Olen kolmikymppinen mies ja tällä viikolla on tullut diagnoosi pitkäaikaisesta masennuksesta, josta ei itseni ja lääkärini lisäksi tiedä elämässäni kukaan muu. Kyse on siis kohdallani lievästä masennuksesta, joka ei toistaiseksi ole vaikuttanut liikaa arkielämääni jatkuvaa energianpuutetta lukuun ottamatta. Kuinka olette kertoneet asiasta ystävillenne ja kuinka he ovat ottaneet tiedon vastaan? Uskoakseni täysin terveiden ihmisten on vaikea ymmärtää masennusta tai sitä, että masentunut ihminen ei kuitenkaan ole ns. "täysin hullu" ja vaarallinen. Asian myöntäminen itsellenikin on ollut hieman vaikeaa, enkä haluaisi leimautua ystävieni silmissä.
Kuinka kertoa leimautumatta?
mieskolmenkymmenen
6110
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Luulen, että tuossa tilanteessa, missä sinä olet nyt, ihmiset suhtautuivat ihan hyvin. Kertominen ei silti ollut helppoa ja valikoiden kerroinkin.
Omalla kohdallani ymmärrys on loppunut, kun en sitten parantunutkaan sillä parin viikon saikulla. Samaa masennusta sairastan kuin silloinkin, kun ystävät olivat ymmärtäväisiä ja hyväksyviä, mutta silti kaikki ihmiset ovat kadonneet. Osittain syy on tietenkin itsessä, koska ei ole masennuksen vuoksi jaksanut olla niin aktiivinen jne. Mutta monille varmasti pitkäaikaisesti masentunut on vain masentunut, ja he saattavat kuvitella, että masentuneen elämä on vain masennusta - eihän sellaisen kanssa kukaan haluakaan olla tekemisissä.
Varsinaisesti tuota "täysin hulluna" ja vaarallisena pitämistä en voi sanoa kokeneeni.
Voisin kuvitella, että ap:n masennus, joka ei ole niin vahvasti arkielämään vaikuttanut, saa osakseen ymmärrystä. Itselläni masennus on vaikuttanut mm työkykyyn ja sillä luulen olleen "hyljeksinnän" kanssa paljon tekemistä.
Kiitos nightowl, että jaoit omia kokemuksistasi. Harmi kuulla, että kohdallasi ihmisten ymmärrys ja sietokyky on jäänyt vähiin. Pelkään osaltaan tuota samaa omalla kohdallani, sillä ainakin näennäisesti tuntemieni ihmisten elämä tuntuu menevän täysin suunnitellusti ja raiteillaan. Näen jotenkin vaikeana, kuinka heidän maailmaansa voisi mahtua ajatus henkisesti väsyneestä ja sairastuneesta ihmisestä.
Harvoillapa ihmisillä asiat niin täydellisesti ovat kuin ehkä pinnalta monilla näyttää... Jotkut eivät vain tahdo myöntää omia ongelmiaan edes itselleen, saati muille. Juuri nämä samat ihmiset ovat usein niitä, jotka eivät osaa kohdata esim. masennusta myöskään toisissa.
Valikoiden asiasta voinee ja kannattanee kertoa. Itse olen kertonut läheisille ja lähinnä hyville ystäville, en juuri muille. Se, miten ihmiset osaavat suhtautua, vaihtelee eri syistä. Mitään täysin tuomitsevaa tai suoraan hylkäävää vastaanottoa minäkään en ole ihmisiltä saanut, mutta vaihtelevaa se on, mikä tietty ymmärrettävää. Olen sitten sen mukaan yleensä valinnut seurani; kenen kanssa pyrin viettämään aikaa mielelläni enemmän, kenen kanssa taas rajoitetummin... Yleisesti sitä tietysti tuntee olonsa parhaaksi niiden ihmisten seurassa, joille on kertonut asiasta ja jotka ovat ottaneet sen hyvin vastaan. Siksi tärkeille ihmisille olen pyrkinyt aina kertomaan, myös mahdollisille uusille, hyville ystäville.
Lisäänpä vielä sen, että todella monesti on käynyt niin, että kun olen avannut jollekulle omaa elämääni ja kertonut masennuksestani, niin olen saanut kuulla vastaavasti sen toisen ihmisen elämän huolista, vaikkapa juuri masennuksesta tai muusta. Joskus se on johtanut myös hyvin antoisiin ajatustenvaihtoihin ja keskusteluihin, ehkä jopa ihmissuhteiden syvenemiseen. Tällaisia juttuja tietty harvoin voi ennalta arvata... Mutta aika yleisiähän nämä ongelmat nykyään ovat, eli et ole aloittaja yksin, todellakaan...
Okein hyviä ajatuksia ja havaintoja. Kiitos näistä.
Mikä masentaa?