Olen peluri, peliriippuvainen, peliaddikti, nimitys vaihtelee mutta sisältö on että peli on minua vahvempi. Tarkoittaa sitä että kerran aloitettuani en osaa enää lopettaa, pisin muistamani pelikerta oli 16 tuntia. En edes osaa selittää mikä niissä on niin hienoa ettei sitä voi lopettaa, pelatessani näen vain ruudun ja ajattelen vain peliä ja ajantajuni katoaa, olen siis niin sanotussa flow -tilassa. Olen kuullut että peliriippuvaisen aivoissa tapahtuu samaa kuin kokaiinin käyttäjillä. GA:n 1. askel kertoo että peliriippuvuus on etenevä tunne-elämän sairaus, omasta kokemuksesta voin sanoa tämän olevan totta. Oma riippuvuuteni kehittyi 23 vuotta, joitakin taukoja onnistuin pitämään, joista pisin taisi olla 7 kuukautta.
Aloitin pelaamisen kun isä hommasi ensimmäiset pelit kuusneloseemme. Koulukiusaaminen auttoi ongelman kehittymisessä, mutta ei ollut sen syy. En osaa sanoa kumpi oli ensin peli vai masennus, ne ruokkivat toisiaan. Omalla kohdallani pelimaailma oli hallittavissa silloin kuin oikea ei ollut. Taisin yrittää lopettamista ensimmäisiä kertoja lukiossa ja sen jälkeen ties kuinka monta kertaa. Joskus seuraava peli alkoi alle minuutin kuluttua lopettamisesta. Ongelma kasvoi kun muutin pois kotoa, tosin olin sen verran fiksu etten hommannut omaa tietokonetta opiskeluaikana. Jouduin siis pelaamaan kämppäkaverin koneella ja yliopiston koneilla. Opintoni eivät sentään keskeytyneet pelin takia, sain töitäkin ja onnistuin valmistumaan vaimon ja lopputyönohjaajan avulla.
Seuraava vaihe oli pelaaminen työpaikalla. Se alkoi oikeastaan jo ensimmäisellä oman alan työpaikalla silloin kun tuntui olevan ylimääräistä aikaa. Avainsana tässä on tietenkin tuntui. Pelaaminen vaikutti työntekoon vasta muutamaa vuotta myöhemmin, silloin työt viivästyivät mutta tulivat kuitenkin hoidettua. Jäin välillä kiinni pelaamisesta työaikana, ja sain siitä kirjallisen varoituksenkin. Varoituksen myötä tuli myös hoitoonohjaus, masennustani hoidettiin ja pidin omasta mielestäni taukoa pelaamisessa saadakseni sen kuriin. Silloin lopetin taas pelaamisen, en muista kuinka monta kuukautta taukoa kesti sillä kertaa. Sitten työtehtävät vaihtuivat ja pelihistoria unohtui työpaikalla, pelasin taas. Sillä kertaa pelaaminen oli kuitenkin vähäisempää töissä, enkä ollut pelien takia pois töistä. Tottakai pelaaminen vaikutti työntekoon, olin kirjoittamassa koodia. Onnistuin vaikuttamaan omaan aikatauluuni niin että siinä oli ylimääräistä aikaa jonka voin sitten käyttää pelaamiseen ilman että aikataulu viivästyi.
Lopulta työpaikkaa vaihdettuani jäin kiinni pelaamisesta asiakkaan luona työajalla ja näinollen myös työaikakirjanpidon väärentämisestä, työnantajani katsoi että luottamus on menetetty eikä työsuhdetta voi jatkaa. Siitä tuli minulle käännekohta, suostuin liittymään GA-ryhmään huolimatta riippuvuuteni erilaisesta luonteesta.
Olin käynyt A-klinikalla aiemmin, samoin usean terapeutin luona keskustelemassa pelaamisestani. Masennustani hoidettiin pariin otteeseen lääkityksellä. Mistään niistä ei ollut pitkäaikaista apua, olin pelaamatta muutaman kuukauden, pisimmillään 7 kuukautta. Vertaistukiryhmään tulemisen kynnys oli todella korkea, kaikki ihmiset bussissa tiesivät minne olin menossa, samoin kaikki jotka minut näkivät kaupungilla. Uskalsin silti mennä perille asti kun olin asian päättänyt. Siellä löysin ihmisiä jotka puhuivat samaa kieltä, kaikki olivat käyneet saman läpi ja jotkut olivat olleet jo useita vuosia pelaamatta. Kaikki muut olivat rahapelaajia, mutta löysin niin paljon yhteistä ettei se haitannut.
Pian alkaa viides pelaamaton vuosi. Elämä on muuttunut kokonaan. Aiemmin suurin osa valveillaoloajasta meni pelaamiseen, jos ei tietokoneella niin mielessä ainakin. Asiat oli ajettu selvästi kahteen osaan: oli pelaamista auttavia ja haittaavia asioita. Tämän huomasin vasta oltuani pelaamatta useita viikkoja, mutta maailmaan löytyivät värit ja tuntui kuin olisin päässyt ulos pimeästä luolasta. Pelit olivat melkein jatkuvasti mielessä ja jouduin monesti lähtemään pitkille kävelyille selvittääkseni päätäni. Pärjäsin ryhmän tuen avulla, muutama päivä ryhmän jälkeen meni yleensä hyvin, mutta loppuviikosta jouduin taas taistelemaan päätökseni puolesta.
Nyt olen vaihtanut ihan toiselle alalle, rakennan nykyään taloja. Pystyn tekemään tietokoneella töitä, mutta rakennustyöt eivät tule kotiin asti. Luottamusta en ole vieläkään saanut täysin takaisin vaimon silmissä, mutta minun ei tarvitse enää taistella pelihimoa vastaan. Nykyään sen voittaminen on helppoa ja saattaa kulua viikkokin ettei se tule mieleen ennen kuin ryhmässä. Vanhoja tapoja on edelleen, mutta valehtelusta olen päässyt.
Aloitin pelaamisen kun isä hommasi ensimmäiset pelit kuusneloseemme. Koulukiusaaminen auttoi ongelman kehittymisessä, mutta ei ollut sen syy. En osaa sanoa kumpi oli ensin peli vai masennus, ne ruokkivat toisiaan. Omalla kohdallani pelimaailma oli hallittavissa silloin kuin oikea ei ollut. Taisin yrittää lopettamista ensimmäisiä kertoja lukiossa ja sen jälkeen ties kuinka monta kertaa. Joskus seuraava peli alkoi alle minuutin kuluttua lopettamisesta. Ongelma kasvoi kun muutin pois kotoa, tosin olin sen verran fiksu etten hommannut omaa tietokonetta opiskeluaikana. Jouduin siis pelaamaan kämppäkaverin koneella ja yliopiston koneilla. Opintoni eivät sentään keskeytyneet pelin takia, sain töitäkin ja onnistuin valmistumaan vaimon ja lopputyönohjaajan avulla.
Seuraava vaihe oli pelaaminen työpaikalla. Se alkoi oikeastaan jo ensimmäisellä oman alan työpaikalla silloin kun tuntui olevan ylimääräistä aikaa. Avainsana tässä on tietenkin tuntui. Pelaaminen vaikutti työntekoon vasta muutamaa vuotta myöhemmin, silloin työt viivästyivät mutta tulivat kuitenkin hoidettua. Jäin välillä kiinni pelaamisesta työaikana, ja sain siitä kirjallisen varoituksenkin. Varoituksen myötä tuli myös hoitoonohjaus, masennustani hoidettiin ja pidin omasta mielestäni taukoa pelaamisessa saadakseni sen kuriin. Silloin lopetin taas pelaamisen, en muista kuinka monta kuukautta taukoa kesti sillä kertaa. Sitten työtehtävät vaihtuivat ja pelihistoria unohtui työpaikalla, pelasin taas. Sillä kertaa pelaaminen oli kuitenkin vähäisempää töissä, enkä ollut pelien takia pois töistä. Tottakai pelaaminen vaikutti työntekoon, olin kirjoittamassa koodia. Onnistuin vaikuttamaan omaan aikatauluuni niin että siinä oli ylimääräistä aikaa jonka voin sitten käyttää pelaamiseen ilman että aikataulu viivästyi.
Lopulta työpaikkaa vaihdettuani jäin kiinni pelaamisesta asiakkaan luona työajalla ja näinollen myös työaikakirjanpidon väärentämisestä, työnantajani katsoi että luottamus on menetetty eikä työsuhdetta voi jatkaa. Siitä tuli minulle käännekohta, suostuin liittymään GA-ryhmään huolimatta riippuvuuteni erilaisesta luonteesta.
Olin käynyt A-klinikalla aiemmin, samoin usean terapeutin luona keskustelemassa pelaamisestani. Masennustani hoidettiin pariin otteeseen lääkityksellä. Mistään niistä ei ollut pitkäaikaista apua, olin pelaamatta muutaman kuukauden, pisimmillään 7 kuukautta. Vertaistukiryhmään tulemisen kynnys oli todella korkea, kaikki ihmiset bussissa tiesivät minne olin menossa, samoin kaikki jotka minut näkivät kaupungilla. Uskalsin silti mennä perille asti kun olin asian päättänyt. Siellä löysin ihmisiä jotka puhuivat samaa kieltä, kaikki olivat käyneet saman läpi ja jotkut olivat olleet jo useita vuosia pelaamatta. Kaikki muut olivat rahapelaajia, mutta löysin niin paljon yhteistä ettei se haitannut.
Pian alkaa viides pelaamaton vuosi. Elämä on muuttunut kokonaan. Aiemmin suurin osa valveillaoloajasta meni pelaamiseen, jos ei tietokoneella niin mielessä ainakin. Asiat oli ajettu selvästi kahteen osaan: oli pelaamista auttavia ja haittaavia asioita. Tämän huomasin vasta oltuani pelaamatta useita viikkoja, mutta maailmaan löytyivät värit ja tuntui kuin olisin päässyt ulos pimeästä luolasta. Pelit olivat melkein jatkuvasti mielessä ja jouduin monesti lähtemään pitkille kävelyille selvittääkseni päätäni. Pärjäsin ryhmän tuen avulla, muutama päivä ryhmän jälkeen meni yleensä hyvin, mutta loppuviikosta jouduin taas taistelemaan päätökseni puolesta.
Nyt olen vaihtanut ihan toiselle alalle, rakennan nykyään taloja. Pystyn tekemään tietokoneella töitä, mutta rakennustyöt eivät tule kotiin asti. Luottamusta en ole vieläkään saanut täysin takaisin vaimon silmissä, mutta minun ei tarvitse enää taistella pelihimoa vastaan. Nykyään sen voittaminen on helppoa ja saattaa kulua viikkokin ettei se tule mieleen ennen kuin ryhmässä. Vanhoja tapoja on edelleen, mutta valehtelusta olen päässyt.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On merkillistä että Suomessa juuri valtio lypsää peliriippuvaisia 'hyvän tahdon' peleillä.