Käyn tällähetkellä ammatillista koulutusta uudessa ja jo toista luokkaa olen yksin kuten edellisessäkin koulussa. Minulla on huono itsetunto, olen asperger-ihminen ja pelkään luokkatovereitani. Joka päivä sanon itselleni että minun pitäisi mennä heidän kanssaan juttelemaan mutta en uskalla edes katsoa heitä silmiin, olen maailman surkein keskustelija. Ruokalassakin on ankeaa istua yksin ja katsoa miten kaikki luokkatoverit istuvat samassa pöydässä ja nauravat. Joka kerta kun on esitelmäpäivä koulussa tekeydyn sairaaksi koska pelkään kuollakseni esiintymistä ja että he nauraisivat minulle. Tiedän että olen säälittävä mutta lapsuudenvuoteni olivat täynnä koulukiusaamista. Minulle kaikki vähänkin kyseenalaiset vastaukset ja katseet luokassa ovat kamala isku ja aiheuttavat harhaluuloisuutta. Ahdistaa kävellä käytävillä ja vetäydyn aina tauoilla omiin oloihin yksinäisyyteen. Viime aikoina olen muutenkin ollut huolissani mielenterveydestäni koska luulen että ne pari ystävää joita minulla on lapsuudestani suunnittelevat jotain pahaa minulle tai puhuvat joka päivä pahaa, lisäksi pelkään että luokkatoverit pystyvät kuulemaan ajatukseni vaikka olen sairaslomalla. Skitsofreniaa? En ihmettelisi kun kaikki nämä vuodet on vietetty yksin ja masentuneena omissa maailmoissa. Tarvitsisin kipeästi sosiaalisia kontakteja, jostain muualta kuin baareista ja nettichateista.
Yksinäinen ja arka koulussa
dfghh4
2178
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olin täsmälleen samassa tilanteessa 2 vuotta sitten, joten tekstisi kuulostaa ihan minun kirjoittamaltani. Minäkin olen todennäköisesti asperger-ihminen, vaikka minulla ei olekaan diagnoosia. Sairastin ja sairastan yhä masennusta, ja pahimmassa vaiheessa minulla oli mainitsemiasi harhaluuloja; uskoin tosissani, että lähes koko maailma on minua vastaan. Jouduin jopa jättämään opiskelun kesken, koska ongelmani muuttuivat ylitsepääsemättömän vaikeiksi.
Tällä hetkellä olen työtön ja elän tosi eristäytynyttä elämää. Minulla ei ole ystäviä enkä ole enää väleissä perheeni kanssa, joten olen aina yksin. Henkisesti voin paremmin, ja olen onnistunut vahvistamaan itsetuntoani ja suhtautumaan sosiaalisiin tilanteisiin "normaalimmin". Ajatus opiskelemaan menemisestä pelottaa yhä, koska en halua kokea samaa kuin viime kerralla. Suunnittelen silti hakevani keväällä opiskelemaan uutta alaa ja tällä kertaa yrittää aktiivisesti tutustua ihmisiin. En ihan vielä jaksa uskoa, että tulen onnistumaan, mutta onneksi on vielä monta kuukautta aikaa ajatella asiaa.
Me olemme varmasti suunnilleen samaa ikäluokkaa, mutta en osaa päätellä tekstistä sukupuoltasi (olen itse parikymppinen tyttö).
Rohkeasti vaan opiskelemaan, tärkein saavutus on se kun käytte haluamanne koulutuksen loppuun asti..muista ei tarvitse piitata.. palkitkaa aina jotenkin itseänne, kun saavutatte jotain..Tsemppiä..