Tälläiset dg sain psykiatrilta. Nyt haluaisin kuulla kokemuksia näistä sairauksista/häiriöistä.. Miten selvitä elämästä? Menneisyys ahdistaa ja mietityttää. Ei jätä rauhaan. Ja tulevaisuus pelottaa. Niin paljon jo mokailtu ja siltoja poltettu..
Olen varma että lapsuuteni on aiheuttanut tämän. Vanhempani olivat vasta teinejä kun synnyin. Äidilläni on myös epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän sairastui myös vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka seurauksena lähti. Eikä koskaan tullut takaisin. Olin siis vielä pieni vauva kun äitini jätti minut. Oli todella arvaamaton, ei kuulemma voinut jättää kanssani edes kahdestaan välillä. Sitten asuinkin isovanhemmilla varhaislapsuuteni. Sain usein katsoa juopottelua, riitelyä, tappelua. Epävakaaseen liittyy myös vaikeus pitää sovituista asioista kiinni. Äitinikin lupasi aina tulla käymään, mutta IKINÄ ei tullut. Ei yksillekkään synttäreillekkään. Siitä voi olla tämä järjetön hylkäämisen pelko. Nyt ymmärrän äitiäni paljon paremmin, kun käyn itse tätä samaa nyt läpi, mutta toisaalta olen edelleen erittäin katkera. En ikinä haluaisi lapselleni samaa kuin mitä minä olen käynyt läpi. Ja siksi en niitä ehkä koskaan hankikkaan.
Kun vähän kasvoin, koulussakin alkoi tulla ongelmia koko ajan enemmän. Tehtävät lisääntyi, ja keskittymishäiriön takia sekin meni sitten ihan päin metikköä koko koulu. Sen seurauksena en ole päässyt jatko-opiskelemaan. Töissä kyllä olin mutta ei siitäkään mitään tullut. Tuli todella paha masennusjakso, joten oli pakko lopettaa.
Olen joutunut kokemaan elämässäni liikaa. Ärsyttää suunnattomasti ihmiset jotka luulevat tietävänsä miltä minusta tuntuu. Ja vielä sellaiset joilla on ollut onnellinen lapsuus eikä tämän hetkisessä elämässä vikaa! Neitsyyteni menetin likaiselle 10v vanhemmalle miehelle kun olin juuri täyttänyt 14 vuotta. Siitä alkoi juominen ja päihteiden käyttö. TODELLA PALJON irtosuhteita. Ei vaan voi olla yksin. Se on musertavin asia maailmassa. Jos jää yksin.. Joka taas on mielenkiintoista, sillä takerrun yleensä vain yhteen ihmiseen. Esim nyt; mieheeni. Kaikki muut ihmiset ovat jääneet. En vastaa enää puhelimeen, valehtelen menoista. Haluan vain olla kotona.. Poissa ihmisten lähettyviltä. Tunnen olevani kuulumaton joukkoon. Olen aina ollut jotenkin "tyhmempi" ja lapsemielisempi kuin muut.. Ja haavoittuvampi. Kärsin myöskin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta..
Ennen sain myös järjettömiä raivokohtauksia. Sillä hetkellä vaan pimeni päässä enkä pystynyt yhtään hillitsemään sitä raivon tunnetta. Astiastot menivät palasiksi, ovista nyrkki/jalka läpi, itsensä viiltelyä. Nyt en ole enää saanut tuollaisia kahteen vuoteen! Olen oppinut itsehillintää vihan tunteen kanssa, muiden en niinkään. Exänkin jätin niin traumaattisella tavalla (hänelle) ettei varmaan enää koskaan luota naisiin ja se kaduttaa niin älyttömästi. Olin todella tunteeton, petin, haukuin, ym. Sillon ei mikään tuntunu miltään, kaikki oli kuin mustavalkoista.
Nykyään olen vakavassa parisuhteessa, asumme yhdessä ja suunnittelemme tulevaisuutta. Mutta pelottaa että mokaan kaiken taas niin kuin AINA! En pysty hallitsemaan itseäni, ja se jos joku pelottaa! Tämä jatkuva tyhjyyden ja epätodellisuuden olo vaivaa.. Tuntuu kuin vain ajelehtisin mukana ja olisin itseni ulkopuolella. Peilistäkin kun katson itseäni niin tuntuu kuin se ei olisi sama henkilö joka pääni sisällä on. Ahdistaa. Tänään olen tälläinen, huomenna voi olla jo ihan eri ääni kellossa.. Tuntuu etten selviä tästä elämästä.. Syyllistän itseäni kaikesta mitä olen muille aiheuttanut, olen hirveä ihminen. Toimin niin monesti hetken mielijohteesta..
Lääkityksenä Lamictal 100mg mielialaa tasaamaan (nostot menossa.. kokeillaan josko tämä annostus olisi jo riittävä..), ketipinor 50mg illalla (en kyllä ole paljoa syöny..) lääke sos.til pelkoon, rauhoittava, mutta ei tee pökkeröiseksi. Rauhoittaa kehon, ei aivoja. Nimeä en nyt muista..
Olen varma että lapsuuteni on aiheuttanut tämän. Vanhempani olivat vasta teinejä kun synnyin. Äidilläni on myös epävakaa persoonallisuushäiriö. Hän sairastui myös vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jonka seurauksena lähti. Eikä koskaan tullut takaisin. Olin siis vielä pieni vauva kun äitini jätti minut. Oli todella arvaamaton, ei kuulemma voinut jättää kanssani edes kahdestaan välillä. Sitten asuinkin isovanhemmilla varhaislapsuuteni. Sain usein katsoa juopottelua, riitelyä, tappelua. Epävakaaseen liittyy myös vaikeus pitää sovituista asioista kiinni. Äitinikin lupasi aina tulla käymään, mutta IKINÄ ei tullut. Ei yksillekkään synttäreillekkään. Siitä voi olla tämä järjetön hylkäämisen pelko. Nyt ymmärrän äitiäni paljon paremmin, kun käyn itse tätä samaa nyt läpi, mutta toisaalta olen edelleen erittäin katkera. En ikinä haluaisi lapselleni samaa kuin mitä minä olen käynyt läpi. Ja siksi en niitä ehkä koskaan hankikkaan.
Kun vähän kasvoin, koulussakin alkoi tulla ongelmia koko ajan enemmän. Tehtävät lisääntyi, ja keskittymishäiriön takia sekin meni sitten ihan päin metikköä koko koulu. Sen seurauksena en ole päässyt jatko-opiskelemaan. Töissä kyllä olin mutta ei siitäkään mitään tullut. Tuli todella paha masennusjakso, joten oli pakko lopettaa.
Olen joutunut kokemaan elämässäni liikaa. Ärsyttää suunnattomasti ihmiset jotka luulevat tietävänsä miltä minusta tuntuu. Ja vielä sellaiset joilla on ollut onnellinen lapsuus eikä tämän hetkisessä elämässä vikaa! Neitsyyteni menetin likaiselle 10v vanhemmalle miehelle kun olin juuri täyttänyt 14 vuotta. Siitä alkoi juominen ja päihteiden käyttö. TODELLA PALJON irtosuhteita. Ei vaan voi olla yksin. Se on musertavin asia maailmassa. Jos jää yksin.. Joka taas on mielenkiintoista, sillä takerrun yleensä vain yhteen ihmiseen. Esim nyt; mieheeni. Kaikki muut ihmiset ovat jääneet. En vastaa enää puhelimeen, valehtelen menoista. Haluan vain olla kotona.. Poissa ihmisten lähettyviltä. Tunnen olevani kuulumaton joukkoon. Olen aina ollut jotenkin "tyhmempi" ja lapsemielisempi kuin muut.. Ja haavoittuvampi. Kärsin myöskin pahasta sosiaalisten tilanteiden pelosta..
Ennen sain myös järjettömiä raivokohtauksia. Sillä hetkellä vaan pimeni päässä enkä pystynyt yhtään hillitsemään sitä raivon tunnetta. Astiastot menivät palasiksi, ovista nyrkki/jalka läpi, itsensä viiltelyä. Nyt en ole enää saanut tuollaisia kahteen vuoteen! Olen oppinut itsehillintää vihan tunteen kanssa, muiden en niinkään. Exänkin jätin niin traumaattisella tavalla (hänelle) ettei varmaan enää koskaan luota naisiin ja se kaduttaa niin älyttömästi. Olin todella tunteeton, petin, haukuin, ym. Sillon ei mikään tuntunu miltään, kaikki oli kuin mustavalkoista.
Nykyään olen vakavassa parisuhteessa, asumme yhdessä ja suunnittelemme tulevaisuutta. Mutta pelottaa että mokaan kaiken taas niin kuin AINA! En pysty hallitsemaan itseäni, ja se jos joku pelottaa! Tämä jatkuva tyhjyyden ja epätodellisuuden olo vaivaa.. Tuntuu kuin vain ajelehtisin mukana ja olisin itseni ulkopuolella. Peilistäkin kun katson itseäni niin tuntuu kuin se ei olisi sama henkilö joka pääni sisällä on. Ahdistaa. Tänään olen tälläinen, huomenna voi olla jo ihan eri ääni kellossa.. Tuntuu etten selviä tästä elämästä.. Syyllistän itseäni kaikesta mitä olen muille aiheuttanut, olen hirveä ihminen. Toimin niin monesti hetken mielijohteesta..
Lääkityksenä Lamictal 100mg mielialaa tasaamaan (nostot menossa.. kokeillaan josko tämä annostus olisi jo riittävä..), ketipinor 50mg illalla (en kyllä ole paljoa syöny..) lääke sos.til pelkoon, rauhoittava, mutta ei tee pökkeröiseksi. Rauhoittaa kehon, ei aivoja. Nimeä en nyt muista..
Vastaukset 16
Vanhimmat
Pahentaako muilla muuten alkoholi..? Sitä ei munkaan pitäisi juoda yhtään. Menee todellisuudentaju ja KAIKKI estot.. Olen ihan eri ihminen kännissä kuin selvinpäin. Siis IHAN ERILAINEN. Kännissä onkin pahimmat mokat tullu tehtyä, siis aivan järjettömiä tempauksia ollut.. Hävettää.
Jäi tuosta mainitsematta sekin että isäni on alkoholisti.. Hänestäkään ei ole tukemaan minua. Itse saan stressata aina että mitähän se on nyt mokaillut ja onko hakattu taas velkojen takia, ym..
Ongelmani on myös se että tunnen olevani identiteetön. En ole kukaan. Olen aina yrittänyt ottaa jonkun roolin jota seuraan, koska en tiedä kuka itse olen. Persoonallisuuteni muuttuu aina tilanteen tai seuran mukaan. Olen ihan erilainen eri tilanteissa. Jos eimerkiksi tapaan kavereita vuosien takaa, muutun täsmälleen sellaiseksi kuin olin silloin kun vielä liikuin heidän kanssaan. Olen liikkunut esim todella rikollisessa seurassa ja ollut niin kovaa ja tunteetonta. Nykyään en voisi edes kuvitella puhuvani sellaisille henkilöille!!
Auttakaa. Tulipa pitkä selostus, mutta en tiedä mihin muuallekkaan purkaisin tämän kaiken. Tuntuu ettei kukaan OIKEASTI ymmärrä. Ei läheiset, psykiatrit, kukaan.. Tuntuu kuin olisin aivan sekopää..
Huono psykiatri. Ei voi olla yhtä aikaa kaksisuuntainen ja epävakaa, vaan diagnoosi on jompikumpi. Muuten en ota kantaa, mutta olet näköjäänsä pysöhtynyt fiksusti nyt ja haet apua tositarkoituksella. Älä jätä kesken vaan etsi itsellesi joku terapeutti/terapiamuoto ja jatka hänen kanssaan tätä täällä aloittamaasi pohdintaa.
Minullakin on kaksisuuntainen ja epävakaa. Taitaa riippua psykiatrista voiko olla kummatkin
Minulla on epävakaa diagnoosi ja sanoisin näin, että alkoholi pahentaa tilannetta...itse lopulta alkoholisoiduin täysin, irtosuhteita oli myös todella todella paljon ja kontrollia ei yhtään. Myös katkeruuden, lapsuuden traumojen, tyhjyyden tunteen kanssa olen taistellut. Mutta.
Pääasia on, että olet saanut nyt lääkkeet ja hoitokontaktin. Neuvoisin etsimään kirjallisuutta itsetuntemuksesta ja kysymään kuka minä olen. Itse lähdin etsimään itseäni, tutustuin positiiviseen ajatteluun, joogaan yms. ja ymmärsin, että me itse luomme elämämme ja kohtalomme! Yritä irrottautua katkeruudesta ja syyttelystä ja muistaa, että menneisyydellä ei ole enää mitään väliä, vaan tulevaisuudella ja tällä hetkellä! Toivon sinulle kaikkea parasta!
Kyllä todellakin voi olla kaksisuuntainen samaan aikaan persoonallisuushäiriön eli epävakaan persoonan kanssa. Miten ne sulkevat toisensa pois? Voitko perustella, kun kerran niin kovin hyvin tiedät asiasta. Bipo on mielialahäiriö ja epävakaus persoonallisuushäiriö. Nämä kaksi kulkevat aika usein käsi kädessä.
Yhdellä tutulla on seuraavat diagnoosit:
Skitsofrenia F20
Paranoidinen skitsofrenia F20.0
Hebefreeninen skitsofrenia F20.1
Katatoninen skitsofrenia F20.2
Erilaistumaton skitsofrenia F20.3
"Skitsotyyppinen häiriö" F21
Harhaluuloisuushäiriö - paranoia F22
Mania F30
Kaksisuuntainen mielialahäiriö F31
Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi I, maanis-depressiivinen sairaus F31.(0-7 eri vaiheissa sykliä)
Kaksisuuntainen mielialahäiriö tyyppi II, F31.8
Julkisten paikkojen pelko F40.0
Sosiaalisten tilanteiden pelko F40.1
Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, yleistynyt tuskaisuus F41.1
Pakkoajatuspainotteinen pakko-oireinen häiriö F42.0
Pakkotoimintopainotteinen pakko-oireinen häiriö F42.1
Pakkoajatuksina ja pakkotoimintoina ilmenevä pakko-oireinen häiriö F42.2
Traumaperäinen stressireaktio F43.1
Dissosiatiivinen muistinmenetys F44.0
Sivupersoonahäiriö F44.81
Syömishäiriö, laihuushäiriö, anoreksiat F50.0
Syömishäiriö, ahmimishäiriö, bulimiat F50.2
Epäluuloinen persoonallisuus F60.0
Eristäytyvä (skitsoidi) persoonallisuus F60.1
Epäsosiaalinen persoonallisuus F60.2
Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus F60.3
Impulsiivinen häiriötyyppi F60.30
Rajatilatyyppi F60.31
Huomionhakuinen persoonallisuus F60.4
Vaativa persoonallisuus F60.5
Estynyt persoonallisuus F60.6
Riippuvainen persoonallisuus F60.7
Määrittämätön persoonallisuushäiriö F60.9
joten kyllä niitä voi olla useampia.
onko tämöinen tuttua kenelekään parisuhteesa oleminen epävakaan ihmisen kanssa että joka asiasta tulee kina esim jos laitan tyttöystäväleni texstiviestin että enään 2 päivää kun olet täälä niin nainen kääntä asian niinpäin että mikäs miksi sä mua sinne kaipailet ? ni totta kai sitä seurustelu kumpaniansa kaipaa ja tietääkseni ihan normaalia mutta sitten tämä käänetään vielä näinkin että tyttö ystäväni toteaa että eihän mua sielä kaivata vaikka en koskaan ole selaista sanonut niin hän vääntää asian näin että hänestä on tuntunut siltä että minä en kaipaa hänen seuraansa täälä ja läheisyydestä ei ole kiini läheisyytä ja helyytä olen antanut ja huomiota yritä'nyt jutella mutta häneltä ei juurikan saa mihinkään asiaan mitään vastausta muutakun en mä tiiä tai öninää aivan kun häntä itseänsä ei kiinostaisi OIKEIN yhtään mikään asia mitä puhun tai jos haluan näytää jotain asiaa hänelle ja pyydän että tuutko katsomaan niin jooo joo ja asia on mennyt joh enekuin hän ehtii edes paikan pääle ja siihen sitten vain voi todeta että noh se meni joh ja melkeen asiasta kun asiasta saa ihan käsitämätömän kinaan ja vääntämisen aikaiseksi varsinaisia KESKUSTELUITA ei ole OLENKAAN koska usein tulee riita jos hän ei ymmärä jotain asiaa tai jos ymärtää niin ymärtää väärin
Joo on tuttua. Olen itse epävakaa ja aikalailla tollasta se on jos en vahdi itseäni. Saan kummia raivareita ilman syytä puolisoani kohtaan ihan tyhjästä. Olen opetellut laskemaan kahteenkymmeneen ja ottamaan etäisyyttä tunteeseen. Pidän nuo tunteet nykyisin itselläni enkä kuormita niillä parisuhdettamme. Ihanan auvoista on ollutkin ja kohtaukset on vähentyneet stressin laskettua. Ennen niitä tuli monta päivässä ja nyt menee jo päiviä ilman yhtään mitään.
jos joku haluaa kirjoitella 48,v naisen kanssa,jolla todettu kaksisuuntainen mielihäiriö, niin kirjoitelkaahan?
Miten sinulla todettiin kaksisuuntainen? Itse olen 19 ja uskalsin viime vuoden syksyllä hakea apua. kävin ensin mehiläisellä jossa sanottiin että saan kutsun sairaalaan, odottelin kutsua 8kk, kunnes aloin kyselemään mikä mättää. kerroin tilanteeni ja ylilääkäri laittoi asian uudelle alulle saman tien.
voitko kertoa miten itse toimit eri tilanteissa, mitä teet kun huomaat "oireet" ja kuinka se on vaikuttanut ihmissuhteisiisi? mulla epäillään siis kaksisuuntaista tai adhd:ta ja masennusta. lapsuuteni oli kamala ja kaikki menee päin helvettiä.
Kiitos asiallisista vastauksista. Onko kokemusta muuten äitiydestä näiden "sairauksien" kanssa? Vai ovatko kaikki niinkuin minun äitini..
Minulla ei ole mitään diagnosoitua persoonallisuushäiriötä mutta epävakaan persoonallisuushäiriön kriteerit täyttyy. Olen herkästi juomassa alkoholia ja sitten jossain vaiheessa kaikki kontrolli ja estot häviävät. Irtosuhteita on myös tässä kymmenen vuoden aikana ollut lukematon määrä, en edes pystyisi niitä laskemaan. Tämä häiritsee minua todella paljon ja pelottaa tulevaisuus. Olen aikeissa muuttaa pois, jos jossain muualla saisi aloittaa puhtaalta pöydältä.
Yksin oleminen on vaikeinta, ja kun minut jätettiin pari viikkoa sitten, laitoin heti ilmoituksen tänne ja olen tavannut kolme miestä. Onneksi kaikki selvinpäin eli seksiin asti ei ole päästy. Yleensä aiemmin olen ihastunut mieheen hyvin nopeasti ja suhde on siirtynyt seksiin, yleensä tein kaikkeni että mies pitäisi minusta eikä hylkäisi. Nyt haluan olla varma että tunteita on molemmin puolin. Kuitenkin sinkkuunnuttuani olen käyttänyt alkoholia ja harrastanut seksiä baarissa tapaamani miehen kanssa, kahden vanhan tuttavuuden ja yhden toista kautta tapaamani ihmisen kanssa. Tämä on kauhistuttavaa, suhteen loputtua yksinäisyyden tunne oli vain niin valtava että en ole pystynyt olemaan yksin vaan etsinyt lohtua ihan väärästä kohteesta.
En tiedä miten tästä eteenpäin, lääkitystä en missään nimessä halua, yritän kai päässäni selvitellä miksi näin toimin ja ehdottomasti lopettaa viinankäytön. Tsemppiä kaikille muille saman asian kanssa painiville, menneisyyden haamut on hirveitä ja hävettäviä, varsinkin naisena jonka tulisi olla neitseellinen ja puhdas. Itsehoito-opas löytyy myös netistä http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_teos=epi
No lapsuudestasi todellakin johtuu moinen. Epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy mielialanvaihtelut ja levottomuus, itsetunnon, -minäkuvanhäiriöt. Ja kamala tyhjyydentunne todellakin. Häpeä kumpuaa lapsuuden kokemuksista, yhtälailla viha ja pelko.
Lue kirjallisuutta aiheesta ja ota selvää itsestäsi tällä tavoin.
Iän myötä helpottaa, ellet ala liiaksi läträrä alkoholin kanssa. Itsekin kerroit, että jotkut käyttäytymisen tavat ovat jääneet vähemmälle. Osaat siis itsetutkiskelun taidon. Ylipään luettavissa tekstistäsi.
Rajatila persoonallisuus on jo hankalampi hoitaa. Tähänkin terapiaa on. Hakeudu hyvään (kelan kustantamaan) terapiaan. Mieti terapian suuntaus tarkkaaan, yhdessä sinua hoitavan lääkärin kanssa!!!
^ sinun viestisi... mitä jos tunnen hyvin samalla lailla kuin tämän ketjun aloittaja, mutta.....
Minulla on ollu todella hyvä lapsuus. Tottakai jokaisela on hyviä ja huonoja hetkiä, mutta sittenkun sosiaaliviranomaiset pilasivat nuoruuteni, ja vaikka kaikki on nyt ohi ja asiat tavallaan ohi, niin päässäni en vaan pääse yli siitä kaikesta.
Mitä tässä tilassa voi enää tehdä, vai voiko mitään? Kun kaikenmaailman psykolokeillakin on käyty, mutta tulos on vaan aina pahempi olo.
Olen mies, mutta muuten hyvin samanlaista.
Hyvin sairas lapsuudenkoti...
Suomessa ollaan jämähdetty 70 -luvulle ja jaetaan bibo tuomioita liiankin innokkaasti.
Aika harvalla psykiatrillakaan on käsitystä LR:sta MAOA -geenistä tai kunnolla rajatilastakaan.
Rajatilaisen maaniset jaksot lähtee ulkoisista tekijöistä ja ne eroaa bibon maanisista jaksoista ihan radikaalisti.
Sairaus on hallinnut elämääni koko nuoruuden ja en silloin edes oikeasti tiennyt kuka olin. Pelko, häpeä, hyväksynnän haku, arvottomuuden tunto, täydellinen mustavalkoisuus.
Koin lopulta totaalisen romahduksen ja menin psykoosiin. Psykoosissa päästin vain kaikesta irti ja turvasin siihen ainoaan asiaan, mikä oli jäljellä Jumalaan.
Se riitti ja kantoi.