Hei. Haluaisin kuulla muiden samassa tilanteessa olevien kokemuksia siitä, miten oma psyykkinen vointi on vaihdellut "eri vaiheissa lapsettomuutta". Itselläni on nyt, hieman yli vuoden yrityksen jälkeen ensimmäistä kertaa olo jota kuvailisin "lapsettomuuden tuskaksi": pelko että ikinä ei onnistuta, murhe siitä että ikää tulee koko ajan lisää (nyt 32) ja kahden lapsen saaminen, niinkuin alunperin toive oli, näyttää koko ajan epätodennäköisemmältä. Tähän asti joka kierrossa olen jaksanut olla positiivisella mielellä ja ajatellut, että kyllä se sieltä vielä tulee ja kun tutkimukset ja hoidot alkaa niin sitten viimeistään.
Nyt on tutkimukset loppusuoralla ja tulokset pelottaa ihan sairaasti. Ja se, miten kauan vielä mahtaakaan mennä, vaikka kaikki sujuisi hyvin. Ollaan julkisella puolella ja laskeskelin, että olen ehkä 35v ennenkuin lapsi tulee (inhorealisti kun olen!) , ja se lannistaa todella. Ei tämän näin pitänyt mennä... Ja entä jos sitä lasta ei tule koskaan? Mitä enemmän lukee siitä, mikä kaikki taustalla voi olla pielessä, sitä enemmän ahdistaa.
On myös ristiriitainen olo sen suhteen, onko meillä "oikeutta" väkisin yrittää lasta saada jos ei sitä luonnollisesti tule? Eikö luonto ole niin viisas, että pistää kaikki semmoiset eläväiset lisääntymään joiden perintötekijöillä se on hyvä juttu? Kuinka itsekästä on yrittää väkisin? Toisaalta jos syy lapsettomuuteen on esim. kivesten suonikohjut, niin sehän ei liity genetiikkaan, eli olisiko se sitten kuitenkin vähemmän luonnonvastaista...? Tällaisia pohdin.
Ja jos lapsi on saanut alkunsa "pakolla", labrassa, niin pystynkö suhtautumaan siihen normaalisti? Vai kalvaako takaraivossa aina syyllisyys ja tietoisuus siitä, että lapsi on "keinotekoisesti" tehty? En haluaisi toisaalta nostaa vielä tässä vaiheessa käsiä pystyynkään ja jättäytyä lapsettomaksi, ja myös ajatus adoptiosta tuntuu ainakin tässä vaihessa hyvin vieraalta. Mieli tekee töitä asioiden kanssa koko ajan, sen ymmärrän, mutta lopputulos niin lapsen saannin kuin oman korvienvälin järjestelynkin osalta on ihan hämärän peitossa ja se kieltämättä ahdistaa ja syö voimia.
Olisi hyvä kuulla pidemmälle ehtineiden ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten mielen myllerrykset on edenneet, ja samoin kuulla onko muilla samoja ajatuksia samassa vaiheessa.
Nyt on tutkimukset loppusuoralla ja tulokset pelottaa ihan sairaasti. Ja se, miten kauan vielä mahtaakaan mennä, vaikka kaikki sujuisi hyvin. Ollaan julkisella puolella ja laskeskelin, että olen ehkä 35v ennenkuin lapsi tulee (inhorealisti kun olen!) , ja se lannistaa todella. Ei tämän näin pitänyt mennä... Ja entä jos sitä lasta ei tule koskaan? Mitä enemmän lukee siitä, mikä kaikki taustalla voi olla pielessä, sitä enemmän ahdistaa.
On myös ristiriitainen olo sen suhteen, onko meillä "oikeutta" väkisin yrittää lasta saada jos ei sitä luonnollisesti tule? Eikö luonto ole niin viisas, että pistää kaikki semmoiset eläväiset lisääntymään joiden perintötekijöillä se on hyvä juttu? Kuinka itsekästä on yrittää väkisin? Toisaalta jos syy lapsettomuuteen on esim. kivesten suonikohjut, niin sehän ei liity genetiikkaan, eli olisiko se sitten kuitenkin vähemmän luonnonvastaista...? Tällaisia pohdin.
Ja jos lapsi on saanut alkunsa "pakolla", labrassa, niin pystynkö suhtautumaan siihen normaalisti? Vai kalvaako takaraivossa aina syyllisyys ja tietoisuus siitä, että lapsi on "keinotekoisesti" tehty? En haluaisi toisaalta nostaa vielä tässä vaiheessa käsiä pystyynkään ja jättäytyä lapsettomaksi, ja myös ajatus adoptiosta tuntuu ainakin tässä vaihessa hyvin vieraalta. Mieli tekee töitä asioiden kanssa koko ajan, sen ymmärrän, mutta lopputulos niin lapsen saannin kuin oman korvienvälin järjestelynkin osalta on ihan hämärän peitossa ja se kieltämättä ahdistaa ja syö voimia.
Olisi hyvä kuulla pidemmälle ehtineiden ajatuksia ja kokemuksia siitä, miten mielen myllerrykset on edenneet, ja samoin kuulla onko muilla samoja ajatuksia samassa vaiheessa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Musta sulla on ihan täysi oikeus koittaa saada lapsi/lapsia hoitojen avulla. Ei kannata tuntea mitään syyllisyyttä. Itse olemme tilanteessa, että alkuvuonna on IVF ja tietysti päässä liikkuu kaikenlaisia ajatuksia. Olenko jotenkin huonompi kuin muut, kun lasta ei saa luonnollisesti alkuun ja onko jollain tapaa luonnottomampaa kun joutuu ottamaan hoidot avuksi; näitä itsekin ajattelen silloin tällöin. Ja aika useinkin. Mutta järki aina huutelee, että tarkoitus pyhittää keinot ja että olo on varmasti hoidolla alkuun saatetussa raskaudessa yhtä onnellinen kuin muutoinkin, näin mä toivon. Kaikkea tsemppiä sullekin!
Meillä kaksi vuotta yritystä takana ja saman tyylisiä ajatuksia tullut mietittyä, lähinnä kuitenkin siltä kannalta että kun tätä lasta nyt yrittämällä yritetään niin kuinka täydellinen mun äitinä tulee sitten olla? kun lapsi olisi tekemällä tehty niin en varmastikaan koskaan saisi väsyä tai hermostua suotta, sillä itehän olen kaikkea sitä halunnut. Jos lapsi saadaan niin sitä ei saa sitten mokata! NÄillä ajatuksilla olen hienosti saanut itseni kohtuu hysteeriseen tilana muutamaan otteeseen.
Meille ei ole vielä diagnosia löytynyt, vaan kaikki ollut priimaa ja kuin oppikirjasta ja sekös ottaakin päähän, toisaalta nyt alkavissa IVF hoidoissa yleensä löytyykin vika - - jos on löytyäkseen ja sekin pelotta kovasti. Jos ongelma on solutasolla niin kuinka siitä sitten selvitään ja onko lapsi silloin kuinka todennäköinen.
Itse kyllä koen olevani täysin oikeutettu hoitoihin ja tutkimuksiin, kaikki nämä saasteet ja lisäaineet.. uskon itse että ne ovat osallaan kasvattaneet lapsettomuusongelmia. Ja tämä älytön elämäntapa kiireineen ja stresseineen :/ Olen itse itkenyt sitä ettei lasta luonnollisella tavalla ilmeisesti tulla saamaan ja että on luonnotonta että tälläinen joka on ilman syytä lapseton saisi labra-lapsen.. mutta lähinnä se on tainut olla semmoista itsesääli porua.
rohkeasti vain hoitoihin ja onnea niihin. Kun kerran siihen rumbaan sitten lähtee alkaa se tuntumaan oudon normaalilta - - kaikkeen tottuu ja sopeutuu.