Asiaa on vaikea lähteä ratkomaan, mutta olen pohtinut asiaa jo pitkään...
Omat taustani lähtevät siitä, että isäni on alkoholisoitunut&narsisti. Äitini on ollut depiksessä siitä asti kun muistan, sen vakavuustaso on vaan vaihdellut, ratkaiseva tekijä on ollut se, miten paljon hän on ollut isäni kanssa tekemisissä. Vanhempani erosivat (lopullisesti), kun olin 11vuotta. Sen jälkeen kasvoin loput kriittisimmät (eli ne teinivuoteni) isän kanssa. Nyt olen 19 vuotias naisen alku, tuuli-ajolla elämässään, täysin hukassa.
Muutin maalta kaupunkiin extempore serkkuni avulla. Asuimme vuoden kimpassa ja asun nyt omillani. Hän on on niitä ainoita, jotka minut oikeasti tuntee. Hän on usein sanonut, että käytän hyväkseni ja että olen niin kuin isäni. Monet muutkin meidän suvusta on sanoneet, että olen juuri, kuin isäni... on myös sanottu, että valehtelen, manipuloin ja käytän hyväkseni. Minun on tässä kohtaan pakko myöntää, että nuo puheet ovat pitäneet paikkansa. En vaan ole tajunnut aikaisempaa käytöstäni... ainoastaan tässä vaiheessa tulen taas siihen ristiriitaan, että miten tunne-elämäni, ajatusmaailmani yms. ovat kehittyneet ja miten ei. Tajuan virheeni kuitenkin aina jälkeen päin. Sitten tunnen kyllä häpeää, mutta en tiedä, miten osasin ja osaan käsitellä sitä häpeää. Opettelin aikaisemmin, vielä teinimpänä, piilottamaan sen häpeän... "no ei se niin mene, minä en ole tehnyt mitään". "Muut ovat vain kateellisia minulle." Silti muistan, että katumukseen olen kyennyt, mutta aito ja selvä itseään peilistä katsominen minulta ei ole onnistunut.
Olen niin ja vielä kerran niin paljon ristiriidassa itseni kanssa, mutta en saa näitä ajatuksia pois päästäni. Onko teillä muilla narsistien kasvatuksessa olleilla moisia tuntemuksia itsestänne? Kun kuitenkin, tunnen tuntevani sisälläni empatiaa ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Itsekäs osaan olla, todellakin. Mutta osaan ajatella muitakin... läheisriippuvuudesta kun olen lukenut (jonka oireita minulla on myöskin, tai ainakin tunnistan itsestäni), niin näen itsekkyyden monessa tilanteessa juuri sillä tavalla, että en sano aitoja tuntemuksiani, motiivejani peläten, että se loukkaa toista tai ei miellytä toista ihmistä... ja sitten kun tunteeni/motiivini paljastuu, se saa toisen ihmisen syyllisyyden tuntoihin tai nolostumaan. Todella karmiva tilanne.
Teksti jatkuu.....
Omat taustani lähtevät siitä, että isäni on alkoholisoitunut&narsisti. Äitini on ollut depiksessä siitä asti kun muistan, sen vakavuustaso on vaan vaihdellut, ratkaiseva tekijä on ollut se, miten paljon hän on ollut isäni kanssa tekemisissä. Vanhempani erosivat (lopullisesti), kun olin 11vuotta. Sen jälkeen kasvoin loput kriittisimmät (eli ne teinivuoteni) isän kanssa. Nyt olen 19 vuotias naisen alku, tuuli-ajolla elämässään, täysin hukassa.
Muutin maalta kaupunkiin extempore serkkuni avulla. Asuimme vuoden kimpassa ja asun nyt omillani. Hän on on niitä ainoita, jotka minut oikeasti tuntee. Hän on usein sanonut, että käytän hyväkseni ja että olen niin kuin isäni. Monet muutkin meidän suvusta on sanoneet, että olen juuri, kuin isäni... on myös sanottu, että valehtelen, manipuloin ja käytän hyväkseni. Minun on tässä kohtaan pakko myöntää, että nuo puheet ovat pitäneet paikkansa. En vaan ole tajunnut aikaisempaa käytöstäni... ainoastaan tässä vaiheessa tulen taas siihen ristiriitaan, että miten tunne-elämäni, ajatusmaailmani yms. ovat kehittyneet ja miten ei. Tajuan virheeni kuitenkin aina jälkeen päin. Sitten tunnen kyllä häpeää, mutta en tiedä, miten osasin ja osaan käsitellä sitä häpeää. Opettelin aikaisemmin, vielä teinimpänä, piilottamaan sen häpeän... "no ei se niin mene, minä en ole tehnyt mitään". "Muut ovat vain kateellisia minulle." Silti muistan, että katumukseen olen kyennyt, mutta aito ja selvä itseään peilistä katsominen minulta ei ole onnistunut.
Olen niin ja vielä kerran niin paljon ristiriidassa itseni kanssa, mutta en saa näitä ajatuksia pois päästäni. Onko teillä muilla narsistien kasvatuksessa olleilla moisia tuntemuksia itsestänne? Kun kuitenkin, tunnen tuntevani sisälläni empatiaa ihmisiä ja eläimiä kohtaan. Itsekäs osaan olla, todellakin. Mutta osaan ajatella muitakin... läheisriippuvuudesta kun olen lukenut (jonka oireita minulla on myöskin, tai ainakin tunnistan itsestäni), niin näen itsekkyyden monessa tilanteessa juuri sillä tavalla, että en sano aitoja tuntemuksiani, motiivejani peläten, että se loukkaa toista tai ei miellytä toista ihmistä... ja sitten kun tunteeni/motiivini paljastuu, se saa toisen ihmisen syyllisyyden tuntoihin tai nolostumaan. Todella karmiva tilanne.
Teksti jatkuu.....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ainoastaan voin tässä elämäntilanteessani todeta (nyt tulee hirvittävä liuta niitä narsistisia piirteitä, mitä itsessäni näen), että olen ollut typerä aikaisemmin... olen esittänyt vanhempaa ja kovempaa ihmistä, kuin todellisuudessa olen. Kun muutin pois kotoa, halusin näyttää isälleni, että pärjään ilman häntä.. vaikka todellisuudessa en tiedä tosi-elämästä, tai tulevaisuudesta mitään. Olen ollut ylimielinen ja koppava ihmisiä kohtaan, koska minuun on iskostunut käsitys, että ihmisiin ei voi luottaa ja kaikki ovat sisimmiltään itsekkäitä, valehtelevia kusipäitä. Tämä ajatusmalli on eritoten kohdistunut omaan ikäluokkaani, koska olin aikaisemmin koulussa koulukiusattu. Pelkään siis, että minusta puhutaan pahaa, selkäni takana kaavaillaan jotain tms. Niin ikävää kuin tämä onkin, että en luota ihmisiin, en todellisuudessa ole luottanut edes omiin läheisiini. En ole ottanut heidän rakkaudenosoituksiaan ja kauniita/hyviä tekoja arvostuksella vastaan, vaan olen vaatinut lisää ja käyttäytynyt aivan kuin täysimittainen urpo. Peilaan itseäni muihin, pahimmassa tapauksessa imen tykkäämäni ihmisen täysin kuiviin (mikäli hän sen antaa tapahtua), koska en tunnista niitä rajoja, minkä ylitse en saa mennä. Omiani, enkä toisen. Minkä ylitse, ei saa mennä, että toisen ihmisarvon ylitse ei kävellä.
Sosiaaliset taitoni ovat niin ja näin, mutta olen hyvin sisäänpäinsulkeutunut. Osaan kyllä puhua, esim. työhaastatteluissa. Hyvin tuttujen ihmisten kanssa rupattelu käy hyvinkin. Näsäviisautta ja kaikkitietävyyttä minussa ilmenee, mutta osaan antaa toisillekin näissä asioissa tilaa, tai ainakin olen yrittänyt opetella siihen. En tiedä, onko nuo kaikki edellä mainitsemani käytösmallit vain sitä, että en tunnista omia, enkä toisten ihmisten rajoja, sekä yleiset käytösmallit ja tavat ovat menneet minulta ohi... sinä kriittisenä aikana, kun kasvoin teininä?
En reagoi suurella vihalla siihen, jos minua kritisoidaan tai arvostellaan suoraan päin kasvoja, vaikka vaikealta se tuntuu kyllä sitä kritiikkiä kuunnella se on totta. Mutta esim. töissä, yritän kaikkeni taistella itseni kanssa, että parantaisin itsessäni sellaisia asioita, joita en osaa yms. yms. En myöskään harrasta toisista ihmisistä valehtelua toisten selän takana... esim. jos serkkuni vaikka sanoo minulle, että olen tällainen ja sellainen, en reagoi siihen suurella vihalla tai sillä, että valehtelen ja puhun hänestä paskaa muille puhdistaen 'maineeni'.
Olen tällasessa tilanteessa elämässäni... toisaalta tuntuu, että vallan jumissa. Koulut kesken, ystäviä ei ole löytynyt koko vuoden aikana uudelta paikkakunnalta (ei siis sosiaalista elämää pahemmin, enkä tiedä kiinnostaako minua edes tällä hetkellä). Toisaalta tunnen, että tein hätiköidyn ratkaisun vuosi sitten, kun muutin landelta kaupunkiin... luulin itsestäni liikoja, en tiedä viihdynkö täällä edes todella? Toisaalta tein taas oikein, sillä isänkään läheisyydessä ei tuntunut loppupeleissä hyvälle. Tekisi mieli palata takaisin kotiin, koska rakastan isääni ja kotiani, mutta toisaalta hänen seuransa ja se paikka kaikkine muistoineen ahdistaa. En siis tiedä mihin pääni laitan. Lisäksi se, että en tunne löytäväni sitä sisäistä ääntäni, vaan päässäni soi vallan muiden ihmisten sanat ja mielipiteet minusta ja elämästäni.
Ja toisaalta, tuntuu sillekin, kun minulla ei ole sisäistä ääntä, motiiveja, haluja... sisäistä tietoisuutta en saa itsestäni ulos järkevää kuvaa ihmisille. Kommunikointikyky on välillä mitä on... voi tulla väärinkäsityksiä, käytökseni antaa ymmärtää ihan toista, kuin tahtoisin. Joku ymmärtää sen väärin ja minut väärin. Sitä on sitten vaikea selitellä, kun ei itsekään tiedä.
Jotenkin en kuitenkaan voi kutsua itseäni patoutuneeksi narsistiksi, koska miettisinkö asioita muuten näin? Olen vuoden aikana oppinut menemään itseeni... se on erikoista, tai siis tuntuu erikoiselle. Todella vapauttavalle. Henkistä kasvua on tapahtunut todella paljon, luulen, että tilanteeseen auttaisi paljon, jos oppisin rakentamaan itselleni ehjän minäkuvan, enkä peilaisi itseäni muihin. Kaikesta huolimatta, haluan löytää sen eheän minäkuvan... ja huoletta tiedostaa, mikä on oikein tehtyä ja mikä väärin. Olen henkisesti väsynyt itseni petraamiseen ja kasvattamiseen... noiden tunnelukkojen purku on vuoden aikana jo tehnyt tarpeeksi kipeää, asioiden hyväksyminen... ja itseni kasvattaminen ja itseni hyväksyminen ja löytäminen vielä edessä...
Anteeksi sekava teksti todella sekavalta ihmiseltä... toivottavasti saatte selvää. Haluaisin mielipiteitä ja kokemuksia, ketään samassa jamassa? Mitä mieltä olette tilanteestani ja millaisena näette tekstini?