Legenda Pirusta ja Johann Gutenbergista

Oiva Paloheimo jo 1940-luvun lopulla runoili niin, että siinä sanottu totuus pätee yhä digiaikanammekin:


Tuhatneljäsataaluvulla, siinä puolivälissä melkein
Piru käyskeli laaksoissa Saksanmaan, kuten aina aivoin selkein.
Teki valppaasti Piru huomiotaan ja totesi monta kertaa,
miten kauniita teot on Jumalan, niitä Saatanan töihin jos vertaa.


Tosin pani hän merkille useinkin, miten helvetin touko tähki,
miten noita-akat pyllyili ja keittojen parissa ähki,
miten nunnat sielunsa lemmestä möi, ja munkit lapsia siitti.
Tätä kylvöä hyvillä mielin taas väki helvetin syksyllä niitti.


Mutta munkeissa oli montakin, jotka täyttivät käskyt Herran.
Ja Piru myös pani merkille, ties kuinka monennen kerran,
miten suur` oli voima kirkkojen, miten angeluskellojen soitto
yön tullessa ihmiset rauhoitti. Oli yökin Jumalan voitto.


Ja pyhimyskuvissa kuolleista ylimaallinen säteili valo.
Kuvan edessä heikko voimaa sai ja sammui himojen palo.
Tosin taikauskoa kaikki on tuo, Piru huokasi nyrein mielin,
mutta Jumalan armo ja kunnia siitä soittaa elävin kielin.


Tätä kaikkea kovasti pohtien Piru matkusti, tutki ja mietti.
Hän haastatteli piispoja, yökausia kirkoissa vietti.
Hyvän salaisuutta hän tutkaili ja sen yksinkertaisuutta:
Miten voi kuva puinen neitsyeen noin säteillä Jumaluutta?


Miten olisi, Piru haaveksi, jos keksisin juonen alun,
joka ihmisen sieluun istuttais esimerkiksi – tiedonhalun.
Se viettelis ihmisen tutkimaan tätä kaikkea rihkamaansa,
ei ehtisi silloin paljonkaan hän kuunnella Jumalaansa.


Piru niin tuli Mainzin kaupunkiin käsityöläispiireissä kulkein.
Hänen aivokopassaan hahmottui jo suunnitelmansa julkein,
millä voisi sieluja saalistaa, Pyhän Hengen tuhota perin.
Niin eräänä torstaipäivänä hän tapas` Johann Gutenbergin.


Tämä suurta P-tä juur kaiversi ylen leveään puiseen tauluun.
Hän painoasua laitteli erään lyyrikkomunkin lauluun.
Piru katseli puuhaa mietteissään ja partansa tupsua puri.
Ihan vilpittömästi varmaankin hän ihmisen tyhmyyttä suri.


Johann Gutenberg oli laiska mies, sillä mielikuvitusta
oli hällä runsaasti enemmän kuin työhullun taipumusta.
Siks vieraalle juttus hän mielellään ja teilasi laulut munkin:
Vihoviimeistä on, että runous jo on villinnyt itse kunkin.


Teen itsekin värssyjä toisinaan, mutta painais en toki niitä.
Hitonmoinen työ sekä näperrys on seuraus halusta siitä.
Piru vieköön (Pirua miellytti tämä aito ja elävä paatos)
koko kömpelön painorakkineen, jossa tylsyy puukko ja aatos.


Piru alkoi tyynesti selittää, kuten tavallistakin seikkaa:
Mitä intoilet turhaa, miksi et joka kirjainta erilleen leikkaa.
Niitä sitten ois mukava järjestää ja lisätä mielin määrin.
Esimerkiksi Englanti palkitseis tämän konstin arvolla päärin.


Kuten sanottu, Gutenbergilla oli elävää harrastusta
ylipäätänsä kaikkeen sellaiseen, joka helpotti rasitusta.
Ei kahta kertaa tarvinnut hälle valistaa keinoa uutta.
Oli hällä jo hienoinen aavistus jutun tietävän maineikkuutta.


*


Täten alkoi se sivistys, valistus, ja se hyvän ja pahan kina.
Joka ainoa näppärä pännämies nyt on moukkien tuomarina.
Tuli propaganda ja mainostus, poliitikkojen kirjoitelmat,
tuli sanomalehdet ja kirjallisuus, tuli tällaiset runoelmat.