autistisia piirtetiä siskon lapsella?

Mikä on ongelmasi/lapsesi ongelma mielestäsi?

Kuinka tuo mielestäsi voisi liittyä autismiin jota todennäköisesti ajat takaa?

Ongelmani on se, että arvelen, että lapsella ehkä voisi olla autismin kirjon piirteitä ja jos näin on, olisi tietysti hyvä saada tukea. Siis tottakai lapsessa on paljon muutakin, kuin em. piirteet, mutta lähinnä siis ole kiinnittänyt huomiota jatkuavaan raivoamiseen, puheen viivästymään, herkkyyteen materiaalien ja äänien kanssa, sosiaaliseen arkuuteen ja kontaktin ottoon sekä näihin erityistaitoihin ja äärimmäiseen rutiinitarkkuuteen. En kuitenkaan ole ajatellut, että tilanne olisi mitenkään vaikea, vain että autistisia piiretiä voisi olla.

Meillä on suvussa (ja minunkin lapsistani yksi) useita aspergertapauksia, joten sinänsä tämä ei olisi mikään ihme. Omasta lapsestani muistan pikkulapsiajasta juuri raivoamisen, rutiinitarpeen, aistiherkkyydet, syömisvaikeudet, sosiaaliset hankaluudet ja takertumisen esineisiin. Ja kyllä asiaa kovasti auttoi toiminta- ja leikkiterapia.

Näistä pikkulapsiajoista on vain meillä jo aikaa, joten en niinkään hyvin muista, minkälaisia pikkulapset nyt vaan "on". Kirjoittelin tänne, että jos joku olisi asiaa lähempämä. Ja lähinnä ääneen pohdiskelin, että mitenkä tätä ottaisi siskon kanssa esille, kun tuntuu olevan sitä mieltä että me (joilla näitä as-lapsia on) nyt nähdään turhaan peikkoja metsissä.

Mielestäni ei tarvitsisi olla huolissaan noista lapsen erikoisuuksista jos hän muuten on tasapainoisen oloinen. Voithan ehdottaa siskollesi, että kävisivät tutkituttamassa lapsen esim. Lastenlinnan sairaalassa

http://www.hus.fi/default.asp?path=1;28;2052;11786;14487;13344;13351;2104&voucher=C36FFC91-26D9-4789-99DF-A52B33E0B06D

mahdollisen Asperger-diagnoosin varalta ja jonka kautta lapselle voitaisiin saada järjestymään myös hänelle sopiva toimintaterapeuttinen ryhmä, jossa mm. sosiaalisia taitoja saataisiin hiottua ja jossa lapsi voisi saada toteuttaa erityistaitojaan leikin keinoin.

Positiivisen minäkuvan muodostumisen kannalta tällaisesta pienryhmätoiminnasta, missä on mahdollisuus harjoitella vuorovaikutteisuutta, mikä on hyvin tärkeää jatkoa silmällä pitäen, voisi olla suurtakin hyötyä lapsen kehityksen kannalta.

Siskosi varmasti ymmärtää, että viisasta olisi pystyä ennakoimaan mahdolliset tulevat ongelmat etukäteen, minkä vuoksi tutkimusjaksosta asiaan perehtyneiden henkilöiden seurannassa ei ainakaan haittaa olisi.

Tässä vielä korjausta tuohon antamaani linkkiin eli nämä ovat oikeammat osoitteet mistä voisi lähteä liikkeelle

http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,2052,11786,14487,13344,13351,2104,2105,1961

http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,2052,11786,14487,13344,13351,2102,2103,1850

http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,2052,11786,14487,13344,13351,2102,2103,1850,25769

Kiitos vastauksesta. Tosin kun asuu pohjoisessa niin ei ole husista juuri apua.
En mienäkän mitenkään ylettömän huolissani ole, mutta yhden aspin äitinä olen kyllä "tunnistavinani" tämän lapsen, samaa sanoo serkkuni jolla itsellä asperger.

Siskon mielestä siis me, joilla tätä ongelmaa perheissä on, olemme liian innokkaita näkemään samaa ongelmaa myös hänen lapsessaan. Mikä voi tietysti olla totta. Mutta kyllä hän samalla myöntää, että heillä on erityisen rankkaa juuri tämän lapsen kanssa ja lapsi on kovin erilainen kuin sisaruksensa, eikä ole heistä kiinnostunut jne.

Olen myös koittanut hänelle nätisti ja kautta rantain sanoa, että tällaisen lapsen sosiaalisuutta ei varmaankaan auta se, että muu perhe koko ajan taivastelee, että X:pä se ei muut ihmiset kiinnosta ja tämäpä nyt on tämmöinen lapsi, joka ei halua muitten kans leikkiä ja täällä on tämä meidän perheen raivotar, mistätän se X nyt kilahtaa, varmaan on väärät resorit sukissa.. jne. Siis lapsen kuullen. Pelkään että lapsi rakentaa minäkuvaansa liikaa tämän puheen varaan..En vain oikein osaa sanoa sanottavaani loukkaamatta.

1970-luvulla ei Lastenlinnassa oltu vielä tietoisia siitä kuinka autismi käytännössä ilmenee. Ei osattu kartoittaa lapsen oirehdinnan perusteella syitä, mitkä johtavat esim. kyvyttömyyteen ottaa kontaktia ihmisiin, varsinkin samanikäisiin/ulkomaailmaan. Ei otettu todesta lasten kokemuksia siitä, kuinka he tuntevat ympäristönsä, kuinka he tahtoisivat heitä tuettavan erityispiirteistönsä pohjalta.

Vaikka puheenkehityksen viivästymä vanhemmista tuntuisikin pahalta, ei ole syytä huoleen, sillä itsekin aloin puhua vasta tuossa vaiheessa eli jokseenkin kolmivuotispäivänäni, jollon tunsin vihdoinkin voivani luottaa ihmisiin ympärilläni, ja jolloin vasta koin ensi kertaa olevani valmis ilmaisemaan kokonaisin lausein yhdellä kertaa kaiken sen, mistä olin siihen asti vaiennut. Aiemmin en ollut puhunut kenelläkään mitään.

Lastenlinnan muotinäytöksiä järjestettiin sairaalan ala-aulassa vuosina 1970-73, jolloin myös arat diagnosoimattomat Asperger-henkilöt joutuivat henkisen väkivallan kohteiksi vanhempiensa pakottaessa heitä esittelemään vaatteita, joiden päällepukeminenkin jo tuotti suurta tuskaa. Valokuvia otettiin itkevistä lapsista jotka eivät olisi missän nimessä tahtoneet tuoda itseään, vielä vähemmän heille epämukavia vaatteita esille.

Valokuvat julkistettaneen jossain vaiheessa.