että on olemassa psyykkisiä sairauksia vai vain metsä- / navetta- / peltotöissä syntyneitä fyysisiä vaivoja?
Pidettiinkö psyykkisesti sairaat peräkammarissa piilossa ihmisten katseilta?
Pidettiinkö psyykkisesti sairaat peräkammarissa piilossa ihmisten katseilta?
Vastaukset 49
Vanhimmat
Eikös silloin oltu mielisairaalassa?
Eikö olisi ollut häpeä pyytää apua? Kyllä maaseudulla on perinteisesti selvitty suvun voimin. Alkoa lääkkeeksi.
Ei meillä kaupungissa ollut metsä-, navetta-, saati metsätöitä. Vanhemmat kävivät töissä, kuin muutkin ympäristön ihmiset.
Lääkärikirjatkin oli keksitty, joita toiset lukivat päntiönään, ja sairastivat mielessään jokaisen mainitun sairauden.
Mielen sairauksiakin on aina ollut olemassa, jopa silloinkin.
Siihen aikaan oli mielisairaalapaikkoja valtavasti tähän päivään verraten.
Onneksi yleinen suhtautuminen on normalisoitunut.
Sairaus kuin sairaus, mielen tai ruumiin.
Eivät vanhempamme ihan pimeää keskiaikaa enää eläneet.
Onneksi yleisen tietämyksen lisäys hälventää luuloja ja kuvitelmia tuollakin alalla.
Tietämättömyys ruokkii pelkoa ja vihaa.
Ehkä kaupungeissa ollaan oltu 20-30v sivistyksessä edellä maaseutua.
No en nyt tiedä, tokko tosin lapsena osasi moisia ajatuksia ajatellakaan.
Aika hyvät suhteet oli maaseutuunkin, siellä vietin lapsuuden kesäni.
Muuta en niin kauhistele, mutta se surettaa, kuinka entisaikoina, jo paljon vanhempiemme aikoja ennenkin, kohdeltiin jollain lailla vammaisia tai muuten erilaisia.
Muistan, kuinka täälläkin joku joskus kertoi, kuinka kylän lapset vanhempiensa opettamina ilkkuivat ja pilkkasivat jollain lailla erilaista kyläläistä.
Taisivatpa kivittääkin huvikseen.
Kuinka katkeraksi ihminen on voinut tullakaan, kun häntä on tuskin edes ihmisenä muinoin kohdeltu.
Aleksis Kiveä lapset heittelivät kivillä.
En ole varma, onko se suhtautuminen normalisoitunut. Olen joskus kertonut tällä palstalla, montako diagnoosia minulla on ja mitä siitä huolimatta olen elämälleni tehnyt ja viesteihini ei koskaan kukaan vastaa.
Ei muuten ollut molempia vanhempia ja äitiäkin näki harvakseen. Ei hän ole ikinä myöntänyt, että olen sairas kun olen kertonut: "sinä vain kuvittelet". Erikoislääkäreiden antamat diagnoosit ovat siis kuvittelua. Jos minulla olisi syöpä tai verenpainetauti, sekin olisi ilmeisesti mielikuvituksen tuotetta.
Olennaisempaa kuitenkin mielestäni on, ettei meidän aikaan ollut koulussa mitään oppilasterveydenhuoltoa. Yli kaksikymppisenä hoitoon hakeutuminen oli kohdallani myöhäistä, eivät ne oireet ole parantuneet yhtään.
En ole varma onko suhtautuminen mielenterveysongelmiin normalisoitunut.
Kyllä nykyisin esitetään suvaitsempaa, silti ajatukset voivat olla ihan muuta.
Työpaikalla eräs tyttö sekosi, hän oli välillä peloittava kun silmät paloivat ja puhui outoja. Hän joutui tai meni hoitoon, nyt on töissä, ihan tavallinen, osallistuu kaikenlaiseen vapaa-ajallakin, on iloinen, mukava ihminen.
Ei se sairaus aina elinkautinen ole.
Niin mutta eihän me sairaat välttämättä sekoilla. Minä olen ollut työelämässä koko ikäni ihan normaalisti, tehnyt vaativaa asiantuntijatyötä useallakin alalla.
Mistä sinä joka tätä luet edes tiedät, onko työkaverisi mt-ongelmainen ja mitä diagnooseja hänellä on? Tai jossain harrastuspiirissä?
Anteeksi:)
Kerroin vain esimerkin, tämän työkaverin kanssa ollaan vieläkin paljon tekemisissä joten tiedän hänen kuulumisensa.
Minulla ei ole kokemusta asiasta kuin hyvin vähän.
Sen tiedän että monet syövät masennuslääkkeitä, masennusta potee moni, sitä ei huomaa sivulliset kuten tämän työkaverin sekoamista.
Joka kylässä oli oma "kylähullunsa" jonka tempauksille ja sutkauksille naurettiin, vaikka niissä jutuissa oli useinkin vinha perä. Tyyppi näki asiat omalta kantiltaan, eri tavaoin kun nurkkapatrioottisessa kyläyhteisössä asiat haluttiin nähdä.
Jos joku joutui mielenterveydellisistä syistä mielisairaalaan, siitä kohkattiin naapurikylää myöten.
Ensiksi riensiväöt uskikset "lohduttamaan" onnettomuuden kohdannutta talon asujamistoa, rukoillakseen, jotta ei tauti olisi muissa asukkaissa.
Sillä saatiin pahin uteliaisuus tyydytettyä.
asian uutuuden viehätyksen mentyä, taloa kartettiin kuin ruttoa.
Näin ainakin meidän naapurissa tapahtui, tuolla Keskipohjanmaalla sijaitsevassa pikkukylässä.
Kun joku yksinäinen peräkamarin poika, tai työstä, pahasta akasta, tai taludellisten vaikeuksien takia tympääntynyt Isäntämies meni leukakiikkuun, surkuteltiin vain, kun vainaja ei pääsekään taivaaseen, koska tappoi itsensä.
Syitä puitiin joka torpassa, arvailtiin kyläkaupassa ja kinkereillä.
Se oli vaan jumalaton ihminen, koska noin teki.
Ei niitä mihinkään mielenterveysongelmiin osattu yhdistää.
Silloin kyllä kyläyhteisö toimi myöskin parantavana ja auttavana elimenä, joka antoi turvallisuuden tunnetta ja poisti pahaa yksinäisyyttä, mitä nyky-yhteisö ei enää tee.
Tätini eli mielisairaalassa koko sen ajan, minkä minä olin olemassa. Hyvin harvoin kävi äitiään eli mummoani tervehtimässä. En tiedä kävikö mummo hänen luonaan kun kävi toista tytärtään tervehtimässä. Jollekulle mielisairaala on turvasatama. Siitä oli hyvä dokumentti Ruotsista tässä taannoin. Eivät naapurit mitään tädistäni puhuneet. Silloin pantiin raivojuopotkin mielisairaalaan.
Sama meininki edelleen.
Siis maalla. Joku essonpaarin jengi määrittelee jonkun hulluksi, kun se on erimieltä. Uskikset erityisesti erikoistuneet menetelmään. Sillä saadaan koko seurakunta kääntymään "hullua" vastaan. Mene nyt sanomaan jollekin hihhulille, että jesseä ei ole olemassakaan, eikä uskonto ole sen kummempi asia kuin joulukkiin uskominen. Kohta on seurat jossain pirtissä ja rukoillaan jumalalta armoa mielisairaalle :D
Paha asia on sekin, että vähääkään "keskiverrosta" poikkeavat ihmiset määritellään mielenvikaisiksi. Siis näitä normaaleja sairauksia, joihin saatavissa hoitojakin. Oikein jaksoi nyppiä kaverin puolesta, kun sille saatiin viimein diagnoosi adhd:stä ja lääkitys. Sitten se vasta hullu olikin kun sillä oli lääkitys päällä. Ihan viksu ihminen, erittäin rasittava, mutta lääkkeillä pysyy hyvin aisoissa. Sama monissa muissakin sairauksissa. Siis vielä nykyaikana.
On se maallakin hiljakseen muuttumassa. Joihinkin paikkoihin kuitenkin muuttta väkeä, ei kaikki kylät tee kuolemaa. Tässä seuraillut mökkikylän kehitystä. Muutos näkyy vaalituloksissakin jo. Onhan ne samat ikivanhat suvut edelleen vallassa. Mutta paljon kehnommalla otteella kuin aiemmin. Ei kaupungissa töissä käyvän ihmisen ole mitään järkeä äänestää maanviljelijöitä tai lestaateja. Ne voi äänestää niitä ehdokkaita, jotka ajavat heidänkin asioitaan.
Kaupungeissa ollut pitempään normaalimpi meininki noissa asioissa. Se kylläkin sitten kostautuu syrjäytymisenä ja ties minä juurettomuutena. Etenkin kaikenlaisen yhteishengen puutteena. Mutta kun kattelee tsadissakin katukuvaa, kaupunkiin erilaisten ihmisten on muutettava. Itse tunnen jonkin verran noita kotiseutujen ihmisiä täällä, ei ne ois maalla kestäneet elää. Täällä osalla menee todella hyvin, enkä niitä syrjäytyneitä edes tiedä täällä olevan.
Aikanaan mietin, kun ihmiset alkoi muuttaa kotiseudulta pois, ketä sinne lähti luuserit vaiko ketkä. Tulin tulokseen, ne muutti, joilla siihen edellytykset. Oikeastaan kaikki lähti opiskelemaan ja sille tielle jäivät. Eli ne lähti opiskelmaan, joilla oli siihen päätä. Rupusakki jäi hieromaan kiveksiään, eikä ne enää pärjää siellä pöndellä kovin hyvin. Aika jyräsi, ne kun kuvittelivat kaiken pysyvän aika samanlaisena. Ajat muuttuvat, hitaasti, mutta varmasti.
=DW=
Viime kesänä kävin lapsuusseuduillani piipahtamassa.
Itse läksin sieltä jo 16 ikäisenä.
Niistä keitä sinne jäi ja juurettui, suuri osa työttömiksikin liki läpi elämänsä, on hengissä enää murto-osa. Paljon myös itsemurhan tehneitä.
Ja nyt puhun keskimäärin 50 luvun puolella syntyneistä.
Mainittakoon, että sinne jääneistä yllättävän moni "sekosi" ja tarvitsi kuka laitoshoitoa kuka hoitoa muuten. Lääkitys oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
(Miksi siis ihminen lähtee maalle etsimään itseään ja saamaan uusia "voimia")
Sen sijaan "maailmalle lähteneistä" hyvin monella on siellä kesäpaikka tai lapsuuskoti jossa käyvät, ja porskuttelevat edelleen hyvissä voimissa.
Tosiaan kylähulluista mutta on niitäkin joilla on todistuksessa lähes kaikki parhaat numerot, käytännössä ei käynyt edes perunan keittäminen näin on tosi.
Tunnen asian läheltä.
Äitini puolen isoisäni oli lapsilleenkin tabu. Kuten he asian ilmaisivat.
Kuunneltuani tarinoita ja jututettuani äitini sisaruksia sekä verrattuani heidän juttujaan heidän syntymäaikoihinsa niin on aivan ilmeistä isoisälläni olleen muutamaan otteeseen pitempiäkin poissaoloja.
Pähkäilin päissäni kahta vaihtoehtoa.
Vankila tai mielisairaala.
Molemmathan olivat 10 - 30-luvuilla hävettäviä vaihtoehtoja.
Tunnusmerkit viittaisivat kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.
Perimmäinen totuus oli salattu lapsiltakin. He olivat vain tietämättömiä poissaolojen syistä.
Kertoivat poissaolojen aiheen olleen tabu.
Edes tuolle sukupolvelle niin tärkeä paikka kuin hautapaikka, oli lapsille tuntematon.
Eivät tienneet edes paikkakuntaa!
Joten vahvasti on hävetty ja tehokkaasti salattu!
Sukututkimuskaan ei käytettävissä olevien tietojen perusteella anna valalaistusta mysteerioon.
muistan lapsena ku äitini sanoi, " meidän suvussa ei hulluja ole " heh,
kylläpä on naurattanu myöhemmin kun elämä on kolhinu jos milläki tavalla, joskus on tuntunu että elämä on pelkkää hulluuta,
sodan jälkeeinen elämä oli yksinkertaista, ei silloin hulluja nähty eikä muka ollu, oli vain kärtysiä ja pahan kurisia ihmisiä, sodan runtelemia,
Niin juuri !
Tänään ne jotka elää vielä ja korottaa ääntään "väärässä paikassa", kuten nyt vaikka apteekissa, vievät poliisit tuollaisen sotasankarin hullujen huoneeseen ?
Ihme kun tästä ei meidän lehdistö tai tiedotusvälineet ole kiinnostunut, ja omaiset saa nyt taistellatuolle 92 vuotiaalle miehelle inhimillisen vanhuspaikan Suomen Tasavallassa, jota hän nuorena miehenä puolusti.
Näinkin tämä yhteiskunta tekee tekemällä hulluja !
Jos tuo olisi isäni nostaisin heti syytteen systeemiä vastaan, siinä terveiset Sauli Niinistölle ja muille tasavallan omaisuuden jakajille.
Meille opetetaan uutta käyttäytymistä.
Tuttu íkäihminen oli ollut terveyskes-
kuksessa vähän eri mieltä ja sanonut,
että täytyykin tulla seuraavalla kerralla
haulikon kanssa.
Eipä kestänyt monta minuuttia, kun po-
liisit hakivat pois. Monta kertaa oli joutu-
nut selittämään, että se oli vain vitsi.
Että sellaista hevoshuumoria.
Tämä kysymys pitäisi esittää myös 70 - 80v , sieltä saisi aitoja näkemyksiä ehkäpä kokemuksiakin.
En käsitä mistä puhut, kotiseudullani oli B -mielisairaala, siellä säilytettiin henkisesti nyrjähtäneitä. Mitään kosketusta ei selkäsaunan uhalla saanut olla.
Et käsitä mistä puhun?
Tällainen kommentti löytyi masennus -palstalta:
"Vanhempani eivät tunnusta muita sairauksia kuin fyysiset sellaiset ja nekin vain jos johtuvat kovasta ruumiillisesta työstä. Istuma toimistotyöläisellä ei voi olla selkä kipeä, sehän voi kipeytyä vain tukkimetsässä tai siivotessa -ei istuessa.
Kun sairastun itse jo yläasteella masennukseen oli se oikea synti ja häpeä heille jota piti piilotella.
Ja en päässyt asianmukaiseen hoitoon ja nyt ollaan eläkkeellä nuorella iällä. Ja sepä vasta häpeällistä on, mieluummin olen heille vain työtön kuin sairas."
40-50 luvulla syntyneet ovat joutuneet kärsimään myös sodasta. Moni mies ei ollut se sama ihminen joka sotaan lähti, lähes keskenkasvuisena. Isänikin oli sodassa reilut viisi vuotta.
Vieläkin pelottaa ne raivokohtaukset, piti olla hiljaa että isä ei hermostu.
Samanlaisia muistikuvia minullakin on. Olin vähän toisellakymmenellä kun hän kuoli, mutta lapsuus ei ollut kivaa aikaa, johtuen juuri isän vaikeasta luonteesta. En tiedä tekikö sota hänestä sellaisen, vai oliko hän jo alkuaan tunnevammainen, mutta varpaillaan piti aina olla. Äitini kertoi vasta myöhemmin, että isä oli välillä mielisairaalassa.
Olihan monilla ihmisillä ihan vakavia
terveysongelmia ja on edelleenkin,
siitä huolimatta piti omatoimisesti
arjesta selviytyä, elättää työllä itsensä ja perheensä.
Niin kuin nykyaikanakin.
Lapsuutta leimasi elämän ankaruus, monet aikuiset olivat tunnettuja vihaisuudestaan ja väkivaltaisuudestaan.
Kun aina sai pelätä, - tuttu lause monen sotasukupolven aikuisen ja lapsen suusta.
Liekö tuossa lausahduksessa pohjaa paljonkin suomalaiselle melankolialle, sairastumisille ja itsemurhillekin?
Samanaikaisesti yhteiskunnassa oli vallalla voimakas kaksinaismoralismi ja uskontojen vaatimukset " olkaa yhtä täydellisiä kuin taivaallinen isänne ja kiinnittäkää katseenne taivaalliseen voittopalkintoon ym.
Mielikuvia ja samalla syviä ristiriitoja - pystyikö niitä millään tasolla mielessään käsittelemään lapsena, edes aikuisenakaan...
Työelämä ja -historia kai vie vanhempien voimavarat
välillä niin tyystin että lapsille ei riitä aikaa edes lähimainkaan tarpeeksi.
Ei ihme että lapsetkin masentuvat - onhan se ihan tosi sairaus.
Monet vanhemmat satsaa kuriin ja järjestykseen, jonkinlaiseen autoritääriseen asioiden hallintaan ja vallankäyttöön, henkistä ja fyysistä, liekö väkivaltaakin mukana.
Lapset kuitenkin tartteis rauhallisuutta ja ihmisystävällisyyttä, tutustumista asioihin, ihmisiin ja yhteiskuntaan asia kerrallaan, eikä kaaosta pieneen mieleen.
Ja tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi yhteisöönsä juuri omana itsenään, oikeutta olla lapsi - ei pelkkä vanhempien jatkumo tai tuote.
Meilläkin perhe kärsi sodan kauhuista.
Ei sitä silloin ymmärtänyt, vasta jälkeen päin että kaikki ei ollut ihan kohdallaan.
Kun mies on parhaan nuoruutensa viettänyt sodassa, hänelle tulee väistämättä tunne että pitää ottaa menetettyä takaisin. Perhe tahtoi jäädä toiseksi. Kyllä se siitä tasaantui ajan kanssa, mutta pelko oli taustalla koko lapsuuden ajan.
Edistyksellinen nykyaika?
Tässä nykyvuosien avio- ja avoeromylläkässä yksi tietämäni esimerkki on, että pientä 4-vuotiasta lasta kiikutettiin uusperheestä toiseen aina viikon välein. Lasta kuvailtiin ilkeäksi kiukuttelijaksi - miksiköhän? Lähipiiri taisi olla sokea? Hirmuista minusta. Mitähän lapselle nyt kuuluu, on nyt varmaan jo puberteetti-iässä? Ja samantyyppisiä tapauksia on varmasti Suomi pullollaan...
Pientä tuohon esimerkkitapaukseeni verrattuna on se, että (sodan käynyt ja haavoittunutkin) oma isä saattoi joskus olla äkkipikainen, eikä äitikään paljon päätä silitellyt. Ei heidänkään elämänsä herkkua eikä helppoa ollut. Vanhemmat sisaruksetkin "kurmoottivat" aina kun vanhempien silmä vältti.
Ilmankos minusta tulikin "hevostyttö", eläinten ystävä ja yksikseen metsissä kuljeskelija. Itsesuojelumekanismi siis toimi, ja kasvuympäristö maalla antoi siihen oivat mahdollisuudet. Sain ihan hyvän elämän, mistä olen kiitollinen.
En muista yhdenkään sukulaisen tahi kyläyhteisön jäsenen joutuneen pöpilään tms. - ja tunnen/tunsin nämä ihmiset ja perhesuhteet aika laajalti ja hyvin. Ei vanhempien siis mitään salailla tarvinnut. Olikohan niin että suku ja naapurit (tietämättään) toimivat ennen toistensa terapeutteina?
Tottakai tunnustivat. Mikseivät olisi tunnustaneet tosiasioita, siis sairauksia, joita on aina ollut ja on edelleen. Varmaan psyykkisiä sairauksia silti pelättiin, koska niistä tiedettiin siihen aikaan niin vähän.
Äidin lapsuudenkaveri oli kilpirauhasleikkauksen jälkeen psykoottisessa tilassa useita kuukausia. Äitini arveli sen johtuvan ystävänsä vaikeasta lapsuudesta ankaran äitipuolen kynsissä. Isä taas pelleili maatalouskulttuurin ns parempien piirien sukusiittoisuudella toteamalla, ettei talo ole iso ja äveriäs, jos ei siellä ole hullunkoppia tuvan nurkassa.
Metsä-, navetta- ja peltotöiden aiheuttamista sairauksista meillä ei tiedetty mitään. Iskias ja närästys olivat tuttuja puheenaiheita. Äitini ylenkatsoi päänsärkyä, koska hänellä itsellään ei koko elämänsä aikana koskaan särkenyt päätä. Eikä meilläpäin ollut mitään peräkammareita. Tyypillisessä rintamamiestaloissa pääsee kulkemaan kaikkien huoneiden läpi ympäri talon.
Kyllä nykyään taitavat mielenterveysongelmat olla vaietumpia ja hävettävämpiä kuin koskaan ennen. Mielisairaalatkin on pääosin lopetettu, ettei kukaan vain leimautuisi.
Minulle opetettiin kotona, että ketään ei saa pilkata eikä pienempiään saa kiusata. Kompaktissa pakettissa löytyy kaikkein oleellisin, mikä ihmisten välisessä rakentavassa kanssakäymisessä tarvitaan.
Isoäidistäni sanottiin, että hänen verisuonet olivat kalkkeutuneet. Hän saattoi juosta kesällä turkki päällä pitkin kyliä ja meni väärään taloon, koska hän ei enää muistanut, kuka missäkin talossa asui. Siinä ei ollut mitään huolestuttavaa, koska tutut ihmiset ohjasivat hänet turvallisesti kotiin. Nykyään mietitään, että mitä muut ajattelevat, jos joku käyttäytyy oudosti. Mielestäni tervehenkinen yhteisö kykenee luotsaamaan avuttomatkin ihmiset läpi heille käsittämättömän maailman.
Lisääntyneen säteilyn myötä
monet ihmiset kärsivät kilpirauhasen sairastumisesta ja
toimintahäiriöistä. Vaikutukset sekä yli- että vajaatoiminnassa on
moninaiset, myös henkisellä puolella.
Puhumattakaan sairastumisen aiheuttamasta uupumuksesta ja ylirasituksesta,
kun ihmisen aineenvaihdunta käy ylikierroksilla. Tai vajaatoimintana.
"ent"
Eipä ollut meidän perheessä murheita.
Faija tuli sodasta, otti sotakavereidensa kanssa parinpäivän kännit ja aloitti taas työt.
Hyvin astelikin, kolme lasta teki, mm. minut.
Vuosien varrella heitteli mutsia seinille, mutta mutsi pani aina hienosti hanttiin.
Faija lopetti kun kokeili minua, minä heitin hänet seinälle ja rutistin vähän henkitorvesta.
Sen jälkeen sammui kiltisti aina omaan sänkyynsä ilman turhaa metelöintiä.
Mutsi vähän harmitteli, kun elämä kävi turhan tylsäksi.
Minulla oli oma peräkammarinpojan kämppäni yläkerrassa, ja sen oven lukkoon oli avain vai minulla.
Oliks tää riittävän älytön kommentti, sillee aloituksen tyylinen?
H.
Ilmankos, tämä selittääkin paljon...:)
Pakko vastata samoin minulla.
Olet kertonut tuon jo aikaisemmin,jossain ketjussa.Muistan selvästi.
ps.vastaus oli Hunksille,jos ei älyä.
"toistoako?"
Kyllä minä älysin.
Minä älysin myöskin toistaa aloituksen ja kommenttien toistoonkin.
Eihän minulta mitään vahingossa koskaan pääse. :)
H.
Yksi opiskelutoverini sairastui lapsivuodepsykoosiin esikoisen synnytettyään. En ollut ennen kuullutkaan moisesta. Kun odotin esikoistani, naapurikunnassa äiti hukutti 3 lastaan kaivoon. Kun synnytysvalmennuskurssille tuli psykologi luennoimaan, kysyin häneltä voinko olla vaaraksi lapselleni, jos sairastun tuohon psykoosiin. Tiesin, että tulen olemaan paljon lapsen kanssa kahden. Hän sanoi hysh, hysh. Itse olen sitä mieltä, että jos niin pitkälle on päässyt, että lasta odottaa, tästäkin asiasta pitää sietää asiallista tietoa.
Tuostako se Kaivo-elokuva on tehty?
En ole kuullut tuosta elokuvasta. Mieheni kertoi, että oli ajellut autolla ja käynyt siellä hautausmaalla, minne lapset haudattiin. Nykyään liikun sielläpäin harvoin, mutta tapaus tuli aina mieleeni, kun tuon kirkon ohi ajoin.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaivo_(elokuva)
Merja Larivaara pääosassa.
"1943"
Kun lentokoneet putoavat taivailta, löytyy siihen aina joku selkeä syy.
Kun ihminen lentää sängyssä taivaisiin, ollaankin pulassa.
Psykologitkin kun ovat sängyistä kotoisin.
Hengissä ollaan aina vaarallisilla alueilla, kuka voi ennustaa sängystä mitään?
Tekisi mieleni kirjoittaa joku Jesse-juttu, mutta jätän sen väliin, kuten Psykologi, joka ei voi ymmärtää ihan kaikkea siitä vähäisestäkään, mistä luulee ymmärtävänsä.
Lapsivuoteessa osaisin kyllä leikata äidin sisäänpäinkääntyneen varpaankynnen, muuta kieroutunutta en osaa, eikä osaa kukaan muukaan.
H.
"ent"
Vanhaa Japanilaista kopiota:
http://www.youtube.com/watch?v=qllBex2K1yg
Taisit muistaa että laitoin tämän jo viimeviikolla.
H.
Netistä löytyy myös Japanilainen versio: Ringu.
Molemmat löytyvät myös DVD: nä.
Älkää katsoko yksin kotona.
Varsinkaan jos teillä on lapsen-lapsia.
H.
Asiallisen tiedon saaminen
onkin aina ollut tosi nihkeää,
mieluummin leimataan ihminen henkisesti nyrjähtäneeksi,
vaikka elämää raskauttaisi kanssaihmisten liika alkon käyttö ja muut aineet
kaikkine liitännäiselinkeinoineen -- todellista tunteiden vuoristorataa kaikille
kanssaeläjille. Murhanhimoisuuskaan ei ole kaunis asia ihmisyydessä, ei liioin
kohteena oleminen. Kokemuksia siitäkin.
Yhtä rankkaa on kun sairastuminen ja vammautuminen kielletään, melkoista tyranniaa. Arvottomuutta ja armottomuutta kuin insesti, pedofilia ja kannibalismi
- mitä muotoja noikin vaikeat ja raskaat sairaudet sitten ihmisessä ottaakaan
käytöshäiriöinä. Yhteiskunta-asioita nekin, ei jonkun henk.koht. häpeää.
"julmaa historiaa"
"Psykologitkin kun ovat sängyistä kotoisin.
Hengissä ollaan aina vaarallisilla alueilla, kuka voi ennustaa sängystä mitään?"
Kommentissasi luettelet asioita joita on lueteltu iät ja ajat.
Miksi?
Et kai vaan syytä ihmisiä?
H.
Tota...
60 ihmisiä....
H.
Ei mun tehtävä ole syyttää,
lähinnä vain surunsekaisia tunteita asioista,
jotka kokee raskaina/raskauttavina asioina
missä päin maailmaa tahansa
ihmisten elämässä...
Ei aina ihmisoikeudet toteudu jokaisen elämässä, niin rauhan kuin sodankaan
aikana.
Tietenkin tunnustivat koska fiksuja ihmisiä olivatkin, maalaisvanhempani. Oli niitä mielisairaaloita jo 1900 luvun alussakin, sitä en tiedä minkälainen kohtelu niissä oli näillä sairailla. Paljonhan on ollut huhuja että potilaita pahoinpideltiin julmastikin, jotkut jopa menettivät henkensä. Eikä raiskaukset olleet mitään harvinaisuutta.
On hyvä että lääketiede on kehittynyt ja monet psyykkisesti sairaat voivat asua ja elää kotonaan kunhan vain ottavat nämä lääkkeensä. Jotkut sairaat ovat taas niin laitostuneet etteivät he osaa elää muualla kuin sairaalassa.
Eiköhän ennen viety mieleltään sairaat useinmiten mielisairaaloihin aivan kuten kehitysvammaisetkin omiin laitoksiinsa ja kurittomat nuoret pojat poikakoteihin.