Olen hieman alle kolmekymppinen nainen. Mieheni kanssa tunnemme toisemme jo teini-iästä. Tällä hetkellä takana suht pitkä avoliitto, lapsia tms.
Ja nyt olisi jonkinmoinen parisuhdekriisi. Mieheni on jäänyt useaan otteeseen kiinni valehtelemisesta, tästä johtuen luottamus on rapissut vähän kerrassaan olemattomiin. Valehtelu käsittää ihan arkipäiväisiä asioita, muuta salailua, toisen naisen kanssa salaisen yhteydenpidon. Vaikka sovimme yhdessä suhteemme vaiheessa, että toiselle tulisi kertoa aina totuus, olipa kyse sitten mistä hyvänsä asiasta. Tämä viimeisin "esiin kaivettu" tieto tuosta salaystävättärestä oli tuskaisin. Heti paljastuttuuan väitti Rakkauttaan ja oli pahoillaan. Rukoili uutta mahdollisuutta ja kertoi kuinka ei voisi elää ilman minua ja yhteistä perhettämme.
Nyt tuosta tapahtuneesta on kulunut jo reilusti aikaa, eivätkä tunteeni ota muuttuakseen. Tunnen epälojaaliuden edelleen. Hän valehteli minulle, vältteli vastuuta, kohteli miten sattuu ja valehteli ihan kirkkain silmin! Olenko jotenkin yksinkertaimen kun en vain pääse eteenpäin näiden tuntemusten kanssa? Olen ehkä jopa hieman katkera häntä kohtaan, sillä oma mielenterveyteni oli todella suurella koetuksella noiden valheiden vuosien keskellä. Lapset olivat pieniä, kaikki vastuu minulla ja elin valheessa. Tunsin kokoajan, että jokin on "vinossa". Tätä kysyin useasti ja yritin puhua rakentavasti, mutta vastaukseksi (selvisi siis jälkeenpäin) sain vain valheita, valheiden perään! Päinvastoin väitti minua mustasukkaiseksi ja turhaan epäileväksi. Tuntuu että en kerta kaikkiaan pääse pois näiden tunteiden keskeltä. Tuntuu etten tunne koko ihmistä enää ollenkaan.
Ja nyt hän on siis elänyt ja ollut kuin enkeli. Vannoo parannustaan. Mutta onko se taas vuosi, kaksi eteenpäin ja sama hel vetti pääsee taas valloilleen. Mistä sen voisi tietää? Onko niin, että jos toinen on pohjimmiltaan epärehellinen niin ei koskaan pysty aitoon ja rehelliseen suhteeseen? Mitä luulette? Olen niin pohjalla tällä hetkellä, vaikken sitä päällepäin näytäkään. Ihan lastenkin takia yritän pitää itseni "kasassa".
Kaikkein eniten mahdollisessa erossa mietityttääkin Lapset! Tokihan pienet sopeutuvat melko hyvin muutoksiin. Ja tämän tiedän jo kokemuksesta, olen itse avioeroperheestä. Tämäkin tietenkin vaikuttaa varmasti ajattelutaapaani. Haluaisin tehdä kaikkeni suhteen onnistumiseksi.
Mutta se Tunne on kadonnut. Se oli teini-iässä. Se oli alkusuhteessamme. Ja vuosien, valheisen saattelemana se katosi. Ei auttanut puhe, huoli. Sain vain kiukuttelua ja turhia lupauksia. Nyt kun Mies tietää että erokin on mahdollinen niin sitten vasta "näyttää" rakkautensa. Onko tämä edes rakkautta? Seksi kyllä on hyvää, mutta ei sen varaan (ainakaan minun mielestäni) kestävää suhdetta voi rakentaa. Itselleni merkitsevät enemmän lojaalius, tähän kuuluva rehellisyys, rakkaus, onnellisuus. Olo on suoraan sanottuna kuin olisi lyöty halolla päähän! Ja nyt vaadittaisiin tästä heräämään. En halua herätä.
Ja nyt olisi jonkinmoinen parisuhdekriisi. Mieheni on jäänyt useaan otteeseen kiinni valehtelemisesta, tästä johtuen luottamus on rapissut vähän kerrassaan olemattomiin. Valehtelu käsittää ihan arkipäiväisiä asioita, muuta salailua, toisen naisen kanssa salaisen yhteydenpidon. Vaikka sovimme yhdessä suhteemme vaiheessa, että toiselle tulisi kertoa aina totuus, olipa kyse sitten mistä hyvänsä asiasta. Tämä viimeisin "esiin kaivettu" tieto tuosta salaystävättärestä oli tuskaisin. Heti paljastuttuuan väitti Rakkauttaan ja oli pahoillaan. Rukoili uutta mahdollisuutta ja kertoi kuinka ei voisi elää ilman minua ja yhteistä perhettämme.
Nyt tuosta tapahtuneesta on kulunut jo reilusti aikaa, eivätkä tunteeni ota muuttuakseen. Tunnen epälojaaliuden edelleen. Hän valehteli minulle, vältteli vastuuta, kohteli miten sattuu ja valehteli ihan kirkkain silmin! Olenko jotenkin yksinkertaimen kun en vain pääse eteenpäin näiden tuntemusten kanssa? Olen ehkä jopa hieman katkera häntä kohtaan, sillä oma mielenterveyteni oli todella suurella koetuksella noiden valheiden vuosien keskellä. Lapset olivat pieniä, kaikki vastuu minulla ja elin valheessa. Tunsin kokoajan, että jokin on "vinossa". Tätä kysyin useasti ja yritin puhua rakentavasti, mutta vastaukseksi (selvisi siis jälkeenpäin) sain vain valheita, valheiden perään! Päinvastoin väitti minua mustasukkaiseksi ja turhaan epäileväksi. Tuntuu että en kerta kaikkiaan pääse pois näiden tunteiden keskeltä. Tuntuu etten tunne koko ihmistä enää ollenkaan.
Ja nyt hän on siis elänyt ja ollut kuin enkeli. Vannoo parannustaan. Mutta onko se taas vuosi, kaksi eteenpäin ja sama hel vetti pääsee taas valloilleen. Mistä sen voisi tietää? Onko niin, että jos toinen on pohjimmiltaan epärehellinen niin ei koskaan pysty aitoon ja rehelliseen suhteeseen? Mitä luulette? Olen niin pohjalla tällä hetkellä, vaikken sitä päällepäin näytäkään. Ihan lastenkin takia yritän pitää itseni "kasassa".
Kaikkein eniten mahdollisessa erossa mietityttääkin Lapset! Tokihan pienet sopeutuvat melko hyvin muutoksiin. Ja tämän tiedän jo kokemuksesta, olen itse avioeroperheestä. Tämäkin tietenkin vaikuttaa varmasti ajattelutaapaani. Haluaisin tehdä kaikkeni suhteen onnistumiseksi.
Mutta se Tunne on kadonnut. Se oli teini-iässä. Se oli alkusuhteessamme. Ja vuosien, valheisen saattelemana se katosi. Ei auttanut puhe, huoli. Sain vain kiukuttelua ja turhia lupauksia. Nyt kun Mies tietää että erokin on mahdollinen niin sitten vasta "näyttää" rakkautensa. Onko tämä edes rakkautta? Seksi kyllä on hyvää, mutta ei sen varaan (ainakaan minun mielestäni) kestävää suhdetta voi rakentaa. Itselleni merkitsevät enemmän lojaalius, tähän kuuluva rehellisyys, rakkaus, onnellisuus. Olo on suoraan sanottuna kuin olisi lyöty halolla päähän! Ja nyt vaadittaisiin tästä heräämään. En halua herätä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mieti asiaa kaikkien hyvän olon kannalta, elämästä ei saa uusintaa.
Ikävä kyllä, kun eron mahdollisuus on tiedossa, niin mies muuttuu parempaan, mutta kauanko se kestää?
Alkaako sama taas uudestaan?
Tiedän tunteen, kun tekisi mieli luovuttaa, mutta ei voi.
Itse tein elämäni kovimman päätöksen ja lähdin lapsen kanssa pitkästä suhteesta, otti tosi koville, mutta päätös oli oikea ja nyt kaikilla osapuolilla on parempi olo.
On totta, että aika auttaa ja niin kävi minullakin.
Mieti myös taloudellinen puoli, koska se on tärkeä ja keskustele jo ETUKÄTEEN
miten lasten hoito järjestettäisiin, koska kamalinta on lastenkin kuulla vanhempien riitelevän ja varsinkin lasten asioista.
Lapset eivät halua elää ilmapiirissä, jossa kaikki ei ole hyvin, he vaistoavat paljon vaikkeivat sitä ääneen sanoisivatkaan.
Vaikea päätös enkä halua johdatella mihinkään suuntaan.
Kuitenkin on vain yksi elämä ja sydänsuruista selviää aina hengissä.
Voimia mietintään ja keskusteluun miehesi kanssa.
Niin haastava tilanne. Mikäli kävisin keskustelemassa jonkun ulkopuolisen kanssa tilanteesta, ohjattaisiin varmasti parisuhdeterapiaan tms. Hyödyttääkö sellainen kun tunnen vain lähinnä katkeruutta ja pettymystä ? Tuntuu aidosti että kaikki se rakkaus on kadonnut savuna ilmaan. Toinen yrittää nyt tosissaan ja itse olen vain niin henkisesti väsynyt koko tilanteeseen. Niin paljon pettymyksiä. Lapsista olen kiitollinen.
Jaksan vielä korkeintaan puoli vuotta katsoa tilanteen ja tunteiden kehittymistä. Jos tämän jälkeen ennallaan niin sitten on parempi suunnata eri poluille. Mies kyllä tietää tästä kaikesta ja siitä että haavat ovat vielä pahasti auki.
Onko ketään muita, kohtalotovereita?