Kymmenen vuotta on yritetty ja kaikki mahdolliset hoidot käyty. Vika minussa, mut mies haluaa olla kuitenkin kanssani. Jotenkin on vaan koko ajan huono omatunto, tunnen itseni petturiksi kun en edes sitä lasta pystynyt antamaan, tuntuu ettei mikään muu "hyvitä" sitä asiaa..onko täällä miehiä jotka ois kokeneet saman, pystyttekö ihan oikeasti sitä naista vielä rakastamaan, vai onko ero jossain vaiheessa edessä?? Mieshän pystyy saamaan lapsia vanhemmallakin iällä ja mun mies on vasta alle nelikymppinen..
entä kun sitä lasta ei vain tule?
pirre
61242
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ei rakkaus lapsista ole kiinni. sitä rakastaa toista kaikkine vikineen. aina voi adoptoida lapsen. perhettä tarvitsevia lapsia on paljon. turhaan kannat syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, eihän valinta ollut sinun vaan luonnon.
Sama juttu. Avioero oli tosi lähellä. Ei kuitenkaan sen lapsettomuuden, vaan vaimon jatkuvan itsesäälin takia. Kyllästyin kerta kaikkiaan kuuntelemaan jatkuvaa
"mä oon kelvoton, hedelmätön, maho, säkään et voi tällasta luonnonoikkua rakastaa, jättäisit mut, jonkun muun kanssa sulla olis jo lapsia jne...."
Kyllä se sitten lopulta uskoi, että kelpasi ihan sellaisenaan ja nyt onni hymyilee. Olis vaan vaimokin päässyt helpommalla jos olis heti uskonut. Mutta kai se aina aikansa ottaa.
Meille on luoja järjestänyt jokaiselle oman kohtalon. Vie tietysti aikansa sopeutua siihen jä nöyryyttä ymmärtää. Kaiken tarkoitusta emme ymmärrä, mutta luottaa kannattaa siihen että elämämme on korkeimmis käsis. Lapsia ei siis tule oman erinomaisuuden takia tai päinvastoin.
Hm. Jos ei halua hyväksyä sitä tosiasiaa, että elämä joskus vain potkii munille pahemman kerran, niin voihan sitä vakuutella itselleen että tälläkin on jokin tarkoitus.
Tuleepahan vain mieleen eräs tuttavaperheen lapsi, joka syntyi pahemman kerran vammaisena. Hengityselimistö ei koskaan lähtenyt kunnolla pelaamaan. Niinpä lapsi vietti suurimman osan elämästään (kolme vuotta) sairaalassa koska nestettä kertyi jatkuvasti keuhkoihin. Loppujen lopuksi lapsi koki hukkumiskuoleman, jonka voi katsoa kestäneen kolme vuotta. Jos se elämä oli "korkeimmissa käsissä", niin taidanpa pysyä loitolla sellaisesta korkeammasta tahosta.
Ingmar Bergmanin leffassa "Fanny ja Alexander" kovia kokeneelta pojalta kysyttiin, uskooko hän Jumalaan. Poika vastasi, että "jos Jumala on olemassa, hän on oikea paskiaisjumala, jota pitäisi potkaista". Aika tiukka kannanotto, mutta ei täysin vailla perusteita.
Hyvä juttu, jos ei kettään muuta voi syyttää niin Jumalaa sitten.
Lukekaapa joskus Raamattua, niin sielt´äpä voi löytyä juttua, että Jumala ei vaikuta ihmisten kärsimyksiin.
Jos ette lue niin aivan sama, miettikää lopun elämäänne kuinka kaikki ei onnistu juuri niin kuin pitää... naurettavia tyhjäpäitä näyttää tämäkin foorumi olla täynnä
ja aivan turha haukkua hihhuliksi, maallisella mittauksella älykkyyttä löytyy 50% enemmän kuin keskiverto ihmisellä....
Mitähän InDy yrittää sanoa?
J on kaikkivaltias, muttei vaikuta ihmisten kärsimyksiin? Mutta rakastaa silti meitä kaikkia?
Omasta puolestani voin sanoa, että agnostikkona en syytä vastoinkäymisistä mitään korkeampaa tahoa. Mielestäni huomattavasti järjellisempi asenne kuin "kaikki on korkeemmassa käres". Mutta eläköön kukin siinä uskossa missä parhaiten viihtyy.
Mitäs sinun älykkyytesi tähän kuuluu?