Mikä ihme siinä on, että jotkut ihmiset eivät osaa arvioida kriittisesti valmiuksiaan vanhemmuuteen? Enkä nyt puhu edes mistään päihteiden suurkuluttajista.
Tuttavani (entinen ystävä, nyt olemme etääntyneet) on ryhtynyt suunnittelemaan esikoisen hankkimista, eikä tunnu uhraavan ensimmäistäkään ajatusta sille, sopiiko hänen luonteensa tai elämäntapansa äitiyteen. Hän on mielestäni neuroottisuuteen saakka tarkka kaikenlaisen järjestyksen, siisteyden ja mukavuuden vaalimisesta omassa elämässään.
Perfektionismi koskee hänen koko elämäänsä: kotiaan, ihmissuhteitaan ja ajankäyttöään. Hänen kotinsa on aina erittäin siisti, ja auta armias, jos vieras menee laskemaan lasin sohvapöydälle ilman lasinalusta. Hän ei yleensä tee mitään spontaanisti ja on mielestäni rasittavuuteen asti kiinnostunut kaikenlaisista muotoseikoista ollessan tekemisissä ihmisten kanssa. Kaikki on ikään kuin pelkkää hyvien vaikutelmien antamista, suorittamista ja sosiaalista menestymistä. Lisäksi hänen oma mukavuutensa on ilmeisen tärkeä asia, johon pienetkin häiriötekijät vaikuttavat. Viikonloppuisin hän nukkuu tyypillisesti kahteentoista ja on ärtynyt, jos joku soittaa ennen sitä. "Oma aika" (on yksin tekemättä mitään erityistä) ja parisuhteen laatuaika ovat hänelle erittäin tärkeitä asioita. Molempia näistä on oltava runsaasti viikottain.
Nyt hän suunnittelee raskautta. Raskauden ajoituksesta puhuessaan hän on tyypilliseen tapaansa korostanut pitkälti muita seikkoja kuin vauvakuumetta. Hän järkeilee, että lapsi "pitää" hankkia nyt, hiukan alle 30-vuotiaana, koska iän karttuessa raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot yleistyvät. Voin hyvin kuvitella, että ajatus esim. down-lapsen saamisesta on hänelle kauhistus.
Olen kuunnellut näitä juttuja ihan epäuskoisena. Hän ei tunnu miettivän ollenkaan sitä, että lapsen tultua mm. se virheettömän siisti koti ja kahteentoista nukkuminen ovat sitten taaksejäänyttä elämää. En tiedä, minkälaiset edellytykset hänellä on muutenkaan sopeutua siihen, että se lapsi ei ole aina sellainen vaippamainosten ihana söpöliini, vaan toisinaan rasittava ja äärimmäisen vaativa ihminen, jota varten hänen on oltava valmiudessa 24/7.
En löytänyt omaa palstaa tälle avautumiselle, joten laitan nyt sitten tänne.
Tuttavani (entinen ystävä, nyt olemme etääntyneet) on ryhtynyt suunnittelemaan esikoisen hankkimista, eikä tunnu uhraavan ensimmäistäkään ajatusta sille, sopiiko hänen luonteensa tai elämäntapansa äitiyteen. Hän on mielestäni neuroottisuuteen saakka tarkka kaikenlaisen järjestyksen, siisteyden ja mukavuuden vaalimisesta omassa elämässään.
Perfektionismi koskee hänen koko elämäänsä: kotiaan, ihmissuhteitaan ja ajankäyttöään. Hänen kotinsa on aina erittäin siisti, ja auta armias, jos vieras menee laskemaan lasin sohvapöydälle ilman lasinalusta. Hän ei yleensä tee mitään spontaanisti ja on mielestäni rasittavuuteen asti kiinnostunut kaikenlaisista muotoseikoista ollessan tekemisissä ihmisten kanssa. Kaikki on ikään kuin pelkkää hyvien vaikutelmien antamista, suorittamista ja sosiaalista menestymistä. Lisäksi hänen oma mukavuutensa on ilmeisen tärkeä asia, johon pienetkin häiriötekijät vaikuttavat. Viikonloppuisin hän nukkuu tyypillisesti kahteentoista ja on ärtynyt, jos joku soittaa ennen sitä. "Oma aika" (on yksin tekemättä mitään erityistä) ja parisuhteen laatuaika ovat hänelle erittäin tärkeitä asioita. Molempia näistä on oltava runsaasti viikottain.
Nyt hän suunnittelee raskautta. Raskauden ajoituksesta puhuessaan hän on tyypilliseen tapaansa korostanut pitkälti muita seikkoja kuin vauvakuumetta. Hän järkeilee, että lapsi "pitää" hankkia nyt, hiukan alle 30-vuotiaana, koska iän karttuessa raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot yleistyvät. Voin hyvin kuvitella, että ajatus esim. down-lapsen saamisesta on hänelle kauhistus.
Olen kuunnellut näitä juttuja ihan epäuskoisena. Hän ei tunnu miettivän ollenkaan sitä, että lapsen tultua mm. se virheettömän siisti koti ja kahteentoista nukkuminen ovat sitten taaksejäänyttä elämää. En tiedä, minkälaiset edellytykset hänellä on muutenkaan sopeutua siihen, että se lapsi ei ole aina sellainen vaippamainosten ihana söpöliini, vaan toisinaan rasittava ja äärimmäisen vaativa ihminen, jota varten hänen on oltava valmiudessa 24/7.
En löytänyt omaa palstaa tälle avautumiselle, joten laitan nyt sitten tänne.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minä olen pilkuntarkka mukavuudenhaluinen perfektionisti, joka tykkää nukkua viikonloppuisin puoleen päivään, ja olen myös pian kolmen lapsen äiti :)
Ennen lasten saantia minulla oli aikaa puunata kotiani, viikata vaatteet kaappiin värisävyjen mukaan ja tarkistella että matot olivat suorassa, ja minulla oli myös mahdollisuus nukkua viikonloppuisin niin pitkään kuin halusin. Nyt, useamman lapsen äitinä, minulla ei ehkä ole aikaa ja mahdollisuuksia sellaisiin kuten ennen, mutta sama perfetionisti ja pitkäännukkumisesta tykkäävä ihminen olen vieläkin, enkä koe olevani sen vuoksi mitenkään huono äiti.
Ei tuollaiset persoonallisuuden- ja luonteenpiirteet ole mitään esteitä hyvälle äitiydelle. Kyllä, minä yritän pitää kotiani virheettömän siistinä, vaihtelevalla menestyksellä. Ja kyllä, nukkuisin mielelläni viikonloppuisin myöhään (kuka ei nukkuisi?), ja saankin nukkua joka viikonloppu joko lauantaina tai sunnuntaina niin myöhään kuin haluan. Minä herään lasten kanssa toisena aamuna, mies toisena aamuna.
Minullekin oma aika ("olen yksin tekemättä mitään erityistä") ja parisuhteen laatuaika on tärkeää (kenelle ei olisi?), ja pyrimmekin viikoittain mieheni kanssa antamaan toisillemme sitä omaa aikaa edes tunnin parin verran lähtemällä esim. ulkoilemaan tai kylään lasten kanssa, ja ainakin pari kertaa vuodessa järjestämme kahdenkeskisen viikonlopun, jolloin menemme esim. kylpylään ja lapset mummolaan.
Minä sain ensimmäisen lapseni 25 vuotiaana. Nyt odotan siis kolmatta lastani ja ehdin täyttää juuri 30 v kun synnytän. Olin aina suunnitellut saavani kaikki lapseni ennen kuin täytän 30 v (perfektionisti suunnittelija kun olen), mutta ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan. Aika lähelle tosin. On totta, että iän karttuessa raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot yleistyvät. Ehkä ne riskit ovat suuremmat siellä lähempänä 40 ikävuotta, mutta kyllä minä olen aina ajatellut että saisin ne omat lapseni viimeistään siinä 30 kieppeillä. Se on minun mielipiteeni, muut saavat tehdä lapsensa sen ikäisinä kuin haluavat, ei se ole minulta pois. Myös minulle ajatus down-lapsen saamisesta on kauhistus (kenelle ei olisi?), tottakai toivon tervettä lasta. Jos saan down-lapsen, niin sitten saan, ja ihan yhtä rakas hänkin olisi.
Pelkäätkö, että ystäväsi jättää lapsensa heitteille, koska hän haluaa vain pitää kotiaan siistinä ja nukkua ja viettää omaa aikaa? Minä en sinuna pelkäisi sellaista. Todennäköisesti hänestä tulee lapselleen juuri oikeanlainen hyvä äiti.
Sinä mikään kolmen äiti ole VIELÄ.
No, laskettu aika parin viikon sisällä, aika pian olen.
Mikä oli pointtisi?
Mitä se liittyy tähän? Eiko keskusteluun saa osallistua kuin kolmen lapsen äidit?
Kuulostaa siltä, että tuosta avaajan entisestä ystävästä tulee hyvä äiti.
Itse olin samanlainen, ennen kolmen lapseni syntymää. :)
Itsekin suunnittelin synnytykset optimi 3-vuoden ikäeroilla ja sopivan kypsässä iässä, muttei liian vanhana, kun talo oli ostettu ja vakituinen työpaikka "taattu".
Kyllä ihminen oppii heräämään kuudelta, vaikka ennen olisi nukkunut puoleenpäivään.
Kaikki lapset hankitaan itsekkäistä syistä ja sen päälle tapellaan kaikesta muustakin tyylillä. MULLA ON OIKEUS....lapsi vaan mahdollistaa niin paljon sellaista, mikä muuten ei luonnista.
Olet vain katkera ja kateellinen huitshapeli jonka koti on kuin sikolätti.
Ex-ystävättäresi voi olla onnellinen että on päässyt sinunlaisestasi "ystävästä" eroon.
Hän luonteellaan kyllä hoitaa kotinsa ja lapsensa.... kuinkahan se sujuu sinulta? sitä sopii epäillä!
Kuulostaapa niin kovin kateellisen ihmisen puheelta. Menepäs peilin eteen ja kysy itseltäsi miksi olet kateellinen? Jos jollain on elämässä tarkka järjestys, siisti koti ja varmaan rahaakin enemmän, niin miten se on sinulta pois? Tuollaisia "ystäviä" ei tarvitse kyllä kukaan.
No mutta eihän tuo lisääntyminen ole edes itsekeskeiselle enää nykyisin ongelma, seuloissa aika hyvin ilmenee poikkeamat tai niiden riskit, sellaisen saa pyytämällä laitettua kesken. Terveen pennun saa taasen aika pian jätettyä hoitoon, jotta pääsee takaisin jatkamaan työelämää ja uraa.
Mikä ongelma?
Mikä ihme siinä on, että jotkut ihmiset eivät osaa arvioida kriittisesti pätevyyttään puuttua toisten ihmisten asioihin? Jos lapsia tekisivät vain ne, jotka elävät jo valmiiksi ikään kuin heillä olisi lapsia, niin lapsia ei syntyisi koskaan kenellekään. Tokihan entinen ystäväsi joutuu luopumaan joistakin asioista ainakin niiksi vuosiksi, kun lapset ovat pieniä, mutta niinhän KAIKKI vanhemmiksi päätyvät joutuvat. Ei kukaan heräile yöllä tunnin välein tai katsele leluja lattioilla, jos siihen ei ole mitään syytä, mutta kaikki pienten lasten vanhemmat ovat sellaiseen valmiita.
Sinä tässä aika itsekeskeinen olet? Et sinä ole pätevä arvioimaan kenekään jyjyä äitiyteen. Puhumasi henkilö voi olla ihan hyvä äiti. Jokaisen naisen elämä muuttuu vääjäämättä kun lapsi syntyy.
Voi herranjestas, kuulostaa ihan normaalilta tapaukselta :D ystäväsi ei ehkä ole vielä tietoinen ettei lapsi ole aina vaippamainosten söpöliini tai ettei koti pysty järjestyksessä 24/7 kun lapsi syntyy tai ettei ole aikaa/rahaa/mitään kun lapsi syntyy mutta mitä stten? Jos tuttavasi on normaali nainen niin kyllä hän pian em asiat huomaa ja osaa ottaa asiat niin..ja jos on hyvä parsuhde niin silloinhan kaikki nämä hoidetaan yhdessä... enempi olisin huolissani siitä, ettei ystäväsi vaan pala loppuun..jos on kovin tarkka ja perfektionisti eikä osaakkaan höllätä vaan kuluttaa itsensä loppuun..no, hänellä kai onneksi on mies joka huomaa ja ystävät jotka toivottavasi huomaavat tämän... se että joku pitää kotinsa ja elämänsä jrjestyksessä ei ole kai lapselta pois? ja se että pitää parisuhteensa kunnossa ja myös oman päänsä vaatimalla omaa aikaa niin sehä on lapselle vaan hyvä... ei äitien tarvitse heittäytyä martyyreiksi ja luopua siististä kodista, omasta ja parisuhteesta vain siksi kun lapsi tuli...hölmö..
kuulostat haluamattaan sinkulta ja lapsettomalta... itsekkin kuulostan ehkä kateelliselta kun puhun ystävän uopuudesta omakotitalosta, hääjuhlista ja lapsen hankinnoista..mutta minä olenkin :D :D yh-äitinä kaupungin vuokrakerrostalossa pitää aina välillä muistutella itseään että onnea on myös olla ilman miestä ja idyllistä omakotitaloa..mutta se on aika hankalaa :P :P
kuule, ole vain onnellinen ystäväsi puolesta että hänellä on elämä hallinnassa ja asiat hyvin nyt..jokaista meistä koetellaan elämän aikana joten sallittakoon ihmisille myös hyviä hetkiä elämässä eikö?
Jos ystäväsi olisi huumeiden käyttäjä tai alkoholisti, vihaisi lapsia tms. niin olisin enemmän huolissani. Mielestäni ystävästäsi voi tulla ihan hyvin hyvä äiti, ihmiset voivat muuttua ja sopeutua aika paljonkin lasten myötä. Onkohan ystäväsi todella ystäväsi?