Kun hetken on poissa ja ihmiseen luottaa...

Nyt on usko mennyt ihmiseen...niinkuin Alatalon Mikko aikoinaan lauloi. Hyvää hyvyyttäni annoin Ankkakujan lukaalini juuri vankilasta vapautuneen armeijakaverini käyttöön, siksi aikaa kunnes hän saa asiansa järjestykseen (työpaikat, yms.)
Itse asustelin tuon aikaa tutun lentoemännän tykönä Turun Kakskerrassa ja autuaan luottavaisena siitä, että kaikki sujuu silläaikaa U:gissa hyvin, tai vähintään kohtuullisen mukavasti. Mutta eipähän se niin mennytkään.
Taloyhtiön isännöitsijä soitteli, että asunnossani pidettiin äänekkäitä bileitä ja Viron kilvissä oleviin pakettiautoihin vietiin jotain laatikoita kellarivarastostani. Lisäksi parvekkeelta oli tähtäilty jonkinlaisella jalkajousella pihalla liikuvia. Ja minä sitten viivana paikalle tietty todentamaan sen tosi-asian, ettei tuttuunkaan ihmisen voi näemmä luottaa.
Kämppäni oli nimittäin kuin hävityksen kauhistus. Joku Natasha makoili sammuneena nahkasohvallani ja huoneistossa oli pulloja lähes joka paikassa. Armeijakaverini, tuo vuokralainen, oli viety pii-paa autolla TYKS:iin haimatulehduksen ja delirium tremensin vuoksi ja avaimen hän oli uskonut tälle
Natashalle. Hän oli yritteliäänä ihmisenä tietenkin pyörittänyt jonkinlaista yritystoimintaa, jonka laatu ei jäänyt minulta arvailujen varaan. Kellarin häkkikomeroon oli vaihdettu uusi lukko, jonka valmistusmaa näytti olevan USSR.
Että näihin tunnelmiin nyt täältä Ankkakujalta. Ei paljoa naurata.