Vielä reilu puol vuotta kun jaksaa odottaa, niin sit jaksaa taas vuoden odottaa. Elämä ilman suviseuraodotusta olisi minulle tosi rankka elämä.
Mistä te saatte elämäänne virikkeitä?
Tietty sinä yks saat Maijan tarinan mässäilystä, mutta entä te muut, vai oletko sinä mässäilijä myös kaikki muutkin täällä? Kai teitä muitakin on?
Mistä te saatte elämäänne virikkeitä?
Tietty sinä yks saat Maijan tarinan mässäilystä, mutta entä te muut, vai oletko sinä mässäilijä myös kaikki muutkin täällä? Kai teitä muitakin on?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Minua kyllä nykyään ällötävät suviseurat, menneet ja tulevat. Miksi niin paljon turhaa touhua? Jos todellinen tarkoitus olisi sanankuulo, siihen riittäisi radion kuuntelu (tai Internet välityksen).
Maija ei minua paljoa siippaise, onpahan yksi aroittava esimerkki muiden joukossa.
Virikkeitä saan hyvistä harrastuksista, joista on iloa muillekin.
Mikähän lie hyvä harrastuksesi josta on iloa muillekin? Valvominenko :D:D
Olisiko esimerkiksi vapaaehtoistyö vanhainkodissa? Tarjoaa hyviä mahdollisuuksia valvomiseen.
Joulua on mielekkäämpää odottaa kuin kuivia suviseuroja -yäk.
Suviseuraodotus on kuten taivasikävä. Siihen takerrutaan kuin hukkuva oljenkorteen. Suviseurat on uskovaisen turvasatama, johon maailman laineet eivät lyö. Liikkeen johto käyttää suviseuroja aivopesunsa poliittisena aseena. Suviseuroilla voidaan perustella mikä tahansa hulluus ja aina menee läpi, koska suviseurat on arvostelun yläpuolella - pyhä tapahtuma. Vrt. Mekka.
Moni puhuu taivaaseen pääsemisestä, mutta harvalla on sinne kiire.
Kysymys ei ole mässäilystä vaan tiedottamisesta.
Miksi haluat pilkata mässäilijäksi niitä jotka puolustavat pedofilian uhreja?
Onko sinulla oma lehmä ojassa?
Rauhanyhdistyksen puheenjohtaja järjesti Maijalle hoitokokouksen:
LAINAUS MAIJAN TARINA -KIRJASTA ALKAA (s. 82-84):
"Sitten alkoivat kokoukset rauhanyhdistyksellä. Siitä, kun ensimmäisen kerran olin ottanut yhteyttä hyväksikäyttäjiin, oli kulunut yksitoista vuotta. Yhdistyksemme puheenjohtaja soitti ja kertoi yhden hyväksikäyttäjistä, Juhon[Lainaajan huomatuksia: "Juho" on raiskaajan peitenimi. Juho on toisen raiskaajan "Anssin" isoveli. Anssi on Maijan isosiskon mies. Myös Maijan toisen isosiskon mies(silloin poikaystävä) "Lauri" raiskasi pikku-Maijaa yhdessä Anssin kanssa. Anssin firma rakensi taloja. Maijan vanhemmat painostivat Maijan tilaamaan Maijan perheelle talon Anssin firmalta (koska Anssin firmalla oli huono taloustilanne), koska Maija oli pahoittanut isosiskonsa eli Anssin vaimon mielen puhumalla ääneen siitä että Anssi oli raiskannut pikku-Maijan], olleen häneen yhteydessä. He halusivat järjestää kokouksen, jotta "asiat voitaisiin sopia niin kuin uskovaiset tekevät".
Elämä pakeni minusta enkä muista mitä yllättävässä tilanteessa sanoin. Sen muistan, että hän luetteli useiden hyväksikäyttäjien[Lainaajan huomautus: Lue: lapsen raiskaajien] nimiä, jotka olisivat tulossa mukaan. Mietin miten pystyisin lainkaan menemään paikalle. Puheenjohtaja koki, että ilman muuta minun täytyisi tulla, jotta asiat saataisiin selväksi. Lupauduin, jos mieheni ja ystäväni saisivat tulla mukaan keskusteluun. Yksin en suostuisi tulemaan. ...
...(s. 83)...
Ajattelin ja uskoin, että nyt he myös ottavat myös vastuun tapahtuneista ja sisaruksieni viha minua kohtaan loppuisi. Oletin, että väärät puheet minusta haluttiin korjata, en olisi enää eristetty, vihattu ja halveksittu.
Olin vuoroin onnellinen ja vuoroin epäileväinen. Minun oli vaikea uskoa, että paikalliset puhujat ymmärtäisivät asian vakavuuden. Pelkäsin, että he edelleen syyllistäisivät minua. Halusivatko hyväksikäyttäjät näin vain tuhota minut lopullisesti? Sisarukseni eivät olleet asiasta minuun yhteydessä. Odotin päivää jännittyneenä. ...
... Kun päivä sitten koitti, minusta tuntui, etteivät jalkani kanna. Rauhanyhdistykselle menimme ystäväni ja mieheni kanssa. Hyväksikäyttäjät olivat jo saapuneet paikalle. Tiesin heti, että pelkoni oli toteutunut. Juho katsoi minua ja sanoi: "Siitä on yli kaksikymmentä vuotta, joten oikeuteen et minua enää saa."
Rauhanyhdistyksen puhujien saapuessa paikalle keskustelu alkoi. Puheenjohtaja aloitti kertomalla miksi olemme koolla. Hän antoi ensimmäisen puheenvuoron Juholle. Keskustelussa tämä otti uhrin roolin. Hän aloitti kertomalla, että oli saanut puhelinsoiton, jossa tuntematon henkilö, joka sittemmin osoittautui siskokseni, oli kysynyt häneltä, onko hän raiskannut minut. Juho kertoi olleensa järkyttynyt puhelusta, kieltäneensä asian ja kysyneensä soittajalta, olenko minä uskovainen, kun puhun sovittuja asioita. Hän sanoi pyytäneensä minulta anteeksi, kun olin kymmenen vuotta sitten soittanut hänelle asiasta, silloin, kun tapahtumat olivat palautuneet mieleeni. Sovittuja asioitahan ei saisi muistella. Spontaanisti kysyin, että miten asiat voivat olla sovittuja, jos tekijä ei kohtaa totuutta ja kanna vastuuta tapahtuneesta, vaikka pyytäisikin anteeksi. Silloin puheenjohtaja sanoi, etten saa keskeyttää puhetta vaan minun tulisi nyt kuunnella.
Juho kertoi ajaneensa pitkän matkan kotipaikkakunnaltaan tänne, koska hän haluaa antaa minulle kaikki anteeksi, vaikka minä olen paatunein ihminen, mitä hän on koskaan tavannut. ...
... Hän [Juho] myönsi nyt, että oli syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, mutta raiskannut hän ei ollut [Lainaajan huomautus: Juho valehteli, sillä Maijan tarina -kirjassa Maija kertoo tapauksesta jolloin Juho raiskasi Maijan, kun Maija oli kolmannen luokan jälkeisellä kesälomalla, eli 9 tai 10 vuotias. Anssi kopeloi Maijan jo sukupuolielimiä ja muita paikkoja, jo silloin kun Maija oli 7-vuotias. Myöhemmin Anssi raiskasi Maijan mm yhdessä Laurin kanssa. Juho on Maijasta 11 vuotta vanhempi.].
Minulle [Maijalle] puheen puheenjohtaja sanoi, että saisin nyt korjata tekojani ja pyytää anteeksi sitä, kun olin ollut anteeksiantamaton: "Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan."
Mieheni ei voinut olla hiljaa. Hän sanoi, ettei uhri voi antaa anteeksi, jos tekijä ei halua pyytää anteeksi kaikkia tehtyjä rikoksia, vaan haluaa jättää tekojaan tunnustamatta: "Vaimolleni näiden asioiden työstämiseen menee loppuelämä, niitä vain ei voi unohtaa."
LAINAUS MAIJAN TARINA -KIRJASTA JATKUU (s. 84-86):
Sain sitten itsekin puheenvuoron ja kerroin lomastani. Siitä, miten oli sovittu, että olen maalla [Lainaajan huomautus: Maija oli ollut noin 10 vuotiaana isosiskonsa poikakaverin (Anssin) vanhempien luona maalla tekemässä maatalaustöitä. Anssin isoveli Juho raiskasi siellä pikku-Maijan.] viikon ajan ja miten se aika muuttui elämäni painajaiseksi. Kerroin käyväni traumaterapiassa, missä tapahtumia aukaistaan pala palalta, ja miten tuskallista se minulle on. ...
... (s. 85) ...Kerroin miten hän [Juho] laittoi minut rajusti sohvalle kasvot selkänojaan päin, väänsi päätäni ja työnsi ällöttävän kielensä kurkkuuni. Miten olin oksentaa ja miten hengittäminen oli vaikeaa. Kerroin miten hän työnsi kätensä alushousuihini, kiskoi ne pois, miten hän tunkeutui sisälleni tuhoten elämäni elimellään. Kerroin, miten olin haljeta, silmissäni musteni, tunsin siirtyväni yhä ylemmäksi leijumaan ja katonrajasta katselin, että kuka pieni ihminen siellä sohvalla on ja kuka on se, joka retuuttaa sitä noin kummallisesti. ...
... Kerroin myös siitä, miten kauheaa oli sulloa paperia housuihini, ettei veri olisi tullut vaatteiden läpi. Yritin sanoittaa sitä, minkälaista häpeää tunsin, kun en enää hallinnut rakkoani. Minulla oli jatkuva pissahätä, vaikka olin juuri käynyt vessassa. Myös istuminen oli hankalaa ja jouduin istumaan toisella lonkalla niin, ettei alapääni osunut tuoliin.
Hyväksikäyttäjä [Juho] muisti tilanteet samalla tavalla kuin minä, mutta edelleen hän kielsi raiskanneensa minut. ...
... Sitten puheenvuoron sai Anssi. Hän käyttäytyi aggressiivisesti. Hän korosti sitä, miten sovituista asioista ei saisi puhua. Ohimennen hän kertoi, kuinka hän ja rauhanyhdistyksen puheenjohtaja olivat istuneet rannalla ja puheenjohtaja oli kysynyt häneltä: "Onkos tullut naipoteltua", mihin hän oli vastannut, ettei ole tullut.
Olin aivan kauhuissani. Oliko todella niin, että yhdistyksemme [s. 86] puheenjohtaja oli käynyt istumassa rannalla hyväksikäyttäjän kanssa etukäteen ja puhunut heille naipottelusta, kun kyse oli lapseen kohdistuvasta raa´asta välivallasta. Anssi oli minua viisitoista vuotta vanhempi [Lainaajan huomautus: muistin väärin. Anssi olikin Juhon isoveli eikä toistepäin. Juho oli nääs Maijasta 11 vuotta vanhempi, mutta Anssi 15 vuotta vanhempi, eli Anssi on noin 4 vuotta vanhempi kuin veljensä Juho]. Yksi paikalla ollut puhuja sanoi, että se, mitä Maija nyt puhuu, on faktaa. Hän totesi myös, että asiat ovat Suomessa rikosoikeuden alaisia [Lainaajan huomautus: arvelen että tuo puhuja oli Sakari Göös, sillä hän vaikutti järkevämmältä ihmiseltä, kuin muut Kokkolan puhujat, kun asuin paikkakunnalla muutaman vuoden.].
Puheenjohtaja totesi sitten, että tässä on nyt kysymys Maijan anteeksiantamattomuuden synnistä. Juho toisti, että hän on ajanut pitkän matkan tullakseen antamaan minulle anteeksi, jotta minäkin pääsisin taivaaseen. Silloin minä, mieheni ja ystäväni päätimme lähteä pois. Anssi nousi ylös ja sanoi minulle, etten saisi lähteä mihinkään, koska siskoni Saara [Anssin mies, Maijan isosisko] on tulossa paikalle kertomaan minusta totuuden. Lähdimme silti pois, vaikka käsky jäykisti minut hetkeksi. Mieheni tönäisi minua hieman, ja niin pääsin jälleen eteenpäin.
Saara tuli meitä parkkipaikalla vastaan. Pyysin häntä kertomaan, jos hänellä on minulle jotain asiaa. Saara sanoi vihaisesti, että voimme tulla sakastiin kuulemaan. Emme menneet sisälle, mutta kuulin myöhemmin, että hän oli haukkunut minua rajusti. Yhdistyksen puheenjohtaja toimi juuri niin kuin hyväksikäyttäjät toivoivat. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt rikosoikeudellista vastuuta, puhumattakaan empatian tunteesta uhria kohtaan. Olin myös itse pyytänyt apua puhujilta, mutta minua ei haluttu auttaa, vaan vaientaa. Tekijät sen sijaan saivat tukea. Näin tilanteen koin.
Soitin sitten yhdelle paikallisista puhujista, Markulle, joka oli ollut paikalla kokouksessa ja tukenut myös minua. Hän totesi, että siskoni Saaran puheet olivat olleet asiattomia. Markun mukaan näytti siltä, että koko perhe tarvitsi apua asian käsittelyyn. Hän kertoi myös että asia oli otettu esille paikallisten puhujien kokouksessa ja nyt oli varauduttu tarvittaessa kuulemaan myös asiantuntijaa puhelimen välityksellä. Puhujien kesken oli päätetty, että rauhanyhdistyksen puheenjohtaja, Markku ja kaksi muuta puhujaa vievät asiaa eteenpäin, koska asiat eivät selvinneet.
LAINAUS PÄÄTTYY
LAINAUS JATKUU MAIJAN TARINA -KIRJASTA(toimittanut Mari Leppänen ja Johanna Hurtig huhtikuussa 2012):
[s. 87] "Olin iloinen, että sain Markulta tietoa. Kipua tunsin siitä, ettei minulta kysytty mitään. Keskustelu levisi, mutta minulta ei kukaan vaivautunut kysymään, miten minä voin tai olivatko asiat todella niin kuin niistä puhuttiin. Ihmiset karttoivat minua entistä enemmän. Sitten ilmoitettiin seuraava kokousaika. Se oli parin viikon päästä ensimmäisestä kokouksesta. Voin taas huonosti. Lapsuudenperheeni ei edelleenkään ollut minuun yhteydessä, vaikka uskon heidän keskustelleen tapahtumien kulusta. Koin olevani eristetty rauhanyhdistyksen osallisuudesta ja yhteisöllisyydestä. Kuulin paljon puheita siitä, kuinka ihmiset keskustelivat asioistani vieraillessaan toistensa luona. Olin kuin haaska, josta jokainen kävi nokkimassa oman osuutensa. Myös Anna [Maijan kaveri] kertoi, kuinka heillä käy vieraita ja usein häneltä kysytään minusta ja asioistani. Kaikki tämä tuntui väärältä.
Varmasti joukossa oli niitäkin, jotka osasivat suhtautua asiaan oikein, mutta silloinkaan ei aina ymmärretty sitä, että minun asiani ovat minun asioitani eivätkä kaikkien uskovaisten yhteisiä asioita. Seuroihin mennessäni jouduin nielaisemaan itseni, olemaan kuin en olisikaan, jotta häpeä ei näkyisi ulospäin. samalla tunsin itsessäni ihmisten karttelun ja katseet.
Kerroin tilanteesta myös vanhemmilleni ja ajattelin, että he voisivat halutessaan osallistua keskusteluun kertomalla omat kokemuksensa prosessista. He eivät kuitenkaan halunneet tulla kokoukseen. Äitini sanoi, että hänelle tulee huono olo jo ajatuksesta. Ihmettelin vanhemmilleni, että siskoni oli saanut puhua minusta mitä sattuu. Vanhempani puolustivat siskoani sanoen, että hän vain purki tuntojaan. Samaten he sanoivat puheenjohtajan olevan kunnon mies. Markun, ainoan, jonka itse koin luotettavaksi, he leimasivat erikoiseksi."
LAINAUS PÄÄTTYY
Ei mässäilyä vaan tiedotusta:
Lainaus Maijan tarina -kirjasta (toim. Mari Leppänen ja Johanna Hurtig) (s. 74-75):
"Tutkinnanjohtaja soitti ja kertoi tuomarin sanoneen, että rikoslaki oli rikostapahtumien aikaan sellainen, että lapsella on vain yksi vuosi aikaa tehdä rikosilmoitus 18-19 vuoden ikäisenä. Vanhemmilla on sen sijaan oikeus tehdä rikoksista ilmoitus kaksikymmentä vuotta tapahtumahetkestä eteenpäin. Vaikka tämän päivän laki on jo erilainen, niin näissä noudatetaan aina tapahtumahetken aikaista lakia. Tullessani täysi-ikäiseksi en edes muistanut traumaattisia asioita elämässäni. Tuntui niin väärältä, että minulta evättiin lain nojalla mahdollisuus edes pieneen oikeudenmukaisuuteen elämässäni. Puhelun päätteeksi tutkinnanjohtaja toivotti minulle voimia elämään ja tulevaan leikkaukseen.
Otin yhteyttä vanhempiini ja kerroin heille, että olin käynyt poliisin luona. Kerroin laista ja siitä, ettei minulla ole enää mahdollisuutta viedä asiaa eteenpäin, mutta heillä se mahdollisuus on ja tulisin mielelläni heidän mukaansa. He olivat järkyttyneitä siitä, että olin ollut yhteydessä poliisiin. Olin kuitenkin varmempi kuin aikaisemmin ja sanoin, että on kaikkien etu, jos rikoksentekijät saavat sovittaa lain edessä sen, mitä ovat rikkoneet. Vanhempani vetosivat siihen, että ne asiat ovat anteeksiannettuja asioita ja niitähän ei saisi enää muistella. He paheksuivat minua: "Vai on sinun viha noin kova, ajattele miten heidän perheilleenkin kävisi." Totesin pyrkiväni vain oikeudenmukaisuuteen ja toivoin, että he löytäisivät omalle vihalleen oikean kanavan eivätkä syyttäisi enää minua ja syyllistäisi anteeksiantamattomuudesta. Sanoin, että kaikilla rikoksentekijöillä on sukulaisia ja silti heidän vain pitää kantaa vastuu teoistaan. Sanoin myös uskovani, että Vapahtajakin vihaa syntiä vaikka rakastaa syntistä ihmistä. Vihaisin aina minuun kohdistuneita tekoja, niitä en voisi koskaan hyväksyä.
Vanhempani kieltäytyivät tekemästä rikosilmoitusta. He sanoivat, etten ymmärrä miten kauheaa on, kun aina vain puhun näistä asioista. He toivoivat, että keskittyisimme jo muihin asioihin. Muuten he eivät uskalla enää edes soittaa minulle ja kysyä kuulumisia.
He onnistuivat taas syyllistämään minut. Pyysin anteeksi, että olin aiheuttanut heille ahdistusta. Kerroin elämäni olleen niin kovaa, että minun oli pakko saada puhua asioista, joita olen joutunut lapsuudessani kokemaan. He olivat yllättäen ymmärtäväisiä ja niin rikossyytteen nostamisesta ei enää sillä kertaa puhuttu. Minun tarpeeni oli jälleen kerran vaiennettu.
Äitini kertoi minulle myöhemmin, että oli puhunut siskoilleni, ettei minulla ollut voimaa tehdä aikanaan rikosilmoitusta, koska olin yksin ja minua ei tuettu. Sanoin äidilleni, ettei tuo pidä paikkansa. Olin käynyt poliisilaitoksella ja siellä sanottiin, ettei minulla ollut enää mahdollisuutta viedä asiaa eteenpäin, mutta heillä se oikeus olisi ollut ja myös velvollisuus siihen. Siihen äitini sanoi, että minun olisi pitänyt pyytää joku puhuja kertomaan heille, mitä heidän olisi pitänyt tehdä. Minun sanomisiini he eivät voineet luottaa.
Lainaus Maijan tarina -kirjasta (toim. Mari Leppänen ja Johanna Hurtig) (s. 78-79):
"Halusin keskustella asiastani paikkakuntani puhujan kanssa. Halusin tietää, haudataanko minut kuollessani uskovaisena, vaikka olenkin seksuaalisen väkivallan uhri. Kerroin fyysisestä kunnostani, lapsuuden traumoista ja yhteisön suhtautumisesta niihin. Sanoin, että minusta olisi tärkeää, että tällaiset asiat hoidettaisiin oikeusistuimen kautta.
Puhuja sanoi, etten missään nimessä saisi viedä asiaa poliisille, koska "yhteisömme maine kärsisi siitä ja se olisi raskas prosessi, jota sinäkään et ehkä kestäisi". Koin että rauhanyhdistyksen taholta ei tuettu uhrin oikeutta saada apua. Kerroin, että olin jo käynyt poliisin luona, mutta että vain vanhemmillani on oikeus viedä asioita eteenpäin [Niiden raiskausten aikaisen Suomen lain mukaan]. Puhuja tiedusteli sisaruksieni ja vanhempieni suhtautumista minuun ja asioihini. Kerroin, että sisarukseni eivät halunneet olla tekemisissä kanssani näiden asioiden vuoksi. Vanhempieni kerroin pitävän yhteyttä, mutta vaikenevan asioista.
Puhuja ei puuttunut hylkäämiseen eikä henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan, vaan oli helpottunut siitä, kun kuuli, etteivät vanhempani halua tehdä rikosilmoitusta. Puhuja kehoitti minua keräämään voimia, että saisin puhuttua tekijöiden kanssa ja saisimme sovittua asiat. Hän myös sanoi, että tekijät ovat voineet tehdä salarippiä, jolloin meidänkään ei olisi oikein puhua asiasta [Lainaajan huomatus: tuolla puhujalla oli ilmeisesti samanlainen rippisalaisuusoppi, kuin sillä polisipuhujalla]. En saanut hengellisestä yhteisöstäni mitään turvaa tai suojaa, vaan jouduin puolustamaan omia oikeuksiani, lapsen oikeuksia ja tekijöiden rikosoikeudellista vastuuta.
Näihin aikoihin seurakuntapäivillä yksi mies käytti puheenvuoron lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Hän kehotti pyytämään apua koulun terveydenhoitajalta, jos lähellä ei ole muita aikuisia, joihin voisi luottaa. Olin kiitollinen puheenvuorosta, mutta samalla kaikki selvittämättömät omat asiat alkoivat vaivata. Otin uudelleen yhteyttä rauhanyhdistyksen puhujaan. Hän syytti minua puheenvuorosta ja kysyi, olinko minä ollut järjestämässä sitä. Hänen mielestään tällaisista asioista ei voi käyttää rauhanyhdistyksellä puheenvuoroa. Yritin kertoa, että minä olin kuulijana penkissä aivan kuin hänkin, mutta että minusta puheenvuoro oli ollut hyvä ja ajankohtainen. Tunsin, että hän koki minut epäilyttävänä. Hän ei pitänyt minua uskovaisena ihmisenä, joka tarvitsi tukea ja turvaa, vaan minä olin hänelle ja yhteisölle uhka."
Muistan tuon puheenvuoron seurakuntapäivillä. Asuin silloin itsekin Kokkolassa. Tuon puheenvuoron jälkeen Antti Saari piti puheenvuoron, ja sanoi että oli aivan sopimatonta pitää seurakuntapäivillä puheenvuoro tuollaisesta aiheesta. Seurasalissa oli silloin sähköinen ilmapiiri kun se mies piti sen puheenvuoron ennen Antti Saarta, ja ihmiset pyörittivät päitään, katsoakseen ympärilleen, että miten toiset reagoisivat. Huomasin jo silloin että Kokkolan rauhanyhdistyksen väen reagoiminen pedofilia-aiheeseen oli sairas ja erikoinen ja tunkkainen ja vaientava. Muistan että samoilla seurakuntapäivillä ilmoitettiin myös erään lapsen menehtymisestä, mutta en viitsi tässä mainita sen nimeä.
Muistan että ruokalassa kävin puheenvuoron jälkeen keskustelua siitä pedofilia-aiheesta, ja myös iltakylässä seurakuntapäivien jälkeen. Iltakylässäkin nuoret ihmettelivät sitä ummehtunutta ilmapiiriä ja suhtautumista pedofilia-aiheeseen, joka rauhanyhdistyksellä ilmeni puheenvuoron aikana ja sen jälkeen. Nuoret ilmeisesti suhtautuivat asiaan terveemmin, mutta keski-ikäiset ja varsinkin Kokkolan puhujat olivat ilmeisen umpimielisiä.
Nuo seurakuntapäivät olivat siis joskus 2004-2006.
Samoihin aikoihin eräs vl-uskovainen tunnusti syntejään ("synti on tarttunut ja tehnyt matkan hitaaksi") eräiden seurojen alussa, koska oli meinannut kuvata lapsia uimahallin pukuhuoneessa. Saarnasimme hänelle kaikki synnit anteeksi.
Tuo uimahalli-tapaus oli jo tuolloin käsiteltävänä poliisin ja oikeusistuimen kanssa.
On varma asia että tapaus sattui Kokkolassa, koska siellä pidettiin juuri samanlainen puheenvuoro seurakuntapäivillä (2004-2006), joka Maijan tarinassa mainitaan. Ja Antti Saari piti heti sen jälkeen puheenvuoron ja sanoi että oli sopimatonta pitää puheenvuoro pedofilia-aiheesta seurakuntapäivillä. Elikkä juuri samanlainen suhtautuminen Kokkolan puhujilla (ainakin Antti Saarella) oli siihen enne Anttia pidettyyn puheenvuoroon, kuten Maijan tarinassakin kerrotaan.
Kuten Maijan tarinassa kerrotaan, Kokkolassa on myös ollut poliisipuhuja joka muutti myöhemmin Kannukseen (Juhani Tokola).
Kokkolan Rauhanyhdistys ry:n puheenjohtajana (Olavi Korkiakoski) on myöskin ollut sellainen henkilö, jolta voisi odottaakin niin sairaita menettelyitä kuin Maijan tarinassa kerrotaan rauhanyhdistyksen puheenjohtajan menetelleen mm Maijalle järjestämissään hoitokokouksissa. Huomasin kyllä hänen sairaan narsistisen luonteensa, vaikka asuin vain pari vuotta Kokkolassa.
Juhani Tokola on poliisipuhuja. Muutti Kokkolasta Kannukseen
LAINAUS MAIJAN TARINA -KIRJASTA ALKAA (s. 59-60):
"Hyväksikäyttäjät olivat saaneet puhua minusta mitä sattuu ihmisille, mutta he eivät olleet joutuneet tekemisistään minkäänlaiseen vastuuseen eikä heille asetettu minkäänlaisia rajoja. Rauhanyhdistyksellä he olivat suosittuja ihmisiä, heidän huomiostaan kilpailtiin ja heitä ihailtiin. Häpesin puheita, joita minusta liikkui. Halusin silti käydä seuroissa ja kuulla Jumalan sanaa, vaikka ihmisten torjunta minua kohtaan meni ihon alle ja toipumiseen meni vaikeina aikoina useita päiviä.
Samoihin aikoihin rauhanyhdistyksessä oli puhuja, jota epäiltiin lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkisuudessa tekoa paheksuttiin, ja tapaus vietiin poliisin esitutkintaan ja sieltä oikeuteen. Puhuja joutui virastaan siirretyksi paikkaan, jossa ei olisi tekemisissä lasten tai nuorten kanssa. Vankilatuomiota hän ei saanut. En muista saiko hän ehdonalaista. Rauhanyhdistyksellä asiasta vaiettiin, vaikka julkisuudessa myllytys oli kova. Puhuja sai tukea ja ymmärrystä. Seuroissa hänen ympärilleen kerääntyi ihmisiä tukemaan häntä. Viimein joku kertoi, miten kovia hän oli joutunut kokemaan ja että hän on itse pyytänyt vapautusta puhujan tehtävästä.
Ihmiset kokivat että julkisuudessa sanotut asiat eivät olleet totta, tai ainakin ne olivat liioiteltuja. Puhuttiin, että tämä puhuja oli joutunut ajojahdin kohteeksi ja tarvitsi tukea. Kukaan ei puhunut uhreista tai heidän kärsimyksistään. Joukko uskovaisia teki aloitteen että asia vietäisiin EU:n ihmisoikeuskomissioon, koska puhujan ihmisoikeuksia oli loukattu. Hanke kuitenkin kaatui omaan mahdottomuuteensa. Minua tilanne ja ihmisten asenne ahdistivat suunnattomasti.
Koin tarvetta jakaa kokemuksiani rauhanyhdistyksellä. Halusin tietää, mitä Raamatussa opetetaan tällaisista asioista. Halusin kysyä, oliko niin, etten minä ollut oikeanlainen uskovainen, kun olin kokenut tällaisia asioita ja kärsin edelleen traumaattisista oireista. Oliko oikein, että minua jatkuvasti syyllistettiin? Traumaattisten kokemusten mieleen palautumisesta oli kulunut kaksi vuotta.
Menin puhumaan asiasta puhujalle, joka oli siviiliammatiltaan poliisi. Halusin tietää, miten hän uskovaisena poliisina asioista ajatteli. Olin jännittynyt kun soitin hänen ovikelloaan. Minut otettiin ystävällisesti vastaan. ...
... kerroin siitä, kuinka ollessani yksin kotona lukemassa kokeisiin kaksi miestä tuli yhtäkkiä huoneeseeni ja raiskasi minut yhdessä. Kun olin saanut tämän sanottua, itkin vain. Puhuja sanoi minulle, että saan uskoa syntini anteeksi ja luottaa siihen, ettei hiuskarvakaan putoa päästäni Jumalan tietämättä. Kaikella elämässäni on hänen mukaansa Jumalan tarkoitus. Menin aivan sekaisin ja sanoin, etteivät ne teot voi olla Jumalan tarkoittamia. ....
.... Puhuja sanoi myös, että tekijät ovat kukin tahollaan voineet pyytää asiaa anteeksi, joten siitä ei silloin voi eikä kannata puhua. ...
... Viisitoista vuotta myöhemmin kuulin, että kyseinen puhuja oli pitänyt pedofiliasta alustuksen toisen paikkakunnan rauhanyhdistyksellä ja selittänyt, että se on pahuudesta lähtöisin. Olin tietenkin iloinen, että hän nykyään opetti asiasta näin."
LAINAUS PÄÄTTYY
Suomi kuului tuolloin ilmeisesti jo EU:hun, joten ajankohta täytyi olla noin vuonna 1996. Poliisipuhuja piti alustuksen pedofiliasta noin 15 vuotta myöhemmin eli noin vuonna 2011.
"Viisitoista vuotta myöhemmin kuulin, että kyseinen puhuja oli pitänyt pedofiliasta alustuksen toisen paikkakunnan rauhanyhdistyksellä"
Siitä oli siis ehtinyt kulua noin viisitoista vuotta, kun rauhanyhdistysläiset aikoivat tehdä pedofiilipuhujaa puolustavan ilmoituksen EU:lle.
Suomi liittyi EU:hun muistaakseni vuonna 1996.
1996 15=2011 elikkä se poliisipuhuja oli pitänyt sen alustuksen juuri vähän ennen kuin Maijan tarina-kirja kirjoitettiin. Maijan tarina -kirja julkaistiin keväällä 2012.
Pedofilia-aiheesta ei ollakaan varmaan pidetty juurikaan alustuksia rauhanyhdistyksillä ennen pedofiliakohun alkamista vappuna 2010.
Lainaus Maijan tarina -kirjasta (s. 47-48):
"Kävin terapiassa jonkin aikaa. Sisarukseni ihmettelivät, mitä minä siellä oikein kävin jauhamassa. Heidän mielestään se ei sopinut uskovaiselle. Asiathan oli jo sovittu, minulta oli pyydetty anteeksi ja minä olin antanut anteeksi. Minun olisi unohdettava. Koin itseni tosi huonoksi uskovaiseksi. Olo oli joka tavalla ristiriitainen. Sukuni ei tuntenut minua kohtaan lainkaan empatiaa vaan ainoastaan vihaa. Käytännössä tämä osoitettiin niin, että hyväksikäyttäjät olivat edelleen tervetulleita kylään siskoilleni ja vanhemmilleni ja heitä tuettiin muutoinkin hyväksynnällä. Sen sijaan minuun ja perheeseeni suhtauduttiin torjuvasti. En osannut puolustaa itseäni vaan ahdistuin ja masennuin.
Luovuin terapiasta, koska en halunnut pahoittaa enempää lapsuudenperheeni jäsenten mieliä. Ehkä luulin sen jotenkin korjaavan välejäni sisaruksiin. Pelkäsin, mutta halusin vain olla uskovainen. Elämässäni oli liikaa asioita, joista ei saanut puhua ja joita uskovaisen elämässä ei kuuluisi olla olemassakaan. Minäkin ajattelin, että hyväksikäyttäjät olivat ilman muuta uskovaisia, koska he olivat pyytäneet anteeksi [Lainaajan huomautus: Maija ei vielä tuolloin muistanut ihan kaikkia häneen kohdistuneita rikoksia, koska osa niistä palautui hänen mieleensä vasta myöhemmin hänen käydessään erilaisissa terapioissa ja hoidoissa]. Ymmärsin, ettei ollut sopivaa asiaa sen enempää muistella, eikä traumoja hoitaa.
[Lainaajan huomatus: Oikea vanhoillislestadiolainen raamatullinen oppi ei kiellä puhumasta kokemuksistaan (eikä tekemästä rikosilmoitusta), vaikka ne olisivat millaisia tahansa, mutta varsinkin tuohon aikaan hyvin monilla (luultavasti jopa yli puolella) puhujilla ja monilla keski-ikäisillä (ja sitä vanhemmilla) oli sellainen umpimielinen harhaoppinen käsitys että anteeksi annetuista asioista ei saisi muka puhua mitään. Nuorilla asioista oli tuolloinkin terveempiä käsityksiä. Olen tehnyt asiasta empiirisiä havaintoja keskustelemalla puhujien kanssa, vanhempien ihmisten ja keski-ikäisten ja nuorten ihmisten kanssa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Jotkut puhujat ovat vedonneet silloin Raamatun kohtaan 1. Kor 6:1-10, ja tulkinneet sen niin ettei uskovainen saa muka tehdä rikosilmoitusta toisen uskovaisen tekemistä rikoksista. Minä olen silloin selittänyt heille, että kyseinen Raamatun kohta koskee vain perintökiistoja ja muita sen tapaisia raha-asioihin liittyviä kiistoja, joissa ei ole tapahtunut varsinaista rikosta. ("Kuin siis teillä on jotakuta asiaa ajallisesta hyvyydestä[=raha/omaisuus]...")]
Jos kokisin oloni ahdistuneeksi, niin voisin aina pyytää uudelleen anteeksi. Ei olisi minulle itsellenikään hyväksi, jos jäisin kaivelemaan sovittuja asioita. Päätin unohtaa."
[Jatkan lainausta seuraavassa viestissä, suoraan tästä kohdasta kirjasta eteenpäin hyppäämättä minkään kohdan yli.]
Tuo edellinen lainaus oli siis sivuilta 47-48. Jatkan nyt siitä mihin äsken jäätiin:
Lainaus Maijan tarina -kirjasta (s. 48-49):
"Sitten meille soitettiin, että sisareni Leenan mies Lauri tarvitsee takaajaa lainalleen. Muut siskot ja vanhempani ajattelivat meidän olevan takaukseen sopivia. He olivat sitä mieltä, että Leenan suhtautuminen minuun muuttuisi lainantakauksen myötä. Olinhan ottanut esille myös hänen miehensä osuuden hyväksikäyttöön. Takaus oli kuin anteeksipyyntö, hyvittely tai velvollisuus. Ensin en suostunut, mutta sitten ajattelimme helpottaa siskoni ahdistusta ja allekirjoitimme takauspaperit. Meiltä salattiin että Leena ja Lauri olivat eläneet asumuserossa muutaman kuukauden ennen näitä tapahtumia. Nyt heillä oli meneillään välirauha. Pian he kuitenkin erosivat ja tilanne selvisi meille. Olimme olleet liian hyväuskoisia. Me maksoimme lainan takaisin viivästyskorkoineen, kun Lauri ei sitä koskaan pystynyt itse hoitamaan.
Olin niin loppu, että ymmärsin hakeutua uudelleen terapiaan. Se oli olennainen osa selviytymistäni. Terapian alussa muistan terapeutin kysyneen, millainen ihminen olen. Kerroin terapeutille, (s.49) mitä sisarukseni minusta ajattelevat: olen itsekäs ja paha. Olin hädissäni siitä, että minulla oli pakonomainen tarve purkaa ja käsitellä kokemuksiani, vaikka se minulta yritettiin kieltää. ...
...[hyppy]
...Mielenterveystoimistossa, jossa kävin terapiassa, työskenteli uskovainen lääkäri. Tuttavani kertoi hänestä minulle ja sanoi, että joku toinen uskovainen oli jo kertonut minusta ja taustoistani hänelle. Minulle tuli kurja olo; taas minun asioistani kerrotaan muille ja minä en tiedä, mistä on kysymys. En kuitenkaan kysynyt asiasta sen enempää. Se jäi kuitenkin vaivaamaan minua ja minun oli vaikea luottaa koko mielenterveystoimistoon. Päätin ottaa itse yhteyttä lääkäriin ja kysyä asiasta, jotta kokisin oloni taas turvalliseksi. Soitin uskovaiselle lääkärille, ja niin me tapasimme. Kerroin käyväni terapiassa ja myös syyn terapiaan. Hän kuunteli, mutta sanoi olevansa "jäävi" auttamaan, koska hän elää saman rauhanyhdistyksen piirissä kuin tekijät ja heidän läheisensä. Lääkäri totesi, että voi olla, että myös he tarvitsevat apua, ja hänen pitäisi olla silloin valmis myös heitä auttamaan. Olin ihmeissäni. Lääkärin asenne tuntui oudolta ja pahalta. Asian kertojaa hän ei halunnut paljastaa, koska tämä oli halunnut esiintyä anonyymisti.
Jatkoin terapeutin vastaanotolla käymistä yksityisasiakkaana."
LAINAUS PÄÄTTYY.
Tuostakin kirjan kohdasta voi huomata, miten Maijasta juoruttiin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. vl-Lääkärin suhtautuminen asiaan oli hyvin erikoinen, sillä hän piti tärkeämpänä raiskaajien hoitamista kuin Maijan hoitamista, ja siksi kieltäytyi hoitamasta Maijaa (vaikka lääkärin puheesta tulee ilmi sekin että raiskaajat eivät edes olleet vielä hakeneet häneltä hoitoa). Miksi hän ei tehnyt toisin päin: olisi mieluummin hoitanut Maijaa, mutta kieltäytynyt hänen raiskaajiensa hoitamisesta, jos valinta on pakko tehdä joko-tai. Siinäkin näkyy että rikoksen uhriin suhtauduttiin taaskin torjuvasti, mutta raiskaajia haluttiin paapoa, vieläpä vaikka raiskaajat eivät olleet edes hakeneet vielä mitään hoitoja häneltä.
Ei voi muuta sanoa kuin että täysin ääliö lääkäri.
LAINAUS MAIJAN TARINA -KIRJASTA ALKAA (s. 46):
"Olisin halunnut perua koko talon rakentamisen. En voinut kuvitellakaan asuvani Anssin avulla suunnitellussa talossa. Siskoni ja isäni mielestä hanketta ei kuitenkaan missään nimessä voinut perua, koska Anssin perheessä oli taloudellisesti tiukkaa. Meidän rakentamisemme pelastaisi heidät ahdingosta, ja he saisivat omat lainansa maksettua. Luovuimme talonrakentamisen peruuttamisesta ja keskityimme siihen, että saamme uuden oman kodin. Muutimme omaan kotiin juuri ennen joulua. ...
... Muuttomme jälkeen Anssi halusi esitellä muille ihmisille, potentiaalisille asiakkaille, rakentamisessa tehtyjä ratkaisuja. Yhden tällaisen käynnin jälkeen soitin Anssille vihaisena ja sanoin, ettei hänellä ole oikeutta tulla meille eikä esitellä kotiamme yhtään kenellekään."
Kiitos siitä, että olet tehnyt suurtyön levittäessäsi tietoa! Otin varmuuden vuoksi koko ketjun talteen.
Kohta alkaa tulla kehotuksia että seuroihin pitäisi mennä, kai se on heidän mielestä yksi askel kohti vain ja ainoastaa heidän