Isäni kuoli, kun olin todella pieni ja jäin äitini ja pikkuveljeni kanssa kolmisteen vuonna 1999.
Kun isäni kuoli, muutuin lapsena todella paljon. Olen aina pienestä pitäen ollut vähän ehkä arempi, kuin muut lapset mutta isäni kuoltua muutuin omasta mielestä varjoksi. Olin mahdollisimman näkymätön ja tyhjä kuori. En halunnut tuottaa äidilleni mitään harmia ja sulkeuduin kuoreeni. En halunnut tuoda kavereita kotiin koulun jälkeen koska en uskaltanut kertoa kenellekkään, että isäni oli kuollut. Äiti makasi monta vuotta sängyn pohjalla eikä käynyt töissä. Huolehti meistä kuitenkin parhaansa mukaan eikä ikinä jättänyt meitä "hunningolle"
Kasvoin ilman minkäänlaista isän mallia, tai elämässä ei ollut ketään aikuista miestä. Isovanhempani kuolivat samoihin aikoihin, kuin isäni ja toisiin isovanhempiin ei olla yhteyksissä..
Ei ole ikinä olllut muita aikuisia oikeastaan kuin äiti.
Äidin kanssa on pitänyt olla aina kauhean varovainen. Teini-iässä sitten kaikki räjähti käsiin. Olin niin monta vuotta kai yrittänyt olla mahdollisimman näkymätön, en enää jaksanut. Syytin äitiäni kaikesta mahdollisesta ja olin todella agressiivinen. Ehkä olin vaan niin vihainen. Näin sen nykyään monen vuoden jälkeen ymmärrän.
Masennuin niihin aikoihin todella pahasti ja minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja tarkkaavaisuuden&hahmottamisen pulmat. Myös ADD.
Parannuin sitten jotakuinkin ja agresiivisuus loppui. Sain lääkityksen ja pystyin käymään koulua.
Aloitin jossain vaiheessa käyttämään alkoholia ja kapinoimaan hiukan eri tavalla äitiä kohtaan. En jaksanut olla kotona ja olin kaupungilla ja kavereilla koko ajan. Äiti tulkitsi sen, että en vihdy kotona ja en halua olla enää kotona. Sanoin varmasti äidille näin, mutta omasta mielestä se oli vaan tavallista nuorten kapinointia.. Äiti otti kaiken itseensä ja piti itseään huonona äitinä.
Tilanne on nyt taas tuon osalta rauhoittunut, mutta olen ruvennut miettimään, miten äidin kasvatus on vaikuttanut minuun ihmisenä.
Äiti on aina vihannut juhlapyhiä (isän kuoleman jälkeen siis..), on joskus pakoillut naapureita ja sulkeutunut kuoreensa. Ei ole ikinä halunnut tulla vanhempainiltoihin ja muutenkaan mitään normaalin vanhempien juttuja.
Kun olin nuori,äiti ei sysännyt mua harrastuksiin ja kun olin rippikouluikäinen olin silloin todella masentunut, niin äiti ei sinnekkään käskenyt. Antoi vaan olla. Tottakai olen ihan kiitollinen, että äiti ei ole pakottanut.
En vaan pysty olemaan miettimättä millasta tää kaikki olisi jos isäni ei olisi kuollut? Millainen minusta olisi tullut? Entä äidistä?
Olen alkanut olemaan vihainen äidille siitä, että äiti ei ole oikeastaan käskenyt mua tekemään mitään. Aina vaan päästänyt mahdollisimman helpolla ja olen oppinut äidiltä hänen tavat ja ne on juurtunut minuun. En tykkää liikunnasta (koska äiti ei tykkää) ja en mistään sosiaalisista tapahtumista/juhlista.
En halua olla tälläinen. Olen tullut kamalan laiskaksi enkä saa itseni niskasta kiinni missään.
Rakastan äitiä ja hän on tärkein ihminen maailmassa (veljeni lisäksi), mutta silti olen aina ajoittain hänelle tosi vihainen.
Olen muutenkin varmaan perinyt äidiltä ADD:n ja muut hahmottamis ja oppimisvaikeudet. Äidilläni on ne siiis myös.
En vaan pysty miettimään, mikä minusta olisi tullut.
Mitä ihmettä mun pitää tehdä?
Kun isäni kuoli, muutuin lapsena todella paljon. Olen aina pienestä pitäen ollut vähän ehkä arempi, kuin muut lapset mutta isäni kuoltua muutuin omasta mielestä varjoksi. Olin mahdollisimman näkymätön ja tyhjä kuori. En halunnut tuottaa äidilleni mitään harmia ja sulkeuduin kuoreeni. En halunnut tuoda kavereita kotiin koulun jälkeen koska en uskaltanut kertoa kenellekkään, että isäni oli kuollut. Äiti makasi monta vuotta sängyn pohjalla eikä käynyt töissä. Huolehti meistä kuitenkin parhaansa mukaan eikä ikinä jättänyt meitä "hunningolle"
Kasvoin ilman minkäänlaista isän mallia, tai elämässä ei ollut ketään aikuista miestä. Isovanhempani kuolivat samoihin aikoihin, kuin isäni ja toisiin isovanhempiin ei olla yhteyksissä..
Ei ole ikinä olllut muita aikuisia oikeastaan kuin äiti.
Äidin kanssa on pitänyt olla aina kauhean varovainen. Teini-iässä sitten kaikki räjähti käsiin. Olin niin monta vuotta kai yrittänyt olla mahdollisimman näkymätön, en enää jaksanut. Syytin äitiäni kaikesta mahdollisesta ja olin todella agressiivinen. Ehkä olin vaan niin vihainen. Näin sen nykyään monen vuoden jälkeen ymmärrän.
Masennuin niihin aikoihin todella pahasti ja minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja tarkkaavaisuuden&hahmottamisen pulmat. Myös ADD.
Parannuin sitten jotakuinkin ja agresiivisuus loppui. Sain lääkityksen ja pystyin käymään koulua.
Aloitin jossain vaiheessa käyttämään alkoholia ja kapinoimaan hiukan eri tavalla äitiä kohtaan. En jaksanut olla kotona ja olin kaupungilla ja kavereilla koko ajan. Äiti tulkitsi sen, että en vihdy kotona ja en halua olla enää kotona. Sanoin varmasti äidille näin, mutta omasta mielestä se oli vaan tavallista nuorten kapinointia.. Äiti otti kaiken itseensä ja piti itseään huonona äitinä.
Tilanne on nyt taas tuon osalta rauhoittunut, mutta olen ruvennut miettimään, miten äidin kasvatus on vaikuttanut minuun ihmisenä.
Äiti on aina vihannut juhlapyhiä (isän kuoleman jälkeen siis..), on joskus pakoillut naapureita ja sulkeutunut kuoreensa. Ei ole ikinä halunnut tulla vanhempainiltoihin ja muutenkaan mitään normaalin vanhempien juttuja.
Kun olin nuori,äiti ei sysännyt mua harrastuksiin ja kun olin rippikouluikäinen olin silloin todella masentunut, niin äiti ei sinnekkään käskenyt. Antoi vaan olla. Tottakai olen ihan kiitollinen, että äiti ei ole pakottanut.
En vaan pysty olemaan miettimättä millasta tää kaikki olisi jos isäni ei olisi kuollut? Millainen minusta olisi tullut? Entä äidistä?
Olen alkanut olemaan vihainen äidille siitä, että äiti ei ole oikeastaan käskenyt mua tekemään mitään. Aina vaan päästänyt mahdollisimman helpolla ja olen oppinut äidiltä hänen tavat ja ne on juurtunut minuun. En tykkää liikunnasta (koska äiti ei tykkää) ja en mistään sosiaalisista tapahtumista/juhlista.
En halua olla tälläinen. Olen tullut kamalan laiskaksi enkä saa itseni niskasta kiinni missään.
Rakastan äitiä ja hän on tärkein ihminen maailmassa (veljeni lisäksi), mutta silti olen aina ajoittain hänelle tosi vihainen.
Olen muutenkin varmaan perinyt äidiltä ADD:n ja muut hahmottamis ja oppimisvaikeudet. Äidilläni on ne siiis myös.
En vaan pysty miettimään, mikä minusta olisi tullut.
Mitä ihmettä mun pitää tehdä?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.