huono fiilis siitä, mitä tuli rustailtua tänne? Joo tsempataan yhdessä, ehkä se valo vielä sieltä tunnelin päästä alkaa jossain vaiheessa näkymään? Vähän on tappiollinen fiilis tällä hetkellä :(
Ajattelin kans, jos olisi joku kokenut tollasen 3kk vapaan ja pääsikö kuinka hyvin
sillä uuteen iskuun ns. akut ladattuina? Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun ei tarvitsisi kuunnella yhden narsisitin juttuja enään, lamautti mun työfiiliksen vuosien saatossa.
Juuri niin se on. Minullekin ollut aina kaikkein vaikeinta lähestyä naista, kun tunnetaso ollut suurin. Jotenkin se on silti joinakin kertoina minulta onnistunut.
Mutta nyt olen rakastunut ensi silmäyksellä erääseen naiseen ja olen täysin jumissa. Tästä ei todellakaan tule yhtään mitään, koska kokemus on täysin ainutlaatuinen minulle (en ole aiemmin rakastunut ensi silmäyksellä).
Tulen varmaan hulluksi vielä. Kaipaan niin hänen katsettaan uudestaan, mutta en uskalla varmaan mennä edes hänen lähelleen.
Huvittavinta on, että välttelin jo ennen rakastumista hänen katsettaan, vaikka yleensä pidän katsekontaktia ihmisiin. Minusta on luonnollista katsoa silmiin puhekumppania. Tämän naisen kohdalla en niin tehnyt ja alan aavistamaan, että jotenkin tiedostamatta odotin häneen rakastumista, mutta halusin välttää sen, koska enhän saa mitään aikaiseksi hänen suhteen. Ihan hullua!
Olisi erittäin kiinnostavaa tutustua häneen, mutta onko ainoa mahdollisuuteni mennä jatkossakin vain katselemaan ohi hänestä. Voisin kuvitella, että on varmaan hänestäkin ärsyttävää, kun mies katselee ties minne muualle kuin silmiin.
Tähän sairauteen ei taida olla mitään lääkettä. Voi ei, mitä teit minulle nainen!
Mulla sama ongelma miehen suhteen. Onneksi tulee niitä rohkeuden puuskia, jolloin onnistun katsomaan silmiin ja jos katseemme kohtaavat, sydämessäni tuntuu ihan pakahtumisen tunne. Sydän jättää yhden lyönnin silloin lyömättä...
Huh, sentään! Näin silmäteräni pitkästä aikaa. En uskaltunut lähelle mennä kumminkaan. Katseita vaihdettiin, mistä hän vaikutti pitävän. Enhän ennen viime kertaa edes ollut vilkaissut häntä. Nyt hän varmaankin oli tyytyväinen.
Tässä todella liikkuu tiedostamattomat voimat, joille en voi mitään. En pystynyt keskittymään ihan perusasioihinkaan. Lähelläni ollut toinen nainen ihmetteli, mitä oikein sählään. Itse mietin jälkeenpäin hengitinkö edes? Unohdin varmaan.
Tiedän, että hän on se oikea. Mahtavaa!!!
Olen kuullut sanottavan että ihminen totisesti tietää sen kun rakastuu ja että kaikki ei rakastu koskaaan. Olen luullut rakastuneeni monestikkin mutta ensimmäistä kertaa tiedän sen varmasti, että nyt olen rakastunut. Tunne on niin poikkeava kuten edellä kirjoittaneetkin kuvaavat. Sitä on paljon haavoittuvampi kuin ihastuessa. Siksi ei meinaa uskaltaa ei millään. Joskus kai riski on silti vielä otettava.
Mä olen rakastunut näin ehkä toista kertaa elämässäni ja se on paha, koska se ensimmäinenkin tulee samalla hirveänä suruna niskaan, kun tietää, mitä se merkitsee ja miten harvinaista se on. Se tunne vetää ihan puihin todellakin, ihan julmuuden rajoille asti. On toiselle jotenkin vihainen ja umpimielinen, tappavaa, miten tulee sössittyä ja pakkokin tällä kertaa.
Sinä sen sanoit niin naulan kantaan-"Sitä on paljon haavoittuvampi kuin ihastuessa. Siksi ei meinaa uskaltaa ei millään. Joskus kai riski on silti vielä otettava".
Pakko kai se on myöntää, olen rakastumassa sillä nyt kun oikein ajattelen niin tunne poikkeaa paljon tunteista joita olen aikaisemmin tuntenut. Se on ihanaa, se on kamalaa. Sitä on vaikeaa sanoiksi pukea.
Ihania kokemuksia täällä. Onneksi en ole ainoa, joka reagoi oudolla tavalla, kun odottamaton tunne valtaa pään ja mielen. Se tunne vaan on sellainen, että sanallinen luonnollisuus ja normaalius katoaa. Jo toisen näkeminen saa semmoisen jännitteen aikaiseksi, että olen aivan voimaton tekemään yhtikäs mitään. Välillä saatan vain kävellä ohi ja kääntää katseeni muualle. Huomaan kyllä toisessa osapuolessa selvän reaktion minut nähdessään - adrenaliini taitaa lisääntyä. Mut vieressä pystyisin istua hymyillen vaikka kuinka pitkään, vaikkapa olla hiljaa vaan eikä sanoa mitään. Siitä voisin lähteä liikkeelle, jos nyt ylipäätään toista enää näkee koskaan... (kertoo kypsä Nainen)
Niin se on ja viimein ollaan ihan sanattomia, kiukutellaan, ollaan kuin pikkukakarat..toi ois mun, mutku se sitä ja tätä. Torstainakin olisi ollut mahdollisuus kääntää kummallakin selkä ja halata..mut koneen toiminta ja roskat olivat himpun verran tärkeämpiä.Liian pitkä matka lähelle :(
Minun ihastukseni käyttäytyy kun pikkupoika, vaikka ikää jo se 47? Olen tässä pähkillyt, että lieneekö varattu mies, koska lähelläni on kun tulisilla hiilillä, kädet tärisee jne. Toisaalta taas kun kauempaa menee ohi, on kun minua ei olisi olemassakaan. Ihastunut hän on, mutta miksi moinen käytös?
Itse odotan miehen tulevan vastaan, jos olen antanut muutaman pienen vinkin. Tämä päivän perusteella voisin ajatella, että onnistunut isänpäivä(ehkä) saa käytöksen kylmäksi minua kohtaan. Mene ja tiedä, luulisi aikuisen miehen saavan suunsa auki, oli varattu tai ei.
jep.
Suhtaudunkp kylmästi ja yritän unohtaa vai pitäisikö laittaa kaikki naisellinen kapasiteetti likoon ja hurmata hänet lopullisesti?
väkisinkin miettiä sitä, miten aikanaan huomattuaan sopivan tilaisuuden saattoi vain mennä sanomaan jotain toiselle. Kun oli huomannut toisen, mutta ei vielä tuntenut eikä ollut jutellut paljoa. Sitten, kun tunteita oli enemmän, alkoi miettiä ja epäröidä omaa käytöstään enemmän ja enemmän.
kyllä se varma näin on jos vielä ujon puoleinen näis asioissa!!!
Pitää olla niiden kanssa joiden kanssa osaa. He ovat niitä oikeita. Voi olla paljon yhteistä.