Mustat neulan terävät pisteet, ne herättivät jo juhlan tunnun. Kehä vain tuntui, ja luokseen vei, pois leuan tunnun, ja ikävän hektisyyden, vailla onnen juhlaa. Tunsin pienen kivun pistoksen, kuinka ehtisin taas kaiken. Kauhu vain loisti kaukana poissa-olollaan. Poissa avulsta, poissa olosta. Se juhli vain jalkovälissä, omana itsenään. Omana itsessään!
Pahoinvoinnin, ja kyseenalaistamisen, pienen tiedottomuuden, kuin entis-aikojen, demokratian saneleman. Ajattelemattomuuden herra, se korkeana käveli kauppaan, kuin vain muistaen, sen loukkaavan onnettomuuden. Yksi toinen herra, se kävellen sinisillään, ja kiiruhtaen, kuin viimeisillään, vieressä seisoi, vain lämpöä, kuin tukien.
Mustan taivaankannen pilvet, kuin vuoret. Vielä mustemmat, kuin se taivas. Kolkuttavat jo ovellaan, ne näkyivät, kuin terävät. Ja loukkausenne, oi, niin monet. Me yhteyteemme kaipaa, voi kenpä halajaa, ja anna tulen raikaa! Kehästä tukahduttaen, etsiytye-en, kasvoilleen, se koputteli, askeleet jo juoksi. Valoa ja kolmiulotteisuus, anna raikaa. Raikas ja turvallisuus, se piste sateli, anna raikas, pisteet teollistumisen yhteiskunnan, jo melkein kasteli. Hävetkööt, tuo kasvojen koskettelija, tuo turvallisuuden, pieni ja sitkeä, turhautuman, jättiläs. Ajatukseen loi puhtauden tuntua, nosto loi vain ulkonäköön, jotain tuntuvaa, jotain joka pelotta, kuin pimeys, ja se vei sen kokonaan, aivan mukanaan. Tulkoon raikkaus!
Yskiminen... Voi se kumea jyske, se on kuin vetten, ja taivaankannen luoman taiteen, laineiden myrsky. Ryske, se ken vois kauneutta, kuvitella julkeavaa, julkisesti lahjana on vain ajan, hetkien taitteiden käytäviä. Voi niin monia! Kehä se sulkeutuu, ja se halventavasta, piirikse se muuttuu. iriksellä, vain pienen koon terävyys, se juhlittua jo anna, on. Piinaa, hetken vain julkinen, se olemus on. Kuin aikojen saatteiden, tärkeämmällä, se järjestys on. Jonossa riensi, kun syksyn lehdet värien kirjollaan, kohdellen, ja kasvoille upeuden, se katsoi, tummaan, ja katosi, hetken vain vuollen, muotoa, painettava on, ja upeita on noita esillä, voimia. Kuperaan!
Silmien terä, kivusta kertoen, laajentui laskeutuneen, jo hiljaisuus, toi. Yksityisyys, kun olemuksesta julkeavasti osti. Kuka ties, joku kosti. Pitkiä, teitä, onko polkuja? Tulevaisuuteen tähtäsi jo hektisyydestä moni, vyöttä vaatein, vyöttein ja aattein. Sitkeää, se luo kaitta, polkua voi ken vois kasvoillaan enempää taitaa. Taittaa, kuvaelma häveliäs on, ihminen sen takana, kaiken kansan, pilkan ja osoituksen, loukatuin. Uhri on noidutuin!
Pahoinvoinnin, ja kyseenalaistamisen, pienen tiedottomuuden, kuin entis-aikojen, demokratian saneleman. Ajattelemattomuuden herra, se korkeana käveli kauppaan, kuin vain muistaen, sen loukkaavan onnettomuuden. Yksi toinen herra, se kävellen sinisillään, ja kiiruhtaen, kuin viimeisillään, vieressä seisoi, vain lämpöä, kuin tukien.
Mustan taivaankannen pilvet, kuin vuoret. Vielä mustemmat, kuin se taivas. Kolkuttavat jo ovellaan, ne näkyivät, kuin terävät. Ja loukkausenne, oi, niin monet. Me yhteyteemme kaipaa, voi kenpä halajaa, ja anna tulen raikaa! Kehästä tukahduttaen, etsiytye-en, kasvoilleen, se koputteli, askeleet jo juoksi. Valoa ja kolmiulotteisuus, anna raikaa. Raikas ja turvallisuus, se piste sateli, anna raikas, pisteet teollistumisen yhteiskunnan, jo melkein kasteli. Hävetkööt, tuo kasvojen koskettelija, tuo turvallisuuden, pieni ja sitkeä, turhautuman, jättiläs. Ajatukseen loi puhtauden tuntua, nosto loi vain ulkonäköön, jotain tuntuvaa, jotain joka pelotta, kuin pimeys, ja se vei sen kokonaan, aivan mukanaan. Tulkoon raikkaus!
Yskiminen... Voi se kumea jyske, se on kuin vetten, ja taivaankannen luoman taiteen, laineiden myrsky. Ryske, se ken vois kauneutta, kuvitella julkeavaa, julkisesti lahjana on vain ajan, hetkien taitteiden käytäviä. Voi niin monia! Kehä se sulkeutuu, ja se halventavasta, piirikse se muuttuu. iriksellä, vain pienen koon terävyys, se juhlittua jo anna, on. Piinaa, hetken vain julkinen, se olemus on. Kuin aikojen saatteiden, tärkeämmällä, se järjestys on. Jonossa riensi, kun syksyn lehdet värien kirjollaan, kohdellen, ja kasvoille upeuden, se katsoi, tummaan, ja katosi, hetken vain vuollen, muotoa, painettava on, ja upeita on noita esillä, voimia. Kuperaan!
Silmien terä, kivusta kertoen, laajentui laskeutuneen, jo hiljaisuus, toi. Yksityisyys, kun olemuksesta julkeavasti osti. Kuka ties, joku kosti. Pitkiä, teitä, onko polkuja? Tulevaisuuteen tähtäsi jo hektisyydestä moni, vyöttä vaatein, vyöttein ja aattein. Sitkeää, se luo kaitta, polkua voi ken vois kasvoillaan enempää taitaa. Taittaa, kuvaelma häveliäs on, ihminen sen takana, kaiken kansan, pilkan ja osoituksen, loukatuin. Uhri on noidutuin!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kuin lakastuneen kukan terä-lehdet, vaatteeni olivat jo mustat. Kuin kukan terä-lehdet, ja aatteeni on jo mustat, * aksentti on yleis-sivistykselle. Avautunut on, jo on löytyvä, siirrosta voi puhua, ken koskettaa, kainoa, turvallisuudesta. Myrsky, se kauan tiedetty on. Merten siimoitukset, vain kaukaa kuuluvaa ryskeyden pauhua, hiljentyneessä on. Ajattomasti, vailla huomiota huomaamattomuuteen. Se on kuuluisa, kuin ryskeiden laita. Se tuhottomasti, se kohteluna, on muodon kautta. Juhlien, oi se tie niin kaita on. Pieni, vain kimpale, ja näkymää avaraa, on turha kunnioituksesta kohtelulle, ja siten niin, sielua vain ymmärrykselle avartaa. Ken, oi, vois kaivertaen kavaltaa, sapelillaan, kenties kumartaa. Hulluuttaan, se vain sivaltaa, sanoivat monet, mutta tää vois avaraks haitaks, kenties jo kukaks, Joka oi muuttunut, on se lattioiden mattojen nukaks.
Älä kerro, se ohje-nuora, onpi kerrottuna koruttoman kuperasti, se päivittäin vain on, ja leijuen tulen tuhkasta, kenties väkivallan, vaarallisuuden tajun, laittomuuden. Tunteiden palo, julkeava tuska, oi loukattuna. Varsinaisesti valkoinen palo, laskeutui jo valkoinen rauhanomaisuus. Se kauan tiedetty, ja kaivattu, valkoinen tasapainoisuus. On, on, on, sanoivat monet, ja puhuivat kopeat, ja niin julkeavien kasvojen kavaltamat. Syyttämättä, siedottomasti, vain kiertäen, kiertäen ja kuin vaappuen, kaarsi se uumiemme syvät tummat taivaiden kannen piirron, horisontin, ja pienen, julkeavan punaisen piston vuoret. Syyttä, suotta, taikaa vain on vailla. Se valkoista, ei mun asia. Se eri asia, kuin julkeava valkoisuus, sieluttomuuden julkea avartaja, jo poistu mun tasapainoisilta kaliiberienkin, luomilta kaarilta. Ne korkeat on, ja terävät, kuin tiima-lasien, ja kuivuuden avara, hetkittäin, vain ajattomuuden kylmä hiekka. Terävyys, kuin miekka, se kylmä on, ja sadattelija, oi johtaja ja tempoessaan nauhaa, kuin koruton kumartaja. Onpa epätäydellinen, oi sä tiedoton. Mitä, tiedoton on avaruutemme. Voimallinen on vain turvallinen, taivaankansi jo avartuvan valon vei. Vuorten huippujen terävyys, lempi toi, ken voiman vie, "en saa!" tukahdutetuin kiljahdus tavoitteena, vapauden loi...
Sekin hylättiin, se niin sadalteltu ja haukuttu, on.
Vasta toinen on.
Vapaudesta turhautuman toi.
- Kuka toi aloittaja on?
Vaikea sanoa....
Tai'assa on juhlaa, säädyttömän tai'an kehässä, taitaen, ja taidottomasti, aikoo viedä.