Koin nuoruudessani parikin suurta rakkautta samoihin aikoihin, joista toinen johti avioliittoon ja pariin jälkikasvuun. Suhteessa oli korkeita ylämäkiä, mutta vastaavasti myös niitä jyrkkiä alamäkiä. Jostain syystä tätä rakkautta tai vuoristorataa ei osannut silloin arvostaa, vaan nuo alamäet koki rasitteena ja ehkä nuoruus niitä vielä molemmin puolin korosti. Vuosien suhde päätyi lopulta eroon ja osittain ehkä vain siksi, että ero on tehty niin helpoksi, että sen myös näkee monesti helpoimpana keinona.
Saimme pidettyä välit kunnossa lasten vuoksi, eikä heitä tai heitä koskevia sopimuksia käytetty kummankaan suunnasta pahan olon tai katkeruuden purkamiseen. Exä tosin purki läheisyydenkaipuunsa tavalla, jota en itse hyväksynyt, mutta toisaalta se myös aiheutti sen, että pääsimme tunteista toisiamme kohtaan eroon. Aluksi käytiin toki pakkasen puolella, mutta siitä se sitten tasoittui vuosien saatossa.
Itse elin vuosia sinkkuna ja olin varsin pettynyt naisiin ja rakkauteen. Päätin, etten rakastu enää. Jossain vaiheessa kävimme kuitenkin exän kanssa läpi eron syitä ja jälkikäteen oli helppo sanoa, että lopullinen ero johtui puhumattomuudesta, nuoruuden tyhmyydestä ja väärinkäsityksistä. Tämän jälkeen aloin jo hieman katsella naisia sillä silmällä, että uusikin suhde olisi mahdollinen, mutta eri lähtökohdista.
Tapasin sitten lopulta "ihan mukavan naisen", jonka kanssa ystävystyimme ja tulihan se seksikin siihen sitten mukaan, mutta jotenkin siitä puuttui se intohimo. Ajattelin sen johtuvan vain iästä ja toisaalta kun ei ole liikaa tunteita, niin luulisi sen elämänkin olevan tasaisempaa.
Yhteisiä lapsia emme tähän parisuhteeseen tehneet, sillä olihan meillä tuota jälkikasvua jo entuudestaankin. Menimme aika pian naimisiin ja myös tasainen arki lähti nopeasti pyörimään, jonka lisäksi taloudellinen tilanteemme nousi molempien urakehityksen vuoksi huomattavasti siitä mitä se oli aiemmin ollut. Toisaalta sain kokea aika nopeasti, ettei ko. nainen vastannutkaan ihan kaikkea sitä mitä oli suhteen alussa antanut ymmärtää (mm. suhtautuminen lapsiin muuttui väliin jopa ilkeäksi).
Neljän vuoden avioliiton jälkeen tapasin kuitenkin naisen, joka pyöräytti tunnemaailmani nurin ja olin varsin hämmentynyt tilanteesta. Perhetilanteeni oli sellainen, etten voinut ajatella eroamista ja toisaalta pelkäsinkin näitä jälleen esiin tulleita tunteita. Tilanne ei edennyt tästä pidemmälle, vaikka tunteet taisivat olla molemminpuolista.
Tuosta on kulunut viitisen vuotta ja vanhempi lapsistani on muuttanut kaverinsa kanssa yksiin, nuorempi on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Minulla ja vaimollani ei ole mitään yhteistä. Suhteen tarkoitusta kuvaa itse asiassa se, että kun ostin pari vuotta sitten moottoripyörän, niin vaimon ainoa huoli oli, että minun henkivakuutukseni olisi riittävän suuri. Hän sanoi myös suoraan, ettei kannata kuvitellakaan, että hän vastaisi mistään hoidoistani, mikäli loukkaannun. Ja voisin vaikka lyödä vetoa, että mikäli tosiaan vaikka halvaantuisin ja joutuisin sairaalaan, niin lapseni ja exäni kävisivät luonani useammin kuin vaimoni.
En kuitenkaan halua elää täysin yksinkään ja vaikkei sitä läheisyyttäkään kovin usein saa, seksistä puhumattakaan (mutta siihen tottuu), niin on tämä tyhjää parempi. Julkisivun merkitys on tosin vuosien saatossa itselläni vähentynyt, vaimolleni sen merkitys on kuitenkin isompi, eikä hän missään nimessä haluaisi erota (olen sen pari kertaa ottanut itse puheeksi).
Mutta.. tapasin viikonloppuna jälleen naisen (selvinpäin molemmat, pieni tarkennus), joka herätti selvästi tunteita minussa. En tiedä oliko tunteet molemminpuolisia, mutta viihdyimme hyvin toistemme seurassa ko. päivän, mutta toki töissä pitääkin kohdella toista hyvin jne, ajatteli oikeasti mitä hyvänsä.
Nyt jälleen mietin sitä, tulisiko minun uskaltaa kuitenkin rakastaa, sillä onko elämässä muuten mitään järkeä. Elämäni on kaiken luksuksen keskellä helkkarin tylsää ja tunteetonta, mutta ei tämäkään ero helppoa tulisi olemaan (rahasta tapellaan helposti enemmän kuin lapsista). Toisaalta jos riskinä on useamman vuoden yksin asuminen, niin sitä vähäistäkään läheisyyttä ei ole sitten tarjolla.. tuota nettideittiosastoa lukiessa tulee vain mieleen, että löytyykö edes enää aitoja, optimistisia ja sympaattia naisia, vai ovatko kaikki noin laskelmoivia.
Saimme pidettyä välit kunnossa lasten vuoksi, eikä heitä tai heitä koskevia sopimuksia käytetty kummankaan suunnasta pahan olon tai katkeruuden purkamiseen. Exä tosin purki läheisyydenkaipuunsa tavalla, jota en itse hyväksynyt, mutta toisaalta se myös aiheutti sen, että pääsimme tunteista toisiamme kohtaan eroon. Aluksi käytiin toki pakkasen puolella, mutta siitä se sitten tasoittui vuosien saatossa.
Itse elin vuosia sinkkuna ja olin varsin pettynyt naisiin ja rakkauteen. Päätin, etten rakastu enää. Jossain vaiheessa kävimme kuitenkin exän kanssa läpi eron syitä ja jälkikäteen oli helppo sanoa, että lopullinen ero johtui puhumattomuudesta, nuoruuden tyhmyydestä ja väärinkäsityksistä. Tämän jälkeen aloin jo hieman katsella naisia sillä silmällä, että uusikin suhde olisi mahdollinen, mutta eri lähtökohdista.
Tapasin sitten lopulta "ihan mukavan naisen", jonka kanssa ystävystyimme ja tulihan se seksikin siihen sitten mukaan, mutta jotenkin siitä puuttui se intohimo. Ajattelin sen johtuvan vain iästä ja toisaalta kun ei ole liikaa tunteita, niin luulisi sen elämänkin olevan tasaisempaa.
Yhteisiä lapsia emme tähän parisuhteeseen tehneet, sillä olihan meillä tuota jälkikasvua jo entuudestaankin. Menimme aika pian naimisiin ja myös tasainen arki lähti nopeasti pyörimään, jonka lisäksi taloudellinen tilanteemme nousi molempien urakehityksen vuoksi huomattavasti siitä mitä se oli aiemmin ollut. Toisaalta sain kokea aika nopeasti, ettei ko. nainen vastannutkaan ihan kaikkea sitä mitä oli suhteen alussa antanut ymmärtää (mm. suhtautuminen lapsiin muuttui väliin jopa ilkeäksi).
Neljän vuoden avioliiton jälkeen tapasin kuitenkin naisen, joka pyöräytti tunnemaailmani nurin ja olin varsin hämmentynyt tilanteesta. Perhetilanteeni oli sellainen, etten voinut ajatella eroamista ja toisaalta pelkäsinkin näitä jälleen esiin tulleita tunteita. Tilanne ei edennyt tästä pidemmälle, vaikka tunteet taisivat olla molemminpuolista.
Tuosta on kulunut viitisen vuotta ja vanhempi lapsistani on muuttanut kaverinsa kanssa yksiin, nuorempi on lähdössä opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Minulla ja vaimollani ei ole mitään yhteistä. Suhteen tarkoitusta kuvaa itse asiassa se, että kun ostin pari vuotta sitten moottoripyörän, niin vaimon ainoa huoli oli, että minun henkivakuutukseni olisi riittävän suuri. Hän sanoi myös suoraan, ettei kannata kuvitellakaan, että hän vastaisi mistään hoidoistani, mikäli loukkaannun. Ja voisin vaikka lyödä vetoa, että mikäli tosiaan vaikka halvaantuisin ja joutuisin sairaalaan, niin lapseni ja exäni kävisivät luonani useammin kuin vaimoni.
En kuitenkaan halua elää täysin yksinkään ja vaikkei sitä läheisyyttäkään kovin usein saa, seksistä puhumattakaan (mutta siihen tottuu), niin on tämä tyhjää parempi. Julkisivun merkitys on tosin vuosien saatossa itselläni vähentynyt, vaimolleni sen merkitys on kuitenkin isompi, eikä hän missään nimessä haluaisi erota (olen sen pari kertaa ottanut itse puheeksi).
Mutta.. tapasin viikonloppuna jälleen naisen (selvinpäin molemmat, pieni tarkennus), joka herätti selvästi tunteita minussa. En tiedä oliko tunteet molemminpuolisia, mutta viihdyimme hyvin toistemme seurassa ko. päivän, mutta toki töissä pitääkin kohdella toista hyvin jne, ajatteli oikeasti mitä hyvänsä.
Nyt jälleen mietin sitä, tulisiko minun uskaltaa kuitenkin rakastaa, sillä onko elämässä muuten mitään järkeä. Elämäni on kaiken luksuksen keskellä helkkarin tylsää ja tunteetonta, mutta ei tämäkään ero helppoa tulisi olemaan (rahasta tapellaan helposti enemmän kuin lapsista). Toisaalta jos riskinä on useamman vuoden yksin asuminen, niin sitä vähäistäkään läheisyyttä ei ole sitten tarjolla.. tuota nettideittiosastoa lukiessa tulee vain mieleen, että löytyykö edes enää aitoja, optimistisia ja sympaattia naisia, vai ovatko kaikki noin laskelmoivia.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä olis kannattanut pitää se nuoruuden suuri rakkaus jos ongelmat todella olivat puhumattomuus ja kehittymättömyys, eikä esimerkiksi viina, seksi ja huumeet...joskus niistäkin päästään jos on rakastava kumppani rinnalla. jos kuitenkin ongelmasi jokaisessa suhteessa on ollut esimerkiksi pettäminen tai se ettet oikein tee osaasi parisuhteessa etkä ns. ole kasvanut mieheksi voit katsoa peiliin eli mieti teitkö osasi todella noissa suhteissa.Ei sitä osaa jota toinen määrää vaan sen osan joka sinulle kuuluu.
Itsellä nuoruuden suhde päätettiin myös typeryyttä kun ei puhuttu eikä ttoinen eli mies halunnut enää puhua ongelmistamme.Ei ollut vaihtoehtoa kuin lähteä.Harmittaa se silti ettei toinen halunnut muuttua, tehdä omaa osaansa.
Olisi kannattanut.. mutta kun ei nuorena tajunnut ettei niitä sukat jalassa pyörimään saavia naisia ihan yhtenään tapaa. Yksi ongelma oli toki siinä, että hän osasi rentoutua vain viinan avulla ja juovuksissaan alkoi olla vähän ylisosiaalinen. Pettämistä avioliiton aikana hän ei koskaan myöntänyt, mutta harkinta-ajan aikana hän myönsi lentäneensä kukasta kukkaan ja vaikka totesi, ettei minun veroiseen törmännyt, niin eipä siinä enää paluuta ollut.. eikä sitä kumpikaan edes ehdottanut.
En tiedä mitä osallani tarkoitat, olen kasvattanut kaksi lasta lähes täysi-ikäiseksi, ollut ensimmäisessä liitossa päävastuussa pyykkäämisessä ja ruoan laitossa, yms. kotitöissä. Nykyisessä liitossa vaimo huolehtii omat pyykkinsä ja ruoanlaiton koko poppoolle, mutta muuten työt ovat aikalailla tasan ja siivouksen käy tekemässä viikottain siivooja. En kiellä, ettenkö ensimmäisen vaimoni eteen tehnyt ja olisi tehnyt enemmän kuin nykyisen parisuhteen eteen, mutta onko tuo nyt ihme jos ensimmäiseen oli rakastunut ja nykyinen on enempi ystävyyspohjalta. Sen olen toki oppinut, että nainen vaatii aina vähän enemmän, mitä mies tekee, mutta kyllä minä vähän vastavuoroisuuttakin kaipaan.
Jos olisin sinä, niin lähtisin onnettomasta parisuhteesta pois, kun ei ole yhteisiä lapsia ja taloudellisesti se on mahdollista, niin miksi kiduttaa itseään (ja varmasti sitä toista myös) toimimattomassa liitossa.
Mitä se läheisyys sitten on (avioparilla) jota ei saa esim. ystäviltä ja kavereilta, jos se ei ole seksuaalista laatua?
Elämä on kuitenkin nyt ja voit olla 5 vuoden päästä vaikka petipotilas, mistä sitä tietää.
Lähde ja elä elämääsi!
Katselin tuossa vuokrakämppiä tilapäisasunnoksi, eihän nuo kalliita olisi, mutta onhan se muutto ja ositus näin pimeinä aikoina vähän ikävää hommaa.. ehkä siirrän tämän taas kevääksi.. tai sitten en.
Neuvon noin itsekin ihmisiä, jotka eivät kulissiemme taakse nää ja valittavat huonoa parisuhdetta.. ehken ole vielä ihan valmis kaatamaan kulisseja.
Ja vaimo kuulostaa viihtyvän.. talous on taattu, eikä mies hakkaa, ryyppää, petä, yms. ja tekee kotityöt jne jne
Mutta... jos saat vaimosi myöntämään että jotain puuttuu voit puhua hänet antamaan sinulle enemmän vapauksia ja ehdottaa avointa suhdetta esimerkiksi. Tietyin säännöin tietysti.
Ei kannata lykätä...elämä on lyhyt. Huomaat pian lykänneesi sitä aina jostain syystä 5-10 v ja sit voi olla et ei enää viitsi. Kuuntele sydäntäsi. Tee mikä sinusta tuntuu oikealta.
Kyllä heitä löytyy, mutta ovat vain harvassa.
Kyllä yksin on parempi elää, kuin kuolleessa suhteessa. Itse muuttaisin sinne vuokralle välittömästi ensi viikonloppuna.
Ei ole rakkautta! Unohda koko juttu!
Elän rakkaudettomassa suhteessa jossa ei hellyyttäkään ole nimeksikään. Kärsin tilanteesta ja haluaisin lähteä, ei vaan ole voimia. Mistä löytää tasapainoinen mies, joka haluaa kohdella naistaan hyvin ja ottaa hänetkin huomioon?
Lähteminen, ositukset yms. ovat kyllä pirun raskaita ja työläitä, jos toinen haluaa niistä raskaita tehdä.. tähän ei löydy voimia, ei ole ystäviä tukemaan.