Mitä tekemääsi tai tekemättä jättämistäsi kadut eniten?

Minä taas ajattelen että vielähän tässä ehtii tehdä asioita joissa on aiemmin "epäonnistunut". Eli koitan korjata sen seuraavalla kerralla tai tehdä toisin, jos on ollut jotain jota olenkin joutunut katumaan. Sitten pitää olla myös senverran armollinen ettei voi tietää etukäteen mitä tulee katumaan ja mitä ei. Elämä on täynnä hyviä ja huonoja yllätyksiä. Niitä on jo ollut ihan varmasti jokaisella. Toiselle hetken hurmio toi elämään sen turmion, toiselle loppuelämäisen rakkauden. Niin se vaan menee. Jos olisi tehnyt toisin, olisi ehkä ollut edessä joku toisenlainen pettymys, jota taas olisi joutunut katumaan. Kannattaako siis katua?

Pölhöyksiä on tullut tehtyä elämän varrella paljonkin ja siellä ne säilyy muistoissa kadun niitä tai en. Ne ovat osaltaan muokanneet elämästäni tällaisen kuin se nyt on - ihan pölhön, mutta ei pölhömmän.

No ihan suomeksi sanottuna, I do have regrets, mutta en tuhlaa energiaani niiden märehtimiseen. Opiskelen elämää koko ajan ja omien pölhöyksien kautta ehkä toivottavasti jotain opinkin.

http://www.youtube.com/watch?v=Uyb67x1C2Dg

Kadun että en tehnyt enemmän lapsia. Tein vain yhden koska en halunnut tehdä lapsia useille eri iseille. Nykyaikana lapsia tehdään eri miehille ja naiset tekevät niitä vaikka ei isää olis kuvioissakaan. Harmittaa hiukanse oma silloinen rohkeuden puute. Toisaalta taas järkeilen, että milläpä niitä sitten olisi elättänyt, kun ei ne yksinhuoltajan tuet kummoisia olleet ja opiskellakin piti jopa työn ohessa, jotta sai sen leivän pöytään edes sille ainoallekin......

Kaikki mitä olen tehnyt, ei voida käyttää todisteena minua vastaan, koska elämä on omalla vastuullani.

Energian miinustaminen menneisiin ei ole ihmisarvoista. Elän kulloinkin kuluvaa päivää.

Kelluttelen ajatuksella, että elämä on ja ei ole ollut opettavaista.

Alle kouluikäisenä pari vuotta minua vanhempi naapurin Kaisa ehdotti, että mennään naimaan. Koska en tiennyt mitä se naiminen tarkoittaa, en mennyt. Tätä olen harmitellut vuosikymmeniä.
Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.
Ihan koko ruumis!

No minähän olen tehnyt paljon virheitä ja olen yhä raakile mitä elämisentaitoon tulee. Yhä jaksan toivoa että edes tämä ja tulevat päivät olisi enemmän sellaisia ettei tulisi taas lisää katumisia- on meinaan raskas jo tuo säkki....
Katselin juuri vain elämää ohjelmaa jossa emäntänä oli KatriHelena ja siinä on kyllä sellainen olemus ihmisessä ja sellainen asenne että ei voi olla tuntematta lämpöä häntä kohtaan. Myös Sillanpään herkkä tulkinta oli kaunista katsoa ja kuulla nuoruuden seikkailusta. Ollapa itse sellainen että lähellä olevat voisivat tuntea lämpöä ja levollisuutta lähellä ollessaan, se olisi jotain se.Sitä ei taitaisi katua, eihän?

Kadun sitä, etten valinnut ammattia, jossa saisin tehdä käsilläni. Vieläkin joskus haaveilen, että mitä jos vaihtais alaa... Teen kyllä paljon käsitöitä ym. nytkin, vain omaksi ilokseni.

Höh, mä olen vasta viiskymppinen ja ennätän tehdä vieläkin niitä juttuja joita sitten saa myöhemmin katua.

kadun kyllä että tein lapset haihattelevan miehen kanssa joka ei kiintynyt omiin lapsiinsa. Minusta eron jälkeenkin isän kuuluisi ottaa lapset luokseen ja rakentaa suhdetta heihin. Totaaliyksinhuoltajuus on imenyt minusta mehut ja joudun kuuntelemaan aikuisten lasteni syyllistämistä miten valitsin huonosti heille isän. se painaa, mutta mutta..olin rakastumisen huumassa. Voiko sitä nyt katua.

Kadun, että pilasin avioliittoni.

Itse kadun sitä että suostuin muuttamaan miehen toiveesta isostakaupungista peräkorpeen, alkuperäinen ajatus oli et mitä kauemmas anopista sen parempi, ei sil asuinpaikalla ole väliä...Vuodet tekee tehtävänsä ja sitä katuuu jotain, kadun muutakin, mut tää nyt ensmäisenä mielessä..
Tekemättä jättämisiä ei onneks ole...tekemisissä sitte senki edestä...

Monien lyhempien ja pidempien suhteiden jälkeen turhautuneena ajattelin, että seuraavan kanssa perustan perheen, jos sattuu kohdalle mies, joka haluaa lapsia. Monet umpirakastuneetkin eroavat jonkun ajan kuluttua kuitenkin. Mielestäni yhtään huonommin ei voisi käydä, jos ottaa sellaisen miehen, jonka kanssa kuvittelee pärjäävänsä eikä odota sen suurempia tunteita. Näin teinkin. Kaikki meni kuin käsikirjoituksen mukaan. Olin jo yli kolmekymppinen ja biologinen kello tikitti uhkaavasti. Perustettiin perhe, mutta ei siitä pidemmän päälle mitään tullut. Yhtä helvettiä yhteiselämä riitoineen. Ihanan lapsen kuitenkin saimme. Jälkikäteen ihmettelen, mikä hätä minulla oikein oli, koska lapsentekoaikaa oli vielä vuosia jäljellä ja jos olisin solminut tunnesitein liiton, voisi lapsellani olla sisaruksia.

Kadun sitä, että en harrastanut seksiä useamman naisen kanssa ollessani vielä sinkku.

Hieman on joskus harmittanut, kun jätin lappalaisen miehen! Syvällinen, keskustelu- ja tanssitaitoinen ja paljon muuta. Joku nainen sai hänestä hyvän miehen.

Kadun, että aloitin omakotitalon rakentamisen edellisen laman aikana. Olin kahden asunnon loukussa ja täysin velkaantunut ja masentunut. Tämän jälkeen selvisi, että sairastan pahaa kilpirauhasen vajaatoimintaa.

Kadun etten sanonut ajoissa elämäni tärkeimmälle ihmiselle että rakastan häntä, sillä nyt hän on poissa. Olisiko hän valinnut toisin, olisiko hän elossa jos olisin kertonut tunteistani, en saa sitä koskaan tietää. Tämä loputon suru ja ikävä kalvavat minua lopun elämäni.
Kertokaa hyvät ihmiset ajoissa rakkaillenne, että rakastatte heitä!
Ja muistakaa halata. Pieni ele, mutta lämmittää sydäntä. :)

Sitä, että luin tämän koko ketjun. Maailma on täynnä vaikka mitä mielenkiintoista ja minä kulutan aikaani Suomi24.fi keskustelussa. Hetkeäkään en tule ajasta saamaan takaisin.

Sitä, että menin naimisiin ja tein lapsia.

mulla on niin mieli silleen että voisin aikasempaan täälä tutustuneen ottaa yhteyttä mut ku ite mokasin ja enpäs sitte uskalla.. en tiä miten päin oikein olis ku sehän perkule saattais olla se unelma nainen.. ähh turhapa täsä on siitä kirjotella.. mut kirjotinpa kuitenki että ehkäpä hän huomais viestin.

Minä kadun vankila tuomiota joka tuli taposta. Olisinpa silloin ollut järkevämpi. Tuomioni olen suorittanut, mutta teko seuraa minua kaikkialle.

Nykyisin uniin on tullut nuoruuden hienoinen vetelyys , muutamia huonoja investointeja firmaan ja ehkäpä työpanos olisi pitänyt maximoida . Nyt eläkepäivillä ikäväkyllä tulee funtsittua miten hankalaa oli nuorena parikymppisenä katsoa tulevaisuutta todella avoimin silmin .

En kadu mitään, jotain töppäyksiäni olis voinu jättää tekemättä, mutta otin opiksi ja aloitin alusta uusin voimin.Elämään kuuluu ylä ja alamäkiä.
Aina voi asioita korjata ja tehdä seuraavalla kerralla toisin.

Eniten kadun sitä , että en vaihtanut työpaikkaa heti armeijasta päästyäni. Tarjolla oli siihen aikaan työpaikkoja pilvin pimein,elettiin 60-luvun loppua. Olin 38 vuotta valtion om.postilaiksessa joka nyt sitten on jotakin muuta en edes tiedä itella? Olisi ollut mielenkiintoisempaa työtä tarjolla muuallakin, jopa soitin seuraavana päivänä siviiliin päästyäni kyseisiin firmoihin joita haikailin. Olisivat ottaneet töihin heti seuraavana päivänä ja paremmalla palkalla mitä sain postilla ollessani,voi tyhmyyttä ja sakeutta olen katunut sitä paljon. Soitin kyllä myöhemminkin valtio johtoiseen sähkölaitokseen atomi sellaiseen kun oikein iltavuorossa alkoi keittää,ja eiköhän siellä vastannut vastaava vuoropäällikkö joka oli pohjanmaalta kotoisin, saat heti varaston hoitajan toimen ja asunto asiassa jelpataan sano itsesi vain irti tämä asia on sovittu tässä puhelimessa muutaman markan paremman palkankin lupasi. Voi halavattu jäipä sekin tekemättä, jota ois pitänyt tehdä, eikä jälkikäteen jahkailla ja ajatella. NO eläneeksihän tultu nytkin on ,eläkkeellä valtion palkasta,mutta oishan se ollut suurempi jos???

No... tää on vähän "ruma katuminen", mutta kysymyksen otsikko villitsi kertomaan

Olen nyt hieman yli 40-vuotias kahden lapsen (onnellisesti äidistään eronnut) isä.
Kadun suuresti sitä, että aikoinaan "nuorena villinä poikamiehenä" ennen lasten saamista, luotin silloiseen tyttöystävään ja kuvittelin, että rehellisyys maan perii ja pettäminen on suorastaan sairaus.

Joskus 80-luvun loppupuolella, lomamatkalla Ibizalla kaikki... siis ihan jokaikinen kaveri (meitä oli kaveriporukkaa n. tusinan verran) pettivät vakituisia tyttöystäviään ihan surutta; joko huorissa käyden tai muuten vaan paneskellen kaikkia... minä (tyhmä) olin seurustelusuhteessa ja kuvittelin, että silloin ei pettääkään saa. Ainakin näin minulle oli kotona opetettu ja näin olin ymmärtänyt oikein olevan.

Kotiin päästyäni perus kysymykset "miten meni ja olitko kiltisti" molemminpuolin... ja perusvastaukset "joo, ihan ok ja tottakai"...

Jälkeenpäin vain selvinnyt, että silloinen tyttöystävä olikin ollut varsinaisella "jakopäällä" varustettu, eli kaverit nyt vuosia, vuosia jopa vuosikymmeniä jälkeenpäin kertoneet, että huorahan se oli... ainakin silläaikaa, kun minä olin lomalla.

No, se siitä mutta sitä kadun tosissaan, että luotin naiseen ja "jätin väliin" nekin nätit tortut silloin joskus siellä Ibizalla.

pari ex kaverisuhetta pikavippejä joita makselen

Kadun sitä että kävin naiseeni käsiksi kun hän epäili minua pettämisestä..:( mikä ei pitänyt paikkaansa.

Lukiossa 2-luokalla oli eräs tyttö, joka taisi olla ihastunut minuun tai ainakin kiinnostunut, ja minä en uskaltanut näyttää tunteitani häneen, vaikka hän oli söpö. Sitten hän jotenkin turhautui lukioon ja luokkaan ja lähti pois sieltä. Liekö kiusattu tai ettei hänestä välitetty, piti esitelmäkin siitä, että porukan pitäis olla enempi yhdessä ja olla ystävällisiä. Tämä sattui kaukaisella 80-luvulla, ja tytsy oli hyvin new-romantic / numanoid-tyylinen Human Leaguen Susan Ann Sulleyn tyylinen. Seksikäs pikku tytsy.

kadun että annoin erään ihastuksen kulkea jotenkin ohitseni. Nyt olen etsinyt häntä kissojen ja koirien kanssa, tietämättä onko hän jo varattu vai ei...enkä löydä! Jokaista miestä vertaa häneen, eikä kukaan kelpaa. Lapset jääneet tekemättä...aikaa ei saa takaisin.

No mä olen tehnyt niin paljon mokia elämässäni ja nähnyt niin monta vaihetta vähän kuin välillä melkein uudestisyntymän kautta on aloitellut elämisiä karvan vajaa 35 vuoden aikana milloin sairastelujen, milloin avioeron ja milloin aika värikkään nuoruuden kautta koukaten, että en aattele mitään muuta paitsi: Kaikki se on tehnyt sen mikä nykyään on ja nykyään on asioihin ihan tyytyväinen. Joskin mistään ei ole jäänyt mitään rasitteita elämään, oikeastaan jokainen vaihe kerrallaan on aina sitten myös putsannut pöydän kun on siirtynyt seuraavaan...

Tai no oikeastaan yhtä asiaa kadun: Aikanaan päätin, että mä oon rebel enkä käy mitään kouluja peruskoulun jälkeen jolta pääsin hyvin hikiseen oltuani niin hyvä että kävin sitä vuoden ylimääräistäkin verrattuna muihin. Kun sitten se lupaus tuli rikottua ja millon harrasteena ja milloin jotain ihan oikeeta tarkoitusta varten on itse toinen ääripää eli opiskellut aina koko aikuisiän jotain töitten sivussa ja joskus ihan koulunpenkilläkin, milloin iltalukiota, millon jotain tutkintoa sen hetkisessä ammatissa ja millon vähän yliopistossakin ja millon mitäkin kurssia ja lyhyempää koulutusta vähän elämäntapaharrasteena vaikkei niillä mitään ihan oikeasti tekiskään, käyny vaan omaksi iloksi ilman tavoitteita, niin ois ehkä kummiskin kantsinu uskoa isävainaata ja lukea kerralla joku yksi ja ainut "kunnon tutkinto" yliopistossa ja valita yksi duuni joka ois nykypäivänäkin kantanu läpi elämän. Joku lääkäri, lakimies tai vastaava.. Joskus tuntuu, että ei tässäkään nyt ihan kaikista puolin oo järkeä, että oot käyny n. 18 vuotta kaikenmaailman kouluja peruskoulun jälkeen ja päättämättä mitä oikeesti haluat tehdä isona, vaihdellu aloja. Nytkin 2,5 koulua alalta, johon riittäisi hyvin pieni pätevöityminen... Mutta kun tää on kivaa, niin tällä pysyny jo vähän kauemmin kun yleensä on viihtynyt jossain yhdessä ja samassa duunissa.

No, hyvä puoli on kai sitten se, että vähän semmonen verkko alla että ei näinkään työt lopu, aina jotain on. Mutta se on sitten eri juttu, että onko kaikki vaiva ihan oikeesti ollu kannattavaa. Kerran lukenu joksikin jossa ois ollu sitten liki eläkehommana. No, elämä on ja kaikki ei osaa päättää mitä ne haluu tehdä isona, mä en tiä vieläkä.

Kadun sitä että olen pettänyt rakasta vaimoani useamman kerran. Nyt olen päättänyt ettei sitä enää tapahdu vaan annan kaiken mahdollisen aikani vaimolle ja lapsilleni ja pidän heistä huolta. Vaimoni antoi anteeksi ja nyt rakentelemme suhdettamme uudelleen.

Kadun, etten hakenut aikaisemmin apua masennukseen.
Kadun, että olen antanut ihmisten kävellä ylitseni niin paljon.

Kadun muuttoani miehen perässä Turkuun, mies lähti pian toisen matkaan ja minä jäin yksin tänne tuntemattomien maahan.
Yritän kovasti saada töitä muualta, mutta ei onnistu.

TE KAIKKI SUOMALAISET KATUJAT:LOPETTAKAA TOI KATUMINEN.SE TUNNE EI VIE MIHINKÄÄN.KATUVA KATKEROITUU. LOPETTAKAA TOI HETI.

Yhtäkö vain? Kaikki ovat kyllä olleet opiksi.

Muutama konfliktitilanne olisi pitänyt arvioida toisin. Eräs liittyi kykyyn laskea kahteen.
Toisessa olisi pitänyt olla tarkempi sihti.
Kolmannessa vaivattiin suotta virkavaltaa.

Yksi vieraalla autolla kännissä törmäily, mm.liikennemerkkitoppaan jouluaaton iltana, keskellä kaupunkia olisi saanut jäädä tekemättä.
Onhan tälläistä pientä.
Mitään vakavammin elämänkulkuun vaikuttanutta en kadu.

Kadun tätä mihi jamaan oon itteni vieny. Paniikkihäiriö ja masennus, tästä ei voi kun nousta ylöspäin! Joskus pari kolme vuotta sitten olin saanut laihdutettua ihan ok painoon itseni, mutta sitten tapahtui elämässä surullinen käännös ja söin, söin ja söin. Lihoin kymmeniä kiloja, ja tässä sitä ollaan itsetunto paskana ja itseinho huipussa. On muitakin asioita jotka kaduttaa syvästi, mutta tätä katumusta ei saa loppumaan koskaan. Täst paskast ei pääs ko etiäppäi :)

-Olen ollut "suhteessa" ulkomaalaisen miehen kanssa ja petin isäni luottamuksen. Hän ei hyväksynyt suhdettamme,mutta annoin periksi tunteilleni ja en välittänyt. Loppuen lopuksi mies oli erittäin törkeä minua kohtaan ja haukkui minua kavereidensa kesken. Olimme yhdessä noin vuoden.

->Lisäksi hänen ystävänsä manipuloida minut. Annoin hänelle rahaa ja vallata minun mieleni täysin.

- Kadun joitakinkesäiset baari-sekoiluni. Nyt olen päättänyt etten juo enään niin paljon. Että ajaudun täysin vieraiden ihmisten matkaan.

-Kadun etten viime vuonna pitänyt enemmän huolta itsestäni ja perheestäni.

Mitä hyötyä katumisesta on? Keskity tähän hetkeen, äläkä menneisyyteen. Tuhlaat kallisarvoista energiaasi murehtimalla menneitä. Onnellisuus ja elämä on tässä ja nyt.

Olen katunut elämässäni sitä, etten lähtenyt nuorena ulkomaille töihin toista kertaa, vaikka työpaikka, asunto ja kohtuullinen kielitaitokin olisi ollut jo plakkarissa. Eka ulkomaankeikka jäi melko lyhyeksi armeijan vuoksi. Jäinkin sitten "vuonna 85" eräänlaiseksi omaishoitajaksi ja ilmaiseksi rengiksi perheemme maatilalle. Silloin yllä tarvittiin...ja täällähän olen ollut jo kohta 30 vuotta. Olen toki ollut koko ajan palkkatyössä siinä sivussa.
Toiseksi olen katunut sitä, että en uskaltanut sanoa sille ihastukselleni kyllin selvästi sitä, mitä häntä kohtaan ajattelin. Tapasin hänet luokkakokouksessa viime vuonna ja "kipinä" oli vielä tallella molemmin puolin. Molemmilla on tietysti perheet, lapset ja talot jne.

Että ostin auton joka oli pommi ja en ole säästänyt pahan päivän varalle. Vaan kaikki mikä on tullut on mennyt.

Kadun,että annoin alkoholiriippuvuudelle 20 vuotta elämästäni.Join joka päivä.
Töissä en enää jaksanut käydä.Pääsin työkyvyttömyyseläkkeelle muilla "ansioilla".
Perhettäni en onneksi menettänyt.
Nyt olen ollut raittiina vuoden,kiitollinen siitä.

kadun teini ikäisenä tehtyjä hölmyökssiä käänniisssä.ja kolun käynninn lopetttämistta

Kadun sitä päivää,jolloin lähdin työelämän palvelukseen.Minulla oli loistava ura alkamassa rikollisuuden parissa,mutta jostain ihmeen syystä hankin työpaikan.Nyt eläkkeellä ollessa kaduttaa kitkuttaa pienellä eläkkeellä,kun olisin voinut hankkia omaisuuksia rikollisena ja voisin nauttia elämästäni.Työmiestä vedätetään pahemman kerran.

Kadun liian nuorena aloitettua seksielämääni.

En kadu mitään.
Jos olisin jotain tehnyt toisin, edes jonkin pienen pienen asian, en olisi nyt siinä missä olen. Perhosvaikutus.
Koska olen nyt täysin onnellinen ei tarvitse mitään katua.
Olisin toki voinut käydä enemmän kouluja, jatkaa sen toisen naisen kanssa jne. mutta sekään ei takaa että olisin nyt onnellisempi.
Jos oma elämä ei nyt ole sitä mitä sen haluaa olevan ei se muutu katumalla menneitä vaan katsomalla tulevaan ja tekemällä uusia suunnitelmia ja elämällä elämää!

Elämä on laiffii kuten suuri suomalainen filosofi joskus sanoi.
No regrets, no remorse.

Olen mies 60 ja äitini 86, varmaan katuminen kuuluu Jumalan tehtäväkenttään Euroopalle ja Neuvostoliitolle ja sosiaaliviranomaisille ja kaikenlaiselle kivan harrastajana kokeneina .... kysymme laajuudessaan katumisen .... kaduttaa oikein mahdollinen siviilisaatiot, maapallolla ei avaruudellinen [tunnustakaa] ja tunnustuksetkin kaduttaa, minua kaduttaa/ei kaduta. Olenhan kysynyt seuraa auttamaan mitä tässä kyenneenä, ajatella äitini siinä hyvä kun ei laajentanut reviiriä vähimmäistoimeentuloa/purettavissa olevan talon välillä, suuntaa mitä Seppo tekee, oli alaikäisiä myöten kaupunkipahanen kansallisuusongelmineen 0-3000 vuotiaita, kaduttaa ja Kiinanko olisi kadutettavana saattaa todellisuudentajuiseksi, onneksi he katsoo voivansa väestöä vanhenee linjalla luopua yhden lapsen politiikastaan ja ihmettelenkin, kuinka kauan sukupuoli elin verkostoissa ollaan niin islamia ja kristittyä perintöä ettei edes naiset naimaan minua

Kadun sitä,että jätin poikakaverini,jonka kanssa seurustelin liki seitsemän vuotta.minulla on nykyisin hyvä ja rakas poikakaveri,mutta jos en olisi antanut niin helposti periksi päähänpistolleni,kaikki voisi olla toisin.Luulen,että kadun tätä jollain lailla lopun elämääni...

Katun kun opiskelin väärän-ammatin.!

Kadun, etten osaa tehdä lopullista ratkaisua... Olisi ihana mies odottamassa, mutta sen sijaan roikun narsistin vankina, joka on jo pilannut elämästäni liian monta vuotta. Samaan aikaan toisen miehen kärsivällisyys hiipuu ja mies ajautuu pois....

En koskaan harkinnut vakavasti lapsen hankkimista. Toisaalta ketään varteenotettavaa isäkandidaattia ei tullut vastaan. Olin oikea huonojen miesten magneetti, patologisia valehtelijoita, arrogantteja kusipäitä ja joku varattu lierokin joukossa.

Se, ettenole vieläkään hakenut apua lapsuuden traumoihin ja ne heijastavat aivan kaikkeen ihmissuhteista arkeen =/ Ei vainlöydy auttajaa, ja vaikka löytyisi ei hän voisi koskaan ymmärtää oikeasti mitä on joutunut käymään läpi.

Kadun, että jätin ensimmäisen mieheni niin rumasti. Ehkä ero oli hyvä ratkaisu, mutta tapa väärä.

MIKSET NÄE ASIAA NIIN ETTÄ TUOSTAKIN VIRHEESTÄ OPIT ETTEI NIIN KANNATTANUT TOIMIA,YMMÄRRÄT TOIMIA TOISIN JATKOSSA JOS TULEE SAMANTAPAISIA TILANTEITA ...

Ihminen kuolinvuoteellaan yleensä katuu tekemättömiä asioita eli elämätöntä elämää.

Komppaan "" Elämä on "", kirjoitusta..

Ei ole minullakaan mitään varsinaista 'kaduttavaa', elämä on mennyt suhteellisesti hyvin jos ottaa lähtökohdat huomioon, peräkekkulan köyhästä torpasta, maailmalle.
Ulkomailla hyvähankkeisissa töissä nuorena, perhe kaksi aikuista lasta, hyvissä ammateissa tahollaan.
Useimpia OK-taloja olen rakennellut ja myynyt niitä, nytkin asun väljästi talossani rakkaan naiseni kanssa, kynttiläiltoja viettäen. Terveyskin on vielä kunnossa, mikäs tässä on ollessa..

Yleensäkkin käsittelen vastoinkäymiset mahdollisimman nopeasti niistä oppien, tyyliin "eteenpäin sano mummo lumihangessa"..

""Jos alkaa liikaa tuijottamaan peruutuspeiliin voi ajautua ojanpohjalle jo seuraavassa kurvissa""

""Elä nyt ettei tarvitse katua""

Minä päätin jo vuosia sitten, että toimin silloin kun tilaisuus ilmaantuu. Aina ei mahdollisuuksia ole, eikä niitä pakolla ilmaannu. Melkein pahinta elämässä on, kun jättää mahdollisuudet käyttämättä monenlaisista syistä.
Minä en jättänyt, ja tein aivan ihmeellisiä asioita. Ne hyödyttävät nyt koko maailman
ihmisiä. Minua ne ei kyllä ole hyödyttäneet, mutta iloa se on antanut.
Siis ei pidä uskoa ympärillä olevia ihmisiä eikä asiantuntijoita. Pitää tehdä se, mitä itse ajattelee oikeaksi. Muut ihmiset eivät ymmärrä kaikkia asioita vaikka sitä luulevat.
Siis liika laiskuus ja passiivisuus ei ole hyväksi. Täytyy toimia jos näkee hyödyllisiä asioita olevan olemassa. Minä en kadu, olen onnellinen teoistani.

hyvä kysymys!
kadun sitä, että lopetin hyvät harrastukset nuorena..
Säännöllinen liikunta jäi pois; nyt kroppa on huonossa kunnossa ja liikunnan uudelleen aloittaminen näin nelikymppisenä on mahdotonta :(

Erästä puhelinsoittoa tietämättömänä joka johti ihmisten eroon. En tehnyt kuitenkaan tahallani.

Kadun, että olen pitänyt rimaa liian korkealla ja päästänyt käsistäni sellaisia neitoja, joita olisi mielelläni jyystänyt loppuelämäni ajan.

En elä menneessä vaan katse on suunnattu tulevaisuuteen, joskus kun on hyvä olo niin juuri tähän hetkeen.
Miksi katua asioita joita ei voi muuttaa, teen sellaisia valintoja nytkin joita voin katua tulevaisuudessa mutta en anna sen estää menoa.
Meillä on vain yksi elämä joten miksi kärsiä asioista joihin et voi enää vaikuttaa tai jos voit tee se jo tänään, älä huomenna.

Sitä etten ole vieläkään rohkeutta löytänyt koskaan tunnustaa yhdellekään ihastukselle tunteita. Jälkeenpäin olen kuullut että olisi onnistanut mutta en tiiä lisääkö se vain tuskaa. Ehkäpä tässä vielä noustaan ojasta, rohkeus on kuitenki viime kuukausien aikana kasvanut kovasti.

Enpä oikeastaan kadu paljoa mitään. Jos jotain kadun niin sitä että olen muutaman kerran torjunut naisten lähestymisyritykset...

On ollut hetkiä jolloin olen katunut monenmoista. On ollut hetkiä, kun olen katunut, että olen katunut jotain turhaan.
Vaikken vielä vuosiin ole saavuttamassa 50 ikää. Näillä yli kolmenkymmenen vuoden kommelluksilla voin todeta, että aina oppii jotain uutta. Elämä on valintoja täynnä ja jokainen valinta on se oman hetkensä valintojen tulos.
Viime vuosina en ole katunut mitään. Vaikka olen mennyt vääriin vipuihin ja naruihin, tuskin kompastun niihin enään uudelleen. Se mitä niistä solmukasoista sitten jäi taisteluiden jälkeen onkin se tämän hetkinen minä, tämänhetkisen elämäni kanssa.
Jos olisin valinnut jotain toisin oma elämäni no se olisi silloin toisenlainen.
Hyvä tai huono. Riippuu niin monesta asiasta.

En ole oikeastaan koskaan miettinyt että mitä katuisin, ei tule mieleen mitään.

No tosin en jättänyt opiskelua kesken, enkä ole ollu suhteissa varattuun, joten niitä en voi katua.

Mutta sen olen huomannut että jos jättää juopottolematta, niin sitä ei kadu seuraavana päivänä.

Itse kadun eniten opiskelujeni kesken jättämistä
Tekemisistä kadun eniten suhdetta varatun miehen kanssa


---Lopeta itsesi syyllistäminen. Se ei kannata.Teit parhaasi sillä tiedolla ja ymmärryksellä, joka sinulla silloin oli. Et voinut silloin tietää, että olisit valintoihisi tyytymätön tulevaisuudessa. Pahempaa on toistaa virheitä, kuin erehtyä kerran ja ottaa opiksi.

Vaikka kadut suhdetta varattuun mieheen niin varmasti olet sitä oppinutkin jotain? Jatkossa olet kypsempi ihmissuhde-asioissa ja tiedät tarkemmin mitä haluat ja minkälaisiin ihmisiin ja suhteisiin kannattaa panostaa, ja mihin ei.

Kadun ainoastaan sitä, että päästin aikoinaan menemään ainoan miehen, jota olen koskaan rakastanut. Lähes kaikki muut ovat olleet minulle yhdentekeviä. Nyt kun olemme tiedostaneet asian, olemme molemmat naimisissa ja meillä on lapsia, tosin aikuisia lapsia. Tyhjä huone lienee sydämesi vaan, koska kodin löytää saan...

Kadun, kuinka persoonallista, firman juhlien jälkiseuraamuksena tapahtunutta sänkyyn menoa, perheellisen miehen kanssa. En koskaan kuvitellut toimivani niin.

Jonkunverran kaduttaa, että tuli vietettyä koko työelämä saman työnantajan palveluksessa, vaikka tilaisuuksia olisi ollutkin. Ei vain ollut rohkeutta heittäytyä uusien tuulien vietäväksi.
No, eipä tarvinnut olla päivääkään pakkolomalla, kuin myöskään lakossa 37v työuran aikana. Urakin oli nousujohteinen; kuorma-auton hanttarista toimitusjohtajaksi ja eläkkeelle 55vna.

Vapaus vapaus. Lähde liikkeele, mene ulos. Mene mihin sydämmesi sinua vie ja saatat löytää sieltä työn ja ammatin ja hyvinvoinnin.

Mun eräs tuttu oli luvannut salarakkaalleen, että eroaa vaimostaan ja rupeaa sen kanssa täysipäiväisesti.

Minä menin ja paljastin sille kyseiselle salarakkaalle, että kaverillani on MYÖS TOINENKIN sinun kaltaisesi salarakas, jolle on luvannut aivan samat Kuut taivaalta, kuin sinullekin!

Ei ottanut kovin hyvin uutista. En koskaan unohda sen reaktiota ja kadun paljastustani. Ei olla enää kavereita.

Nämä vastaukset katumuksen syistä luettuani nousee esiin salrakkaiden suuri osuus.

Naiset katuvat joutumistaan ukkomiesten jalkavaimoiksi ja panopuiksi.
Tulee mieleen, että onko ihmisen ihan pakko tehdä asioita jotka tietää vääriksi niihin ryhtyessään?
Jokseenkin jokainen instanssi kirkosta avioliittoneuvolaan, puhumattakaan ystävistä ja omista vanhemmista, varoittavat naista lankeamasta tähän ikiaikaisen vanhaan sudenkuoppaan. Ja silti aina löytyy uusia yrittäjiä. Vertaisinkin tätä tupakanpolton aloittamiseen tai huumekokeiluihin. Niitäkään ei yskiselitteisesti kukaan suosita kokeiltaviksi.

Aviomiehestäkään ei ole kovin mukavaa, kun oma vaimo on entinen ukkomiehen panopuu. Jotain itsekunnioitusta ja - hillintää on ihmisellä oltava!

Mutta ne jotka asiaa katuvat, ovat mielestäni kuitenkin asian omalta osaltaan korjanneet. Ikävintä on kuunneella niitä seli-seli-selityksiä, joissas vika ei ole ollut naisessa itsessään.

Kadun sitä kun en saattanut ketään raskaaksi vaikka ilmeisesti halukkaita olisi ollut. Otin aina ajoissa pois jos päästelin paljaalla.

Kadun sitä, että löysin ihmisen jota rakastin. Meillä oli aina ihanaa kun olimme yhdessä, sellaista sielujen kohtaamista.
Annoin hänen mennä vaikka hän rakasti minua, takerruin entiseen puolisooni ja kaikkeen arkiseen. Eteen tuli aika kun yksin mietin ja kaipaan. Hän olisi ollut minulle varmasti hyvä valinta. Yritän olla katumatta, mutta en vain voi, nyt tiedän että kaikki asiat on järjestettävissä ja sovitettavissa elämäntilanteeseen sopivaksi. Silloin en tienyt. Rakkautta ei kannata ohittaa!!!!

Kadun että menin avioliittoon ammattityöttömän kanssa.
Kun henkilön pirtaan sopii olla toisen elätti, se ei muutu koskaan, eikä millään syyllä. Mitä "älykkäämpi" tämä loinen on, sitä suurempaa tuhoa saa aikaiseksi ihan luonnostaan ja "puolustaessaan" omaa reviiriään ja oikeutta loisia.

Elättäjä ei huomaa..

Katuminen ei ole ihan oikea sana. Olisin voinut tehdä toisin. Jos henkinen kanttini olisi sallinut minun pitää rakastajaa, kun oma mies pihtasi. Muuten oli ihana ja vasta jälkeenpäin tajusin, ettei hän pystynyt. Tietenkin uskoin olevani ei-haluttava. Nyt olisi kaikki tallella, pitkä liitto, monelle lapselle yhteinen mummola, taloudellinen turva jne. Nyt on kyllä hyvää seksiä, taloudellinen turva mutta muuten epävarmaa heilumista. Alkoholia olen myös käyttänyt liikaa, sitä kaduin aamuisin kunnes ymmärsin jättää pois. Niin ettei katuminen aina tuhoavaa ole.

Itse kadun sitä, että jo nuorena päätin etten koska alkoholiin, vanhempien "esimerkin" takia. Tämän seurauksena olen jäänyt täysin ulkopuolelle kaveripiireistä sekä seurustelusuhteista ja työmahdollisuuksista. Olisi vain pitänyt remuta ympäripäissään sillon teini-iässä samanikäisten kanssa, nyt on jo myöhäistä.

Kaduttaa missä muut, ei minulla itselläni tunnolla, käsityskyvyssä, älyllisessä, johdettuna voin olla selvästikkin ja hyvästikkin ja syvästikkin ja mahdollinen anteeksiantaa/ei anteeksiantaa potennssissa, mitä sain tehdyksi ja mitä en .... Kaduttaa etten ole yhtään mitään sinä missä minua johdateltiin esim. avun nimikkeellä tai osallistuminen kuinka suuriin kansallisiin tekoihin, luonnostaanhan Herran Jumalan olisi otettava kantaa heittää ...

Olisin halunnut suuremman perheen, mutta puolisoni ei halunnut.

Kadun kun nuorena haksahdin liittymään mormonikirkkoon. Tosin olin mukana vain muutaman vuoden mutta se kummallinen ympäristö jätti aikamoiset lommot persoonallisuuteeni. Semmoisessa lahkossa kun tuputetaan ihmiselle aivan vääristynyt maailmankuva, kaikki nähdään "mormonilinssin" läpi, kaikilla tapahtumilla on "mormoniselitys".

Kun jätin lahkon, olin jotenkin ihan typistynyt olento, minkä käsitin vasta jonkin ajan kuluttua. Kesti ainakin 3-4 vuotta ennen kuin aloin oppia olemaan "normaali" aikuinen ihminen, joka ei tulkitse tapahtumia, tunteita ja suhteita mormonismin kaavojen mukaan.

Muutama vuosi sitten hyppäsin kylmiltäni suhteeseen, vain koska mun piti kokeilla onko minusta siihen. Eron jälkeen en luottanut siihen että minusta olisi enää ikinä siihen, pelkäsin että en osannut olla toisen kanssa en henkisesti enkä fyysisesti.

Se tarkoitti että samalla käänsin selkäni toiselle miehelle. Sitä kadun.

Toisaalta mun piti tehdä se niin, mun oli kokeiltava. Mutta jos se tarkoittaa että hukkasin kaikki mahdollisuudet sen toisen miehen kanssa, silloin se oli todella typerä, kaduttava teko.

Kadun suuresti muutama vuosi sitten lähettämääni rakkauskirjettä. Mies pyöri mielessäni öin ja päivin ja ajattelin että jos tunnustan asian tunne häipyy. Näin kävikin, eli kai siinä mielessä ei ollut turha juttu.

Minä kadun sitä etten parikymppisenä mennyt opiskelemaan sairaanhoito-oppilaitokseen vaikka olisin päässyt. Valitsin "helpomman" tien, olin silloin toimistotöissä ja jäin sinne. Sillä tiellä ollaan, tosin hieman opintoja takana, mutta ei siltä alalta, joka olis ollut mun oma ala. Kaduttaa!!!

Kadun hyväuskoisuuttani luottaessani turhiin lupauksiin ja rakastumistani petturiin.

En kyllä viitti tuhlata elämääni katumiseen. Ihminen elää niillä tiedoilla ja taidoilla mitkä hänellä kullakin hetkellä on. Katuminen ei vie yhtään mitään eteenpäin, katkeroittaa vaan.