Muutama vuosi sitten ruotsalaisprofessori Bengt-Erik Andersson julkaisi päivähoidon vaikutuksia selvittäneen tutkimuksensa tulokset.
Andersson ja hänen tutkimusryhmänsä seurasivat yli 20 vuoden ajan sekä päivähoidossa olleita lapsia että kotona hoidettuja lapsia. Tutkimusryhmää kiinnostivat muun muassa lasten koulumenestys ja sosiaaliset kyvyt.
Tulokset hätkähdyttävät. Alle yksivuotiaana päivähoidossa aloittaneista 70 prosenttia menestyi myöhemmin hyvin tai erittäin hyvin. Kotona koulun alkuun saakka olleiden ikätoverien keskuudessa luku oli 38 prosenttia.
Mitä aikaisemmin päivähoito aloitettiin, sitä todennäköisempää oli pärjääminen. Ja kyseessä oli siis menestyminen elämässä yleensä, ei todennäköisyys päätyä ison Mersun rattiin.
Suomessa nämä tiedot on tyystin unohdettu tai vaiettu kuoliaaksi. Surullisen usein kuulen väitteitä, joiden mukaan oma koti on lapselle paras paikka vähintään kolmivuotiaaksi.
Mitään perusteluja tälle ei koskaan esitetä. Vakaumus kumpuaa syvältä isän tai äidin sisimmästä. Se on uskonkappale, jonka kyseenalaistaminen on lähes henkilökohtainen loukkaus.
Tuntuu, kuin nämä vanhemmat luulisivat omistavansa lapset kuten kotieläin omistetaan. He ovat hurmoksellisen vakuuttuneita, että he – ja vain he – tietävät, mikä heidän lapselleen on hyväksi.
Usein kyse on silkasta itsekkyydestä. Lapsesta tehdään oman egon jatko, vallankäytön kohde, jonka avulla aikuinen voi päteä.
Suuri osa vanhemmista on tosin vimmassaan aivan vilpittömiä, vaikkakin väärässä. Vuosikymmenten milloin minkin tahon propagandan tuloksena he luulevat ihan oikeasti, että lapsen edun mukaista olisi pysyä kotona ahtaassa ydinperheessä ensimmäiset elinvuotensa.
Ei ole.
Toivottavasti Anderssonin tutkimusryhmän tulokset herättävät vanhemmat vihdoin ajattelemaan lapsensa etua oman etunsa sijaan.
Ydinperheen muurien sisään vangitseminen on kasvatusmallina historiallinen poikkeus. Suurin osa ihmiskuntaa kasvaa nykyisinkin aikuisuuteen osana kotiseutunsa yhteisöä, ei kotiäidin tai koti-isän tärkeydentunteen välikappaleena.
Parhaimmillaan lapset oppivat päiväkodissa tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mikä on kaikkein tärkein taito elämässä. He oppivat tuntemaan erilaisia aikuisia ja lapsia, eivät vain omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, kuten kotiin teljetyt lapset.
Lapset ovat yksilöitä ja kaikki erilaisia. On paljon lapsia, joille päivähoito ei sovi, ja se tulee ottaa huomioon.
Mutta suurelle enemmistölle lapsista päiväkoti on hyväksi, vaikka omistushaluiset vanhemmat mitä vänkäisivät. Se on tukeva perusta, jolta ponnistaa elämään.
Mahdollisimman varhaisen päivähoidon tulisi olla osa oppivelvollisuutta, ei vapaaehtoista.
Andersson ja hänen tutkimusryhmänsä seurasivat yli 20 vuoden ajan sekä päivähoidossa olleita lapsia että kotona hoidettuja lapsia. Tutkimusryhmää kiinnostivat muun muassa lasten koulumenestys ja sosiaaliset kyvyt.
Tulokset hätkähdyttävät. Alle yksivuotiaana päivähoidossa aloittaneista 70 prosenttia menestyi myöhemmin hyvin tai erittäin hyvin. Kotona koulun alkuun saakka olleiden ikätoverien keskuudessa luku oli 38 prosenttia.
Mitä aikaisemmin päivähoito aloitettiin, sitä todennäköisempää oli pärjääminen. Ja kyseessä oli siis menestyminen elämässä yleensä, ei todennäköisyys päätyä ison Mersun rattiin.
Suomessa nämä tiedot on tyystin unohdettu tai vaiettu kuoliaaksi. Surullisen usein kuulen väitteitä, joiden mukaan oma koti on lapselle paras paikka vähintään kolmivuotiaaksi.
Mitään perusteluja tälle ei koskaan esitetä. Vakaumus kumpuaa syvältä isän tai äidin sisimmästä. Se on uskonkappale, jonka kyseenalaistaminen on lähes henkilökohtainen loukkaus.
Tuntuu, kuin nämä vanhemmat luulisivat omistavansa lapset kuten kotieläin omistetaan. He ovat hurmoksellisen vakuuttuneita, että he – ja vain he – tietävät, mikä heidän lapselleen on hyväksi.
Usein kyse on silkasta itsekkyydestä. Lapsesta tehdään oman egon jatko, vallankäytön kohde, jonka avulla aikuinen voi päteä.
Suuri osa vanhemmista on tosin vimmassaan aivan vilpittömiä, vaikkakin väärässä. Vuosikymmenten milloin minkin tahon propagandan tuloksena he luulevat ihan oikeasti, että lapsen edun mukaista olisi pysyä kotona ahtaassa ydinperheessä ensimmäiset elinvuotensa.
Ei ole.
Toivottavasti Anderssonin tutkimusryhmän tulokset herättävät vanhemmat vihdoin ajattelemaan lapsensa etua oman etunsa sijaan.
Ydinperheen muurien sisään vangitseminen on kasvatusmallina historiallinen poikkeus. Suurin osa ihmiskuntaa kasvaa nykyisinkin aikuisuuteen osana kotiseutunsa yhteisöä, ei kotiäidin tai koti-isän tärkeydentunteen välikappaleena.
Parhaimmillaan lapset oppivat päiväkodissa tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mikä on kaikkein tärkein taito elämässä. He oppivat tuntemaan erilaisia aikuisia ja lapsia, eivät vain omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, kuten kotiin teljetyt lapset.
Lapset ovat yksilöitä ja kaikki erilaisia. On paljon lapsia, joille päivähoito ei sovi, ja se tulee ottaa huomioon.
Mutta suurelle enemmistölle lapsista päiväkoti on hyväksi, vaikka omistushaluiset vanhemmat mitä vänkäisivät. Se on tukeva perusta, jolta ponnistaa elämään.
Mahdollisimman varhaisen päivähoidon tulisi olla osa oppivelvollisuutta, ei vapaaehtoista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itse olen kuullut eniten mantraa: kotihoito säästään yhteiskunnan kuluja.
no mitenkä aikaisin mielestänne lapset tulisi kiikuttaa kunnalliseen päivähoitoon? se kolme vuotta on kyllä aika lyhyt aika ihmiselämässä ja jos on useampi lapsi perheessä, niin miksi ei vanhempi lapsi/vanhemmat lapset voisi olla samalla kotona ? olisivatko he väen vängällä vielätä päiväkotiin, vaikka äiti olisi vauvan kanssa kotona?
kertokaa minulle, miten pienet lapset, vielä vauvat, jotka ovat aivan toisten avun armoilla pärjäävät päiväkodeissa paremmin kun kotona, jossa saavat suuremman huomion omalta äidiltään? Ja muutenkin eikö tässä elämässä kuitenkin jokainen lapsi pääse opettelemaan erilaisia asioita sitten viim. eskarissa ja kouluun mentäessä? Koko elämä täynnä opettelua, niin eikö pienille lapsille voisi suoda mahdollisuuden olla kotona, ettei aivan synnäriltä jo pitäisi viedä pois kotonta kasvamaan ja kehittymään?
Okei, lapsella on hyvä olla oikeus päivähoitoon, mutta mielestäni lapsella on myös oikeus olla kotona vanhempansa kanssa jos siihen mahdollisuus ja tahto. Mitä se kellekkään kuuluu toisten lastenhoidon järjestäminen? joo joo, yhteiskunta-veronmaksajat maksaa ja maksaa, sitä mantraa minä olen kuullut loputtomiin. veronmaksajat maksavat aika paljon muutakin tässä maassa, alkoholistien ja narkkien jatkuva täyshoito päivysteksissä ja osastoilla. ne saatana paapotaan kuntooj, jotta voivat ja jaksavat taas vetää suolet ja suonet täyteen aineita... yrityspomoille vaan lisäboonuksielisäboonuksia.ne yhteiskunnan rahat valuu ihan vääriin paikkoihin, sitten ihmiset kitisee jostakin lasten kotihoidosta kuinka sen on loputtava ja äidit töihin. Miks ette halua niitä oikeasti työttömiä töihin?tai niitä jo syrjäytyneitä töihin?kyllähän kotiäiditkin ovat veronsa maksaneet ja eikös noista kotihoidontuista makseta niistäkin verot?ei nekään tule ns.puhtaana käteen.
ja kertokaahan, jos kaikki pienet lapset vietäisiin päiväkotiin, mistä riittääisi hoitotätejä?niin-ei mistään. ja paljonko se tulisi maksamaan palkata vaikka tuollainen kymmenentuhatta hoitotätiä päiväkoteihin?(jostain luin, että pelkästään pääkaupunkiseudulle tarvittaisiin kolmatta tuhatta hoitotätiä, jos sen alueen pienet lapset vietäisiin päiväkotiin n.11kk ikäisestä lähtien..)..
no joo, tulohan tässä jo tätä tekstiä..
Kotona hoitaminen olisi ihan vanhempien moraalista kiinni, kuten se on ollut ennen kotihoidon tukeakin.
Kukaan ei edelleenkään tule hakemaan kenenkään lasta väkisin kotoa päivähoitoon, eikä ketään laiskimusta kotoa väkisin töihin, vaan kaikki tapahtuu yksilön oman moraalin mukaan.
En ymmärrä, miksi tätä ei kukaan kotihoidon puolustaja näytä ymmärtävän.