Olen 17 vuotias tyttö.
Elämäni on ollut hyvin rankkaa koko lapsuuteni/nuoruuteni. Kaikki lapsuuden traumat (narsisti juoppo isä, ainainen yksinjääminen, rakkaudeton lapsuus, perhe joka ei välitä, hyväksikäyttö)...johtivat ongelmiin ylä-asteella. Vaikeudet tutustua keneenkään, itsetunto ongelmat, kiusaaminen . Vähitellen muutuin aina pahempaan suuntaan. Ysillä jouduin sitten "terapiaan" ja lääkitykseen josta ei ollut apua ja jouduin psykiatriselle osastolle. Oli viiltelyäja itsemurha yrityksiä. No...lääkitystä kovennettiin ja nukuinkin siellä sen koko päivän. Diagnooseiksi tuli lapsuuden tunnehäiriö ja psykoottitasoinen masennus. Lääkitystä jatkettiin. Mutta elämä jatkui samanlaisena suljetulta pääsemisen jälkeen...
Vuosi sitten rupesin seurustelemaan pojan kanssa, jonka takia viimeisimmätkin sosiaaliset kontaktit hävisivät. Poika oli mustasukkainen. Suhde oli ja on edelleen kuluttava ja myrskyisä. Ainoat kaverit eivät enää halua pitää yhteyttä. Menetin myös parhaan lapsuudenystävän tälle suhteelle (se johtui kaverista. Oli kateellinen siitä kun kerrankin minä olen se joka seurustelee!).
Olen edelleen samassa pisteessä. Haudon päivittäin itsemurhaa, riitelen poikaystävänkanssa, nukun päivisin, en ole koulussa, en pysty käymään missään (sos.pelot, ulkonäön sairaaloinen tarkkailu,alrmmuuden tunne) , käyn juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle paskaa kerran viikossa. Sairaanhoitaja vaan saa mulle huonomman mielen kun pilkkaa miten nolife olen :(
Myös vanhemmat valittaa ja edelleen niitä ei kiinnosta minä.
Äitini juoksee uusien suhteiden perässä...alkanut alkoholismi. Päätti kuitenkin erota narsisti isästäni kun vuokrasoppari loppuu. Isäni tietenkin edell.samanlainen narsti ja juoppo...mutta en kuitenkaan vietä enää kotona aikaa vaan poikaystävällä. Haluisin välittävän perheen ja tutustua ihmisiin, mutta tiedän että perheeni ei tule ikinä muuttumaan ja kukaan ihminen ei kiinnostunut seurastani.
Haluan kuolla....olen halunnut sitä jo lapsesta saakka.
Olen nuori, mulla pitäis olla elämää, juhlia, naurua, ystäviä!
Miksi en oo saanut sellasta normi ihmisen elämää?
Onko tää mun kohtalo?
Vertaistuki olisi paikallaan.
Elämäni on ollut hyvin rankkaa koko lapsuuteni/nuoruuteni. Kaikki lapsuuden traumat (narsisti juoppo isä, ainainen yksinjääminen, rakkaudeton lapsuus, perhe joka ei välitä, hyväksikäyttö)...johtivat ongelmiin ylä-asteella. Vaikeudet tutustua keneenkään, itsetunto ongelmat, kiusaaminen . Vähitellen muutuin aina pahempaan suuntaan. Ysillä jouduin sitten "terapiaan" ja lääkitykseen josta ei ollut apua ja jouduin psykiatriselle osastolle. Oli viiltelyäja itsemurha yrityksiä. No...lääkitystä kovennettiin ja nukuinkin siellä sen koko päivän. Diagnooseiksi tuli lapsuuden tunnehäiriö ja psykoottitasoinen masennus. Lääkitystä jatkettiin. Mutta elämä jatkui samanlaisena suljetulta pääsemisen jälkeen...
Vuosi sitten rupesin seurustelemaan pojan kanssa, jonka takia viimeisimmätkin sosiaaliset kontaktit hävisivät. Poika oli mustasukkainen. Suhde oli ja on edelleen kuluttava ja myrskyisä. Ainoat kaverit eivät enää halua pitää yhteyttä. Menetin myös parhaan lapsuudenystävän tälle suhteelle (se johtui kaverista. Oli kateellinen siitä kun kerrankin minä olen se joka seurustelee!).
Olen edelleen samassa pisteessä. Haudon päivittäin itsemurhaa, riitelen poikaystävänkanssa, nukun päivisin, en ole koulussa, en pysty käymään missään (sos.pelot, ulkonäön sairaaloinen tarkkailu,alrmmuuden tunne) , käyn juttelemassa psykiatriselle sairaanhoitajalle paskaa kerran viikossa. Sairaanhoitaja vaan saa mulle huonomman mielen kun pilkkaa miten nolife olen :(
Myös vanhemmat valittaa ja edelleen niitä ei kiinnosta minä.
Äitini juoksee uusien suhteiden perässä...alkanut alkoholismi. Päätti kuitenkin erota narsisti isästäni kun vuokrasoppari loppuu. Isäni tietenkin edell.samanlainen narsti ja juoppo...mutta en kuitenkaan vietä enää kotona aikaa vaan poikaystävällä. Haluisin välittävän perheen ja tutustua ihmisiin, mutta tiedän että perheeni ei tule ikinä muuttumaan ja kukaan ihminen ei kiinnostunut seurastani.
Haluan kuolla....olen halunnut sitä jo lapsesta saakka.
Olen nuori, mulla pitäis olla elämää, juhlia, naurua, ystäviä!
Miksi en oo saanut sellasta normi ihmisen elämää?
Onko tää mun kohtalo?
Vertaistuki olisi paikallaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oman menetetyn normaalin elämän sureminen on normaalia, mutta niitä asioita et voi muuttaa. Ainoa suunta on eteenpäin. Voin sanoa, että kun ikää tulee enemmän niin sinuunkin aletaan suhtautua terapiassa kuin ihmiseen ei nuoreen tai lapseen. Kaikkea kannattaa odottaa ja elää aina toivossa. Yksi neuvo minulla kuitenkin on josta kannattaisi ottaa opikseen. Jätä elämästäsi vahingoittavat ihmiset ja hanki tilalle uusia terveitä ihmisiä tai ole vaikka yksin jonkin aikaa. Et ikinä tervehdy jos annat syödä itseäsi. Itse sain aikoinaan saman neuvon ja tuskallisten teiden takana odottikin parempi arki. Älä jää koukkuun pahaan oloon ja tee siitä normia. Jaksa pyristellä ja jotain parempaa on luvassa :)
KIeltämättä rankan elämän olet elänyt. Kuitenkin moni jopa vieläkin rankemman elämisen alun ja nuoruuden kokenut on eheytynyt ja päässyt kiinni rikkaaseeen ja mielenkiintoiseen elämään. Menneisyyttä ei voida muuttaa ja tuskin narsisti-isäsi ymmärtää hekea muutosta kohdalleen.
Sinulla on ainakin selvä syy miksi asiat takkuilee, mutta kenenkään ei tarvitse jäädä paikalleen ja mennisuuden vangiksi. Sinulaisita tulee parhaita terapeutteja ja toisten ymmärtäjiä.
Se sinä ole mikään looseri ja et ole itse mitenkään syypää vaikeuksiisi. Äitisi on myös väsynyt ja hän pakenee elämäänsä alkoholiin uusiin suhteisiin. Vaihtoehtoja ja elämää on vielä edessäsi ja ei itsemurha ole ainut vaihtoehto. Jospa päätät vielä tehdä elämälläsi jotain. Menneisyys on takana mutta tulevisuus on sinunkinn edessäsi. Onneksi ihminen on uudistuskykyinen. Sinun kannattaa ensiksi itse oppia rakastamaan ja arvostamaan itseäsi. Olethan ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa meistä. Vartaistuki on auttaisis varmaan sinua eheytymisessä. Lue myös toisten selvitymistarinoita. Seppo Jokisen kirjat ovat helppolukuisia ja niitä saa kirjastosta.
Mutta miten?!
Olen yrittänyt rakastaa itseäni....olla positiivinen...ei auta!
Vaikea taistella oman pään sisäisiä juttuja vastaan!
Enkä voi lopettaa avohoidon akalla käymistä...siitähän hoitavataho huolestuisi ja taas suljetulle..
Tuskin ne niin pienestä kuin poisjääneistä kerroista suljetulle laittaa. Siellä on kans jonot ja ruuhkaa. Älä yritä taistella vastaan. sure niin, että et enää jaksa surra. Se voi viedä vuosia, mutta sulla on aikaa ja olet vielä nuori.
Koen eläneeni osittain samanlaista elämää kuin sinä. Alkoholisti isä ja äidillä myös omat ongelmansa. Lapsuus ollut hyvin rankkaa ja aloitin itse vasta terapian jossa olen käynyt vasta muutaman kerran. Totesivat masennuksen, enkä enää tiedä mitä elämällä tekisi. Luulen että uusien ystävys suhteiden aloittamisella on suuri merkitys parannus vaiheessa. Itselläni ei juuri ystäviä ole ja niitä on vaikea saada jos ei esim harrasta mitään. Voit aloittaa pikkuhiljaa vanhasta elämästä uuteen elämään siirtymisen. Olisiko ensimmäinen vaihe sitten uusi harrastus??? Se voi olla. Ja ehdottomasti huonon parisuhteen lopettaminen mahd. pian on paljon helpompaa nyt kuin myöhemmin. Itse käyn ero ahdistusta vieläkin läpi 3.5 vuoden seurustelun jälkeen, mutta onneksi tiedän että tein oikean ratkaisun. Tai miksipä ei voisi hommata netin kautta ystävän kenellä on samanlaisia kokemuksia. Ehkä yhteisten asioiden pohtiminen ja jakaminen auttaa??!!
Moi, eikö sitä avohoidon akkaa voisi vaihtaa, jos et tule sen kanssa toimeen?