Terve!
Onko teillä koskaan ollut tunne, ettette tiedä enää yhtään, mitä helvettiä teette? On varmaan monillakin. Olen NIIN vittuuntunut. Olen koko saatanan elämäni luullut, että olen jotenkin paha, pilalla ja kamala. Sen on saanut aikaan lapsena vuosia koettu väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) ja jatkuvat hylkäämiset ihmissuhteissa (perhe ja ystävyys). Olen ollut aivan älyttömän epäluuloinen ja pelokas ja riippuvainen muista ihmisistä koko elämäni eri tavoilla. Olen yrittänyt muokkautua koko ajan joksikin, ettei minua hylättäisi, "kun olen niin paha". Voi helvetti sentään. Olen ollut kynnysmattona ja ajatellut aina, etten ansaitse mitään. Nyt olen lähempänä 30v kuin 20v ja aivan saatanan vittuuntunut elämääni. Olen ollut VUOSIA eri tavoilla masentunut ja ahdistunut ja olen todellakin tehnyt KAIKKENI niiden eteen. Olen aina yrittänyt elää niin terveellisesti ja hyvin kuin mahdollista ja käynyt VUOSIA juttelemassa paskalle terapeutille, josta ei näköjään ollut MITÄÄN apua. Luen koko ajan itsehoito-oppaita ja yritän muuttaa ajattelutapojani ym. ym.
Nyt elelen yksikseni. Käyn töissä ja urheilen. Siinä se. Olen aivan helvetin vittuuntunut muutamaan lähisukulaiseeni, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat erittäin suuri osa sosiaalista elämääni. Kuitenkin on pakko yrittää pitää välejä heihin, sillä meillä on niin tiivis suku ja joudun aina kohtamaan näitä. Koen koko ajan, että minua pidetään vaikeana, kun kukaan ei tiedä, kuinka monia vuosia olen erilaisia pettymyksiä yrittänyt sisälläni pitää, minkä vuoksi sitten ahdistunut olen ollut.
Nämä muutama lähisukulaiseni porskuttaa elämässä eteenpäin ja ovat niin onnellisia että oksettaa. Ainakin hehkuttavat sitä. Minäkin haluan mennä eteenpäin ja alkaa nauttia elämästä!!!
Olen tukehtunut omaan pahaan olooni. Olen jo vuosia yrittänyt poistaa itsemurha-ajatuksia mielestäni, mutta yhä uudelleen ne vain palaavat. En ole koskaan ollut näin alhaalla henkisesti. Olen aikuinen, joten ennen minua auttaa yrittäneet ovat jo kyllästyneet ja ajattelevat, että asiat riippuvat nyt täysin itsestäni. Olen ihan lopussa. Vaikka muut asiat ovat todella hyvin: olen (kai) fyysisesti terve (epäilen välillä, että minulla voi olla puhkeamassa yksi reumatauti, kun niin paljon ihmeellisiä oireita, jotka tähän reumaan kuuluvat, on vähitellen alkanut ilmaantua ja sille altistava geenikin on), minulla on tosiaan hyvä tutkinto kohta ja olen jo töissä jne. Mutta tämä koko elämän mittainen vaikeiden tunteiden kanssa eläminen on tehnyt elämästä vaikeaa ja en enää tiedä, miten saan pyörän käännettyä kulkemaan toiseen suuntaan: onnelliseen.
Aivan järkyttävää vuodatusta, mitä en koskaan haluaisi tehdä, mutta olen niin epätoivoinen jo, että jonnekin oli anonyyminä pakko avautua. Toivottavasti sinulla, joka ehkä luet tätä, menee paremmin.
Onko teillä koskaan ollut tunne, ettette tiedä enää yhtään, mitä helvettiä teette? On varmaan monillakin. Olen NIIN vittuuntunut. Olen koko saatanan elämäni luullut, että olen jotenkin paha, pilalla ja kamala. Sen on saanut aikaan lapsena vuosia koettu väkivalta (niin henkinen kuin fyysinen) ja jatkuvat hylkäämiset ihmissuhteissa (perhe ja ystävyys). Olen ollut aivan älyttömän epäluuloinen ja pelokas ja riippuvainen muista ihmisistä koko elämäni eri tavoilla. Olen yrittänyt muokkautua koko ajan joksikin, ettei minua hylättäisi, "kun olen niin paha". Voi helvetti sentään. Olen ollut kynnysmattona ja ajatellut aina, etten ansaitse mitään. Nyt olen lähempänä 30v kuin 20v ja aivan saatanan vittuuntunut elämääni. Olen ollut VUOSIA eri tavoilla masentunut ja ahdistunut ja olen todellakin tehnyt KAIKKENI niiden eteen. Olen aina yrittänyt elää niin terveellisesti ja hyvin kuin mahdollista ja käynyt VUOSIA juttelemassa paskalle terapeutille, josta ei näköjään ollut MITÄÄN apua. Luen koko ajan itsehoito-oppaita ja yritän muuttaa ajattelutapojani ym. ym.
Nyt elelen yksikseni. Käyn töissä ja urheilen. Siinä se. Olen aivan helvetin vittuuntunut muutamaan lähisukulaiseeni, jotka vielä muutama vuosi sitten olivat erittäin suuri osa sosiaalista elämääni. Kuitenkin on pakko yrittää pitää välejä heihin, sillä meillä on niin tiivis suku ja joudun aina kohtamaan näitä. Koen koko ajan, että minua pidetään vaikeana, kun kukaan ei tiedä, kuinka monia vuosia olen erilaisia pettymyksiä yrittänyt sisälläni pitää, minkä vuoksi sitten ahdistunut olen ollut.
Nämä muutama lähisukulaiseni porskuttaa elämässä eteenpäin ja ovat niin onnellisia että oksettaa. Ainakin hehkuttavat sitä. Minäkin haluan mennä eteenpäin ja alkaa nauttia elämästä!!!
Olen tukehtunut omaan pahaan olooni. Olen jo vuosia yrittänyt poistaa itsemurha-ajatuksia mielestäni, mutta yhä uudelleen ne vain palaavat. En ole koskaan ollut näin alhaalla henkisesti. Olen aikuinen, joten ennen minua auttaa yrittäneet ovat jo kyllästyneet ja ajattelevat, että asiat riippuvat nyt täysin itsestäni. Olen ihan lopussa. Vaikka muut asiat ovat todella hyvin: olen (kai) fyysisesti terve (epäilen välillä, että minulla voi olla puhkeamassa yksi reumatauti, kun niin paljon ihmeellisiä oireita, jotka tähän reumaan kuuluvat, on vähitellen alkanut ilmaantua ja sille altistava geenikin on), minulla on tosiaan hyvä tutkinto kohta ja olen jo töissä jne. Mutta tämä koko elämän mittainen vaikeiden tunteiden kanssa eläminen on tehnyt elämästä vaikeaa ja en enää tiedä, miten saan pyörän käännettyä kulkemaan toiseen suuntaan: onnelliseen.
Aivan järkyttävää vuodatusta, mitä en koskaan haluaisi tehdä, mutta olen niin epätoivoinen jo, että jonnekin oli anonyyminä pakko avautua. Toivottavasti sinulla, joka ehkä luet tätä, menee paremmin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ei ole järkyttävää vuodatusta, vaan noin minäkin ennen koin. Nyt olen lähempänä 40 kuin 30 ja vihdoin suunta muuttui. Minäkin kävin vuosia terapiassa, josta käteen ei jäänyt mitään, mutta nyt kerron, mikä minun elämäni muutti.
Halusin aluksi vain tutustua itseeni ja etsin kirjoja itsetuntemuksesta. Sitten etsiydyin sellaisen kirjan kuin Onnellisuuden jooga pariin, samoin Wayne Dyerin kirjallisuuden pariin ja jotain suurta tapahtui. Sain kosketuksen sisäiseen itseeni, siihen ytimeen, joka olen ja salaisuuksien verho raottui. Nyt olen saanut ainaisen tyytymättömyyden ja v...tuksen tilalle levon ja rauhan ja olen lähtenyt seuraamaan henkistä tietä. Tämä on mahtava lahja! Onnellisuus on lähempänä kuin luuletkaan, se on sinun sisälläsi. Tämä on helppo ja halpa tapa koettaa, voitko löytää saman polun, käy ihmeessä vaikka kirjastossa etsimässä näitä teoksia ja pidän sinut ajatuksissani, että pääset lähemmäs kaiken tärkeimmän oivallusta ja sitä onnellisuutta! Rakkautta sinulle.
Kiitos! Oli helpottavaa kuulla kannustavia ajatuksia. Olenkin tuota Ei enää selityksiä -kirjaa (Wayne Dyer) lueskellut muiden kirjojen ohella. Se on totta,että onnellisuus löytyy sisältä! Olen vain ollut niin tuskastunut,kun en ole saanut sitä esiin,vaikka olen yrittänyt. Olen järkyttynyt,kun olen herännyt todellisuuteen ja tajunnut,missä usvassa olen itse puolet elämästäni kulkenu ja tajunnu,ettei sen tarvitsekaan mennä niin! Oivaltaminen on kaiken alku,mutta nyt alkaa työ tosissaan. Haluan löytää oman onneni! Tämä poukkoilu tunteista toiseen on vaan niin raskasta ja on tuntunut,että olen seonnut. Ehkäpä nyt,kun erittäin raskaiden ja intensiivisten opiskeluvuosien jälkeen alkaa saada tilaa myös omille ajatuksille,voisi eheytyminen alkaa. Uskon,että kaatumisia tulee varmasti vielä paljon,mutta on pakko alkaa ponnekkaammin aina nousta niistä ja uskoa,että olen myös ansainnut kaiken hyvän! On hienoa kuulla,että sinä olet löytänyt harmonian. Toivottavasti suunta
jatkuu hyvänä! Kaikkea hyvää meille kaikille!!
Kyllä, sinä olet vielä oikein nuori! Sinulla on paljon aikaa löytää tiesi...minun elämä on kulkenut todella vaikeaa ja kivikkoista tietä tähän päivään. Pahan burn outin työelämässäkin olen kokenut, älä sinä koskaan tee töitä niin, ettei muullu elämälle aikaa jää, työ on vain työtä.
Kokeile joogaa, sen kautta voi avautua uutta. Minua lohduttaa myös deva premalin musiikki, jota kuuntelen youtubesta, siellä on myös kaikkia meditaatioharjoituksia rentoutukseen ja sisäisen minän kohtaamiseen. Onnea matkaan!
Ilmeisesti on niin, ettei elämässä saisi rehkiä liikaa.. Ihmiset kuluttavat itsensä helposti loppuun. Myös minä olen aina vaatinut itseltäni hirveästi,sillä minut on opetettu pärjäämään pienestä asti itse.. Olen myös luonteeltani ollut aktiivinen, mikä on omiaan ollut lisäämään sitä, että olen alkanut käydä ylikierroksilla. Hidastaminen tuntuu oudolta ja elämän hukkaan heittämiseltä, mutta ehkä sitä pitääkin opetella rauhoittumaan ja hiljentymään. En ole vielä oppinut,mikä olisi paras tapa elää. Ehkä minunkin kannattaa yrittää alkaa kokeilla meditaatiota. Saisi rauhoitettua tätä päätä.. Huh huh. On tämä elämä melkoista. Täytyy yrittää rentoutua ja jaksaa.
Toivon sinulle jaksamista ja kaikkea hyvää tielläsi!
Olen alkanut tajuta, ettei minun elämästä tuu mitään. Olen syntynyt vääränlaiseksi (liian totinen, epäsosiaalinen ja vaikka mitä) eikä sitä enää korjata. En osaa muodostaa hyviä ihmissuhteita enkä olla onnellinen. Olen koko elämäni ollut tavalla tai toisella masentunut ja nyt tuntuu,ettei ole järkeä jatkaa. En osaa elää niin kuin haluaisin ja kaikki on aina menny perseelleen. Valmistuin juuri yliopistosta eikä sekään tunnukaan juuri miltään. En jaksutkaan juhlia. Ei tästä elämästä tule mitään! Päähän aina vain palaa itsensä tappaminen. En sitä haluais, mutta ei sitä ymmärrä kukaan, kuinka vaikeaa mulla on aina ollut.. En haluaisi enää kitua, samalla kun muut nauttivat elämästään. Miksi jotkut ihmiset on luotu tällaisiksi? Miksei voi olla terve?
Nyt kehottaisin sinua hakeutumaan terveyskeskukseen ja pyytämään lähetettä psyk.osastolle, jossa saisit levätä ja keskutella henkilökunnan kanssa. Ei se ole mikään häpeä. Minäkin olen käynyt sen vaiheen läpi. Sisäinen tyhjyyden tunne voi olla korjattavissa myös lääkityksen avulla ja tukena muuta. Lue ihmeessä Taavi Kassilan onnellisuuden jooga ja etsi sisältäsi luovuutta, henkisyyttä. Ehkä olit väärällä alalla, olet ihan nuori, voit miettiä elämäsi uudestaan. Tarvitset ihmissuhteita, ehkä rakkauden elämääsi. Älä lannistu, kun katsot uudestaan ja tarkemmin, kaikki ympärilläsi on kaunista ja osa ihmettä. Liiku luonnossa, sinulla mahdollisuus mihin vain, olet ihmeidentekijä, luot itse elämäsi. Kirjoita uudelleen, niin vastaan sinulle!
Ihana huomata, että täällä on joku kuuntelija. En kertakaikkiaan haluaisi enää vaivata lähimmäisiäni. Mutta tarvitsen selvästi nyt apua. Ehkä suurin ongelmani on se, etten vielä koskaan ole uskaltanut olla täysin oma itseni, sillä en edes ihan haluaisi, kun olen joskus sisimmältäni niin villi ja toimin hetken mielijohteesta ja tunteet ovat suuria. En haluaisi olla sellainen, sillä se on aina aiheuttanut ongelmia. Opettelin nuorempana tukahduttamaan itseäni ja olen koko ajan yrittänyt ottaa mallia muista (ihanan rauhallisista ja muutenkin hyvistä ihmisistä). Sillä ihailen heitä. Mutta, nyt tämä jonain toisena kuin aitona omana itsenäni elämäminen on saanut minut tukehtumaan ja tuntuu kuin olisi tapahtunut ydinräjähdys. En pysty enää palaamaan vanhoihin kuvioihin, mutta samalla uutta ei ole vielä olemassa. Olen aivan sekoamassa. Tuntuu, että kaikki ihmissuhteet ovat nyt katkolla ja voin erittäin huonosti sen vuoksi. Olen oikeasti ekstrovertti ja kaipaan ihmisiä. En tiedä, mitä tehdä. Poikaystävä minulla on ja välitäm hänestä todella paljon! Mutta koko suhteemme ajan on jokin sisälläni tuntunut, etteme sovi oikeasti yhteen. Olen yrittänyt erota hänestä, mutta hän palaa aina takaisin ja koska olen itsekin yksinäinen ja haluaisin toimivan suhteen, palaan aina itsekin siihen. Hetken päästä kuitenkin jälleen ahdistun, kun tuntuu, etten ole oikeasti onnellinen hänen kanssaan ja olen valmis lopettamaan jutun. Ehkä se on vain ajan kysymys, milloin eroamme.. Ja alavalintaa olen miettinyt koko ajan (yhä nyt, kun olen valmistunut ja oman alani töissä). Myös se tuntuu ihan ok:lta ja hyvältä ratkaisulta, mutta jokin tökkii... En ole oikeasti onnellinen alaanikaan. Toisaalta, kuinka moni muukaan on. Jokin lukko täytyisi saada nyt auki, jotta osaisin alkaa elää täydesti.. Kiitos sinulle, kun olet antanut neuvojasi!
Niin, oman itsen ja identiteetin kieltäminen on vakava asia. Minä olen sen verran vanhempi, että minut siihen pakotettiin. Minä olin villi, impulsiivinen ja voimakastahtoinen lapsi, tyttö, ja se ei siihen maailman aikaan sopinut vaan minut nujerrettiin jälki-istunnoilla, negatiivisella palautteella, ahdistamisella, uhkaamalla...kunnes kadotin itseni kokonaan. Seurauksena oli parin vuosikymmenen tunnelukot, ihmissuhdeongelmat, miellyttäminen, alkoholisoituminen, lopulta burn out.
Kävin vuosia terapioissa ilman tuloksia, kunnes aloin uudelleen itse etsiä itseäni. En tiedä mitä tapahtui, mutta koin voimakkaan tietoisuuden laajenemisen, ja yhtäkkiä kaikki maailman rauha tuli sisälleni. Olen suomalaisen ajattelun mukaan köyhä, velkainen, ongelmainen yms.mutta olen silti kiitollinen, että minulla on terveys, joka päivä ruokaa, turvallinen maa ja koti asua, terveet, ihanat lapset,,,paljon aihetta olla onnellinen! Aviomieheni on hyvin erilainen, mutta korostan kärsivällisyyttä, jota minultakin puuttuu, että asiat järjestyvät. Myös vetovoiman laki...kun alat ajatella positiivisesti, hyvät asiat tulevat luoksesi, lopultakin ajatuksemme luovat koko maailman, me olemme osa energiaa, joka tekee maailman, yritä muuttaa se myönteiseksi. En tiedä miksi, mutta tunnut kuin omalta lapselta, josta olen huolissani ja jota tahdon tukea ja auttaa eteenpäin. Rakkautta!
Kiitos jälleen vastauksesta. Onhan se huono asia, jos lapsi ei saa turvallisissa rajoissa olla oma itsensä.. Ja ikävää,että sinunkin on nuo kaikki pitänyt kokea. Erittäin hienoa kuitenkin on, että olet nyt alkanut löytää rauhan. Ehkä se on sitäkin, että ihminen rauhoittuu vanhetessaan ja alkaa tulla vahvemaksi oman identiteettinsä kanssa, mikä alkaa luoda ainakin jonkinlaista mielenrauhaa. Lapsena ja nuorena itsetunto ja minäkuva rakentuu lähes täysin muiden ihmisten kohtaamisista. Jos lasta kohdellaan huonosti, hän kokee olevansa huono.. Siksi olisi äärimmäisen tärkeää saada jokainen lapsi kokemaan olevansa hyväksytty ja rakastettu. Tällä luodaan pohja myöhemmälle elämälle ja mielenterveyden säilyttämiselle.
Vaikka sanoin olevani joskus villi ja spontaani, on minussa myös se toinen ääripää: äärimmäinen turvallisuuden hakeminen, syvällinen pohdiskelu ja hiljaa yksin oleminen.
Siksi olenkin alkanut hajoilla, kun en ole vielä täysin osannut yhdistää näitä puoliani ja löytää sitä ydintä. Haparoin koko ajan vaihtoehtojen välillä ja koen joka asiassa, ettei se olekaan minua. Tämä on erittäin häiritsevää ja estää luomasta elämää kunnolla eteenpäin, kun epäilen aina valintojani.
Ei hyvänen aika. Olen myös kyllä äärettömän kiitollinen monista asioista! Sekoilen vain niin oman identiteettini kanssa, että sen vuoksi pää hajoilee. Katsoa nyt, milloin löydän sen tasapainon.. Todennäköisesti hajoilen vielä usein.. Pitää opetella olemaan tyytyväinen siihen, mitä itsellä on ja mikä itse on. Sitä opetellaan.
Toivottavasti sinunkin nykyinen polkusi jatkuu hyvänä! Kiitos,.kun vastailit, mutta älä liikaa minun perääni huolehdi :)
Hei sinä onnenenkeli, jos vielä luet tätä... Miten sinä lopulta löysitkään oman onnesi?
Tuntuu, että minussa on jotain vialla, jota en itse huomaa. Olen ilmeisesti niin itsekeskeinen, että ärsytän muita aina vaan. Saan kaikki ihmiset aina alun ilon jälkeen ärsyyntymään - tai siltä minusta on aina tuntunut. Tuntuu, että ihan sama, miten olen, niin lopulta koen, että minun seuraani ei haluta. Olen alkanut miettiä, olenko huomaamattani tämä niin paljon puhuttu narsisti. Haen koko ajan positiivista huomiota muilta enkä kestä, jos joku muu saa sitä. En osaa luoda elämääni sellaiseksi, että olisin onnellinen.
Eniten minua kyllä tällä hetkellä pelottaa se tendenssi, että alan erota kaikista ihmisistä... Olen nykyään aina yksin enkä pysty enää olemaan yhteydessä lähimmäisiini, sillä huomaan aina heidän seurassaan ollessaan, kuinka normaalia elämää he elävät ja ovat tekemisissä ihmisten kanssa. Kun huomaan niin rajun eron oman elämääni, masennun enkä pysty enää olemaan yhteydessä näihin ihmisiin. Se on alkanut koskea omia perheenjäseniäkin! En osaa olla muiden kanssa! Vaikka samalla kaipaan seuraa ihan älyttömästi. En vain halua olla enää siinä roolissa, jossa olen tähän asti ollut. Olen alkanut muuttua. Tällä hetkellä minulla ei ole yhteyttä kehenkään ja sietokykyni on mennyt todella alhaiseksi. Tuntuu nykyään, etten jaksa enää nähdä vaivaa ihmisten eteen, vaan pystyn katkaisemaan välit helposti... Tämä on jotain todella outoa. En vain jaksa enää mitään. Olen koko elämäni elänyt todella vaikeissa tunteissa ja itkenyt milloin mitäkin ja yrittänyt olla vaikka mitä, jotta minut hyväksyttäisiin. En jaksa enää sitä. Minusta on alkanut tuntua, että minun aivoistani puuttuu ihan oikeasti jokin osa, jolla luodaan aitoja ihmissuhteita. Jokin tunnepuolen osa on vaurioitunut. Olen alkanut olla tyhjä kuori... En välitä enää mistään. Se saa ajattelemaan, että mitä järkeä tätä on sitten enää jatkaa. Jos saan kaikki lähimmäiseni ärsyyntymään, itse itken koko ajan eikä mikään tunnu hyvältä. Tekisi vain mieli päättää kaikki.. Samalla se olisi todella surkea ratkaisu. Haluan oikeasti elää, mutta en tällä tavalla!!!
Vaikka kaikki asiat ovat hyvin, silti olen tämmöinen outo, joka ei osaa olla onnellinen! Mikä minua vaivaa??? Olen oikeasti miettinyt lievää aspergeria, adhd:ta, narsismia ja vaikka mitä. En ymmärrä, mikä minussa on vikana!
"Olen koko elämäni elänyt todella vaikeissa tunteissa ja itkenyt milloin mitäkin ja yrittänyt olla vaikka mitä, jotta minut hyväksyttäisiin. En jaksa enää sitä."
Kun ihmistä tarpeeksi kauan rikotaan ja perusluottamuksen tunteet ovat lapsena jääneet kehittymättä ei ole mikään ihme, ettei ihminen enää jaksa. Väsyminen siihen ettei olla hyväksytty koskaan omana itsenä on terve reaktio. Psykiatrinen sairaala on mielestäni viimeinen paikka, jossa asiaa voisi alkaa purkaa. Vertaistukiryhmät sensijaan voisivat tuoda mahdollisesti tukea tilanteeseesi.
Kiitos sinulle, joka vastasit. Se on totta: perusluottamukseni elämään on jäänyt heikoksi lapsena. Nykyään se on alkanut vahvistua ja alan jo välillä uskoakin, että tästä vielä hyvä elämä tulee. Mutta heti kun pienikin epäonnistuminen ihmissuhteissa tulee, vajoan aivan pohjalle. Tuntuu, etteivät ihmiset pidä tästä muutoksestani, vaikka yritän vain alkaa tehdä, niin kuin muutkin! Elää OMAA elämääni! Tähän asti ole murehtinut aina muiden asioita ja pysytellyt varjossa ja yrittänyt elää nöyrästi (sisälläni kasvattaen katkeruutta...). Kun huomasin, etteivät muut tee niin, vaan he rakentavat koko ajan elämäänsä eteenpäin, suutuin ja aloin itsekin tehdä samaa. Ei vain ole kovin kiva, jos sen vuoksi saa olla yksin :/ Mutta en pysty enää olemaan varjossa! En pysty juhlimaan aina vain muiden elämää, vaan haluan juhlia myös omaani! Tuntuu vain kuin se olisi väärin. Ihmiset on erikoisia. Ehkä jatkan sitten tätä linjaani, jossa olen mieluummin yksin kuin palaan siihen vanhaan rooliini... Vaikka olisin kuinka ärsyttävä muiden mielestä tahansa, niin ainakin olen oma itseni... Ehkä tätä elämää sitten eletään niin, että pääasiana on tehdä oma olo hyväksi ja vasta sitten ajatella muita... Luulin ennen, että tärkeintä on ajatella muita.
blaah. Hyvää joulun odotusta vain kaikille!
Sattumat eivät ole sattumia...en ole ehtinyt lukea joulukiireiden aikaan mitään, mutta nyt avasin tietokoneen. Minusta kertomustasi on hyvin helppo tulkita: suurin vaikeus ei ole se, että eristäydyt toisista, vaan olet eksynyt itseltäsi. Olet eristäytynyt todelliselta itseltäsi ja koska ihminen on kuin peili, heijastat eristyneisyyttä toisiinkin. Egosi hallitsee sieluasi ja et pysty näkemään maailmaa sielusi silmin. Minä en yhtään välitä, vaikka minua pidettäisiin jonkinlaisena hihhulina, koska sisälläni on hiljaisuus ja rauha.
Kysyit miten tähän päädyin. Minun tunteeni olivat hyvin samanlaiset kuin sinun, sisäinen tyhjyys ja ärsyyntyminen ja melkein viha hallitsivat elämääni. Ennen kaikkea vihasin itseäni. Vuosien terapioista ei ollut hyötyä. Sitten ajattelin näin; minä olen korkeasti koulutettu ihminen ja osaan lukea itsekin. (Minullakin on ylempi korkeakoulututkinto kuten sinulla.) En osannut odottaa sitä valtavaa elämystä, kun ego väistyi ja löysin todellisen itseni. Tässä kohtaa rohkenen suositella sinulle Caroline Myssin kirjaa "Tie sisäiseen linnaan". Tämän kohtaamisen jälkeen elämäni muuttui kokonaan. Ymmärsin, että me kaikki lopulta olemme täydellisiä ja meidän on rakastettava itseämme ja kaikkia toisia. En voi kuvailla koko tunne-elämystä, mutta se on aloittanut henkisen matkani ja nyt nautin ja rakastan elämää kuin lapsi, vaikka esim.materialistisesti minua ei voi pitää onnekkaana.
Lähtisin sinuna katsomaan sisäänpäin, sinä et rakasta itseäsi ja se on monen suomalaisen ja monen muunkin aikuisen ongelma. Pieni lapsi rakastaa itseään ihan eri tavoin. Ja kun halveksit itseäsi heijastat sen ulospäin. Voi, minulla ei ole tarpeeksi sanoja ja kieltä kuvata tilannetta, mutta nään sen kirkkaasti. Voisit tutustua myös Louise L. Hayn teokseen "Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi". Vastaan sinulle edelleen mielellään, jos haluat kysellä lisää. Katsomukseni mukaan me ihmiset olemme maailmassa toisiamme varten.
Onnenenkelikö
Älä sekoita ihmisiä.
Anna ihmisten kehittyä oman tahtiinsa.
Kaikki eivät saa apua samoista asioista mistä sinä olet sitä saanut.
Tahdot hyvää lähimmäisillesi mikä on oikein, älä silti tuputa tietynlaista kirjallisuutta tai omia kokemuksiasi liikaa, joku voi ahdistua siitä.
Opettele tukemaan ihmistä hänen tarpeistaan käsin liiallisen neuvonannon sijaan.
Näin hyvä tulee. Voimia Sinulle.
Kiitoksia jälleen kaikille vastanneille! Itsehän kysyin, millä juuri onnenenkeli itse löysi onnensa. Tietenkin jokaisen ihmisen tulee löytää omat tapansa saada rauha, mutta aina on mielenkiintoista kuulla muiden kokemuksia: mikä heitä auttoi. Sieltä voi ehkä poimia joitain asioita itse kokeillakseen.
Lueskelen vähän kaikenlaisia elämäntaitokirjoja ja yritän kovasti opetella ajattelemaan toisin. Ehkä se suurin ongelma sitten on se, etten tosissaan ole oppinut tarpeeksi rakastamaan itseäni, vaan olen aina kaivannut muilta vahvistusta, olenko arvokas. Itsetuntoni on riippunut täysin toisista. Itsestään välittämisestä minulle on kyllä sanottukin aiemmin, mutta nyt ehkä vasta oikeasti alan ymmärtää sen merkitystä. Kaipaan rauhaa sisimpääni. Sitä, että minulla olisi hyvä olla itseni kanssa. Se kaipaa ihan älyttömästi työtä, mutta sitä tässä koko ajan yritän. Kaipaan niin kovasti sitä, että voisin vain elää normaalia elämää. Haluan myös päästä irti läheisriippuvuudesta, mikä on yksi iso syy sille, etten pysty olemaan nyt kontaktissa läheisiini. Voisin noita onnenenkelin kirjoja vilkaista, olisiko niistä iloa minullekin. Oli mukava saada vastauksia, kiitos!
Minun mielestä tämä katy perryn biisi kuvaa sisäistä maailmaa aika hyvin " you´re up and you´re down, you´re wrong when it´s right, it´s black when white, we fight and break up, we kiss we make up " tarkoitan tällä sisäistä polaarisuutta. Alpha and the omega. meillä on paljon tarinoita itsestämme.