Olen ihan uupunut ja elämään pettynyt tyttö.
Mua väsyttää paljon, ja stressikin koko ajan vaivaa. En näe elämässäni mitään hyvää. Kavereiden kanssa oleminen ei auta yhtään, ja vanhemmille en tahdo puhua. Äiti ei osaa auttaa, eikä jaksa kuunnella, koska se luulee, että tää johtuu pelkästään murrosiästä. Vaikka tämä siitä johtuisikin, niin onko minulla silti oikeus kärsiä? Ei ole, mutta sitä ei näköjään äiti ymmärrä.
Mulla on nyt kuitenkin aika jollekkin psykologille, mutta se on vasta tammikuussa. En usko, että jaksan siihen saakka. Suurin osa tähän oloon taitaa olla se, etten ole valmis kaikkeen tähän. Siis tulevaisuuteen.
Menneisyyteni oli hyvä.Olin aina rakkaan pikkuveljeni kanssa. Leikin, juttelin ja pidin hauskaa. Pelasimme tosi paljon, ja leikimme samalla. Se oli tosi kivaa. Äiti ja isä eivät häirinneet minua, eikä ongelmia minun elämässäni ollut. Huolenani oli vain läksyt. Eikä ne ole melkein mitään, koska ne pystyy helposti hoitamaan pois alta. Kaverini asui taloyhtiön toisella puolella, eli hyvin lähellä. Olimme usein yhdessä. Leikin melkein pelkästään poikien kanssa, mutta koulussa pojat ja tytöt eivät voineet leikkiä yhdessä, ja olin yksin. Sitten yksi tyttö ystävystyi minuun, ja siitä saakka olemme olleet parhaat kaverit.
Aika kului. Päivät kului. Vuodet kului. Lopulta olin 8-vuotias, melkein 9. Kävin kakkosluokkaa. Minua kiusattiin joskus. Mutta ei se haitannut.
Mutta sitte äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän joutui sairaalaan kuukaudeksi tai pariksi, ja ikävä oli kova. Isästä en pitänyt, enkä pidä vieläkään. Hän aina löi minua kun olin pieni, ja huusi. Äiti oli elämäni aarre.
Pikkuveljeni ei enää ollut minun kanssani. Hän alkoi olemaan velipuoleni kanssa, mikä oli tosi kurjaa. Pikkuveljen kanssa nimittäin oli aina hauskaa. Veljeni vain pelasi päivät pitkät, mutta ei enää minun kanssani... Olisi ollut helpompaa, jos ystäväni tai veljeni olisivat olleet tukena äiti-asiassa, mutta ei kukaan ollut. Ystäväni olivat niin nuoria vielä, että he näkivät elämän huvipuistona, eikä elämässä ollut melkein mitään pahaa. Paitsi koulu. Muistan vieläkin sen, kun kävin katsomassa äitiä sairaalaan. Kysyin isältä, että saisinko jäädä äidin kanssa sairaalaan. En saanut. Olimme vielä hetken äidin kanssa, ja lopulta meidän piti lähteä. Heti kun pääsimme kotiin, niin menin äidin ja isän sängyn alle ja itkin siellä. Muistan tuon tunteen ja asian elävästi. Aina kun ajattelen sitä, alan itkemään.
Kärsin sitten sen vaiheen yksin. Kun äiti palasi pois sairaalasta, niin elämäni oli muuttunut. Itse olin muuttunut. Koulussa, jossa olin ennen äänekäs, olen nyt hiljaa ja muutenkin arka. En puhunut paljoa, ja olin tosikompi elämän suhteen. Minua alettiin kiusaamaan. Kukaan muu ei välittänyt siitä, mitä tunsin. Viimein sitten yksi opettaja soitti äidilleni ja ehdotti sitä, että kävisin koulupsykologilla. Niin minä sitten kävin, vuoden tai kaksi. Kolmosen ja nelosen. Selvisi, että isä polttaa kannabista.
Nelonen oli minulle kamalaa aikaa. Miedän luokallemme tuli uusi oppilas, joka oli tyttö. Paras ystäväni oli vain hänen kanssaan, ja olin kolmas pyörä. Muutimme, mutta sain jäädä vanhaan kouluuni, koska pyysin sitä rehtorilta. Halusin vielä olla ystäväni kanssa, ja koittaa uutta mahdollisuutta. Ei se onnistunut. vahdoin sitten koulua.
Nyt olen vitosella, eli 11-vuotias tyttö. Täällä koulussa minua ei kiusata (ehkä vähän, mutta ei mitään kovin vakavaa) ja sain uusia ystäviä. Kaikki on hyvin, ainakin äitini mielestä. Mutta minusta ei.
Haluan takaisin menneisyyteen, kun ei ollut ulkonäköpaineita, raha-asioita eikä muuta sellaista. Olin vain pikkuveljeni kanssa. Nyt kuitenkaan pikkuvlejeni ei ole yhtään kanssani. Eikä se haluakkaan, vaikka pyytäisin.
Ja sillon äidin sairautta ei ollut vielä todettu. Ja en tiennyt isäni polttavan... Ja olin vielä äänekäs ja huoleton nuori.
Nyt olen murkku, ja poika-huolet ja ulkonäköpaineet kasaantuvat. Se ei ole kuitenkaan kamalinta, vain se, että haluan takaisin menneisyyteen. Menneisyyttä en saa kuitenkaan takaisin itkemälläkään...
Kiitos erittäin paljon lukijoille
Mua väsyttää paljon, ja stressikin koko ajan vaivaa. En näe elämässäni mitään hyvää. Kavereiden kanssa oleminen ei auta yhtään, ja vanhemmille en tahdo puhua. Äiti ei osaa auttaa, eikä jaksa kuunnella, koska se luulee, että tää johtuu pelkästään murrosiästä. Vaikka tämä siitä johtuisikin, niin onko minulla silti oikeus kärsiä? Ei ole, mutta sitä ei näköjään äiti ymmärrä.
Mulla on nyt kuitenkin aika jollekkin psykologille, mutta se on vasta tammikuussa. En usko, että jaksan siihen saakka. Suurin osa tähän oloon taitaa olla se, etten ole valmis kaikkeen tähän. Siis tulevaisuuteen.
Menneisyyteni oli hyvä.Olin aina rakkaan pikkuveljeni kanssa. Leikin, juttelin ja pidin hauskaa. Pelasimme tosi paljon, ja leikimme samalla. Se oli tosi kivaa. Äiti ja isä eivät häirinneet minua, eikä ongelmia minun elämässäni ollut. Huolenani oli vain läksyt. Eikä ne ole melkein mitään, koska ne pystyy helposti hoitamaan pois alta. Kaverini asui taloyhtiön toisella puolella, eli hyvin lähellä. Olimme usein yhdessä. Leikin melkein pelkästään poikien kanssa, mutta koulussa pojat ja tytöt eivät voineet leikkiä yhdessä, ja olin yksin. Sitten yksi tyttö ystävystyi minuun, ja siitä saakka olemme olleet parhaat kaverit.
Aika kului. Päivät kului. Vuodet kului. Lopulta olin 8-vuotias, melkein 9. Kävin kakkosluokkaa. Minua kiusattiin joskus. Mutta ei se haitannut.
Mutta sitte äiti sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Hän joutui sairaalaan kuukaudeksi tai pariksi, ja ikävä oli kova. Isästä en pitänyt, enkä pidä vieläkään. Hän aina löi minua kun olin pieni, ja huusi. Äiti oli elämäni aarre.
Pikkuveljeni ei enää ollut minun kanssani. Hän alkoi olemaan velipuoleni kanssa, mikä oli tosi kurjaa. Pikkuveljen kanssa nimittäin oli aina hauskaa. Veljeni vain pelasi päivät pitkät, mutta ei enää minun kanssani... Olisi ollut helpompaa, jos ystäväni tai veljeni olisivat olleet tukena äiti-asiassa, mutta ei kukaan ollut. Ystäväni olivat niin nuoria vielä, että he näkivät elämän huvipuistona, eikä elämässä ollut melkein mitään pahaa. Paitsi koulu. Muistan vieläkin sen, kun kävin katsomassa äitiä sairaalaan. Kysyin isältä, että saisinko jäädä äidin kanssa sairaalaan. En saanut. Olimme vielä hetken äidin kanssa, ja lopulta meidän piti lähteä. Heti kun pääsimme kotiin, niin menin äidin ja isän sängyn alle ja itkin siellä. Muistan tuon tunteen ja asian elävästi. Aina kun ajattelen sitä, alan itkemään.
Kärsin sitten sen vaiheen yksin. Kun äiti palasi pois sairaalasta, niin elämäni oli muuttunut. Itse olin muuttunut. Koulussa, jossa olin ennen äänekäs, olen nyt hiljaa ja muutenkin arka. En puhunut paljoa, ja olin tosikompi elämän suhteen. Minua alettiin kiusaamaan. Kukaan muu ei välittänyt siitä, mitä tunsin. Viimein sitten yksi opettaja soitti äidilleni ja ehdotti sitä, että kävisin koulupsykologilla. Niin minä sitten kävin, vuoden tai kaksi. Kolmosen ja nelosen. Selvisi, että isä polttaa kannabista.
Nelonen oli minulle kamalaa aikaa. Miedän luokallemme tuli uusi oppilas, joka oli tyttö. Paras ystäväni oli vain hänen kanssaan, ja olin kolmas pyörä. Muutimme, mutta sain jäädä vanhaan kouluuni, koska pyysin sitä rehtorilta. Halusin vielä olla ystäväni kanssa, ja koittaa uutta mahdollisuutta. Ei se onnistunut. vahdoin sitten koulua.
Nyt olen vitosella, eli 11-vuotias tyttö. Täällä koulussa minua ei kiusata (ehkä vähän, mutta ei mitään kovin vakavaa) ja sain uusia ystäviä. Kaikki on hyvin, ainakin äitini mielestä. Mutta minusta ei.
Haluan takaisin menneisyyteen, kun ei ollut ulkonäköpaineita, raha-asioita eikä muuta sellaista. Olin vain pikkuveljeni kanssa. Nyt kuitenkaan pikkuvlejeni ei ole yhtään kanssani. Eikä se haluakkaan, vaikka pyytäisin.
Ja sillon äidin sairautta ei ollut vielä todettu. Ja en tiennyt isäni polttavan... Ja olin vielä äänekäs ja huoleton nuori.
Nyt olen murkku, ja poika-huolet ja ulkonäköpaineet kasaantuvat. Se ei ole kuitenkaan kamalinta, vain se, että haluan takaisin menneisyyteen. Menneisyyttä en saa kuitenkaan takaisin itkemälläkään...
Kiitos erittäin paljon lukijoille
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen jo iäkkäämpi ja voisin olla sinun mummosi. Ihan saa ihmetellä, miten te nykyajan nuoret ja lapset , kirjoitatte kypsästi ja kuin paljon elämää kokeneet. Vaikuttaa että sinä olet joutunut käymään läpi asioita ja pohtimaan asioita ikäiseksesi liian aikaisin. Kyllä sinun pitäsi saada olla vielä huoleton lapsi. Äitisi ei ole jasanut olla sinun kanssasi tuon sairastumisen vuoksi. Hän rakastaa sinua vaikka ei pysty olemaan läsnä hekisesti ja ymmärtämään. Olet joutunut kokemaan yksinjäämistä ja kuin hylkäämistä monelta taholata. On varmasti järkyttävää tuo isän polttaminen. Saatko kotona ruokaa, muun perustarpeen. Tarkoitan jasaako vanhempsi hoitaa kotitöitä.
On sen vain kumma että jo kirjoittamien auttaa ja keventää mieltä. Saa jakaa murheensa jonkun kanssa, ainakin joku lukee. Kannattaa edellen käydä juttelemassa koulupsykologin ja muiden aikuisten kanssa.
Kyllä ikään kuuluu että kokee että ulkonäköpineita. Älä ota kovin suurta murhetta ja stressiä vielä tulevaisuudesta. Olet vielä nuori ja ota leikin kannalta.
Siinäs näet elämä ahdistaa/minun tarinani. Omista ongelmista kirjoittaminen auttaa aina, koska se saa aivot toimimaan. Tulee jotenkin helpompi olo.
Kirjoitin kesälomillakin itseni aina kuntoon tuntikausia kirjoittamalla. Muuten kuulakärkikynällä ja kaupan tiskipaperille.
Aloitin kirjoittamisen aina näin. miksi tänään kannattaa vielä jatkaa elämää.
Voi sinua pientä... Olet selvästi fiksu ja ajatteleva, sekä herkkä tyttö, ja sinusta tulee aikuisena varmasti fiksu ja vahva nainen. Menneisyyttä ei meistä kukaan saa takaisin, eikä sitä voi muuttaakkaan, vaikka haluaisi. Mutta vaikka nyt tuntuisi pahalta, niin hyvät ja iloiset ajat ovat edessä, usko pois. :) Elämä menee kausittain.
Kannattaa mainita isääsi liittyvistä ongelmista vaikka sille psykologille, opettajalle, tai jollekkin muulle aikuiselle, jolle on helppo puhua.
Hyvää Joulunaikaa ja mieltä Sinulle toivotan, ilonsäteitä lähettäen.
Ihmisen kirjoituksesta ja kirjoitustaidoista voi lukea paljon! Olet selvästi lahjakas ja viisas tyttö! Ja tällaista elämä on. Mikään ei ole pysyvää ja tuskin koskaan aika on huoletonta. Itse en ole vielä aikuisiälläkään päässyt yli onnellisesta lapsuudesta, joka muuttui huoliksi, vastuudeksi, stressiksi ja ongelmiksi. Mutta kuten sanoin, tämä kaikki kuuluu elämään. Meidän pitää sopeutua ja yrittää. Yritä puhua jollekin ja keskity opiskeluun ja mukaviin asioihin elämässä! Paljon hyvää on vielä edessä!
tunnettasi voisi myös kuvailla sanalla suru!
olen jo aikuinen 4 lapsen äiti,mutta tunnistin itseni tuon ikäisenä.
Minunkin äiti sairastui psyykkisesti kun olin noin 10 v.Sain selvitä yksin.Onneksi oli joitain aikuisia joilta sain rakkautta mutta tunteistani en puhunut kenellekään.
Sisälleni kasvoi möykky joka purkautuu vasta nyt.
Joten neuvon sinulle että juttele todellakin sen psykologin kanssa ja jos ei synkkaa niin etsi itsellesi toinen aikuinen kenen kanssa voisit jutella.Se on tärkeää että saat puettua tuntemuksesi sanoiksi.
Älä anna periksi!Kuten edelliset kirjoittajat jo mainitsivat niin olet tunteikas,fiksu,ajatteleva tyttö.Menneisyytesi ei sanele tulevaisuuttasi.Nyt voi olla ikävää mutta kohta voi jo taas olla mukavaa.Elämä menee näin.Pettymyksiltä ei välty kukaan.
Yksin sinun ei silti tarvitse olla.Hakeudu harrastukseen tai juttele opelle tai soita vaikka johonkin auttavaan puhelimeen.Jostain löytyy joku joka sinua kuuntelee.
Olet arvokas ja hyvä ihminen.Muista se!
Kiitos kaikille vastaajille!
Ekalle vastaajalle vastaan kysymykseesi.
Vanhempani eivät jaksaisi tehdä kotitöitä (äiti ei varsinkaan, isä ei tee niitä juuri ollenkaan), mutta äidin on aivan pakko. Säälin häntä ;( Itse auttaisin, jos kykenisin. En vaan millään jaksa tehdä mitään, en tehdä läksyjä, siivota, lähteä kavereiden kanssa.... En yhtikäs mitään.
Ja unohdin kertoa, että en myöskään syö melkein yhtään. Äiti on tosi huolissaan, ja tämä tosistaa, että hän oikeasti välittää ja rakastaa minua. Vaikka ei ymmärrrä toista, voi silti rakastaa. Mutta joo, on se kylläkin ikävää kun minut pakotetaan ja en oikeasti halua syödä ;(
Mutta mä haluaisin kirjoittaa tänne joitakin asioita, pieniä pätkiä joita muistan elävästi, elämästäni nuorena. Se on minusta kivaa ja on kiva kertoa niitä muille. Jos sinua ei kiinnosta, niin ei ole pakko lukea ;)
"Pikkuveljeni ja minä asuimme vielä vanhassa kodissamme (rakastan sitä taloa, mutta muutimme. Surettaa näin jälkikäteen). Oli aprillipäivä, ja päätimme tehdä äidille pienen kepposen. Laitoimme hiuksen lasi-oveen, ja nauroimme siinä hiljaa. Lasi-oveen laitettu hius näytti naarmulta. Sitten pikkuveljeni huusi:
-Äiti, tule katsomaan, tein naarmun vahingossa oveen! Äiti suuttui, mutta kun kuuli, että se oli vain hius, meitä kaikkia nauratti."
Olin tuolloin melko pieni. Elämässäni ei ollut mitään vikaa. Äiti ei ollut sairastunut vielä. Osoitus siitä, että olin pienempänä iloisempi.
"Olin päiväkodissa. En muista, missä pikkuveljeni oli, mutta olin siis yksin. Aivan yksin päiväkodin pihassa. Katselin vieressä avautuvaa laitumea. Siellä ei ollut lehmiä, vain ruohoa. Kukaan, ei kukaan ollut pihalla tai lähistöllä. Olin siis aivan yksin. Kurotin aidan yli ja otin käteeni ruohoa. Katselin sitä hetken ja maistoin sitä. Se oli hyvää, ja otin lisääkin. Huomasin sitten vasta, että olin yksin. Kaikki olivat jo menneet sisälle. Kukaan tarhatäti ei ollut tietänytkään, että puutuin. Jäin vielä hetkeksi ulos, mutta menin sitten sisään."
Tuo muisto kertoo siitä, että olin jopa nuorena yksinäinen. Ei ollut kavereita.
Nyt minulla on kavereita, mutta he eivät ole minun kaltaisiaan.
Seuraava muistoni on siitä hetkestä, kun äiti emni sekaisin enkä tiennyt mistä oli kyse.
"Olin juuri tullut koulusta kotiin. Pikkuveljeni, minä ja velipuoleni oli kotona. Olin kakkosella siis, kakkosen lopussa. Äiti vaikutti tavallista iloisemmalta, ja me katselimme hänen vanhoja luokkakuviaan. Äitiä nauratti. Minua myös. Heitimme kevyttä vitsiä, ja nauroimme yhdessä. Veljet vain katselivat hiljempaa vierestä, koska vitsit eivät olleet mitään parhaita. Minusta oli silti kiva nähdä äiti iloisena.
Lopulta en ollut enää sillä tuulella. Äiti oli silti vielä hyseerisempi. Nauroi joka jutulle. Aloimme huolestua veljieni kanssa. Äiti käyttäytyi kuin mielisairas, ja velipuoli soitti nopeasti nuoremmalle velipuolelleni, että tulisi välittömästi kotiin. En ole varma, tuliko hän kesken koulupäivän mutta viis siitä. Piirsin äidin naamaan ja käteen, ja tavallisesti äiti olisi saanut kohtauksen. Nyt hän vain nauraa räkätti ja huudahti iloisesti: Ristinollaa!
Soitin isälle. Isä ei vastannut. Äiti lopulta normalisoitui, ja isä palasi kotiin."
Tuo onkin todella kurja muisto minulle. Teille se taitaa olla vain hauska, mutta minulle ei. Aloin itkeä kun äiti käyttäytyi niin kummallisesti. Pari viikkoa myöhemmin hänet vietiin sairaalaan. Ja jäin yksin.
Yritän nyt todella yrittää muistaa jotakin merkittävää, enkä näitä turhia. Anteeksi kamalasti noista turhista :[ Äh, mieleeni ei tule mitään kirjoittamisen arvoista.
No kuitenkin en ole vieläkään päässyt yli masennuksesta ja ahdistuksesta. Voisiko joku auttaa?
Hei,
kirjoitat todella selkeästi ja hienosti omista tuntemuksistasi! Olen itse 37-vuotias nainen, ja olen kokenut jotain samaa itsekin: äitini sairastui vakavaan lihashermosairauteen ollessani 8-vuotias. Taudin ennuste on todella huono, joten ilmapiiri kotona muuttui paljon, tuli surua ja ahdistusta. Itse olin hyvin herkkä tyttö ja koin todella voimakkaasti kaiken sen. En kertonut kenellekään tapahtumista kotona ennen kuin olin 14-vuotias, ja senkin jälkeen asiasta oli vaikea puhua. Vasta nyt, yli kolmekymppisenä, olen käsitellyt asiaa ja saanut siihen jotain tolkkua.
Tosi hyvä että olet saanut ajan koulupsykologille. Kävit jo aiemmin juttelemassa jollekin, koitko että sait siitä apua? Kerroitko mitä kotonanne tapahtuu ja miltä sinusta tuntuu? Tähän uuteen käyntiin voisit viedä vaikka tuon ensimmäisen kirjoituksesi ja näyttää sen psykologille, koska kerrot siinä aika hyvin tapahtumista ja tunteistasi. Ennen tuota tammikuun aikaa, voisitko jutella jolle kulle muulle? Onko sinulla läheisiä sukulaisia, tätejä tai aikuisia serkkuja? Jollekin ystävällekin voisi olla hyvä kertoa, jos koet olevasi tarpeeksi läheinen heidän kanssaan. Tai auttaisiko Nuorten netti http://www.mll.fi/nuortennetti/mista_apua/ ? Tätä viimeistä varmaan kannattaisi kokeilla. Uskon, että kun saat puhua asioistasi, se auttaa. On todella tärkeää, että löydät jonkun, jolle voit asioistasi kertoa. Tuo suru ja murhe on hyvin ymmärrettävää ja hyvin normaalia tuossa tilanteessa jossa koko perheenne on, mutta sen ei ole pakko jatkua ikuisesti. asiat voivat muuttua, ja muuttuvatkin. Usko siihen! Olet reipas ja rohkea, kun olet alkanut etsimään apua.
Ymmärrän hyvin tuon halusi kirjoittaa noita pieniä, kauniita muistoja ylös. Ne saa ikään kuin talteen silloin, ja niihin voi aina palata uudestaan. Sellaista kannattaa jatkaa! Löytyisiköhän muitakin kirjoittamisen aiheita, muualtakin kuin menneisyydestä? Mitä kaunista tai ihanaa olet nähnyt tai kokenut elämässäsi nyt? Niitäkin hetkiä varmasti on, vaikka ison osan elämää täyttää huoli ja ahdistus. Se voi auttaa huomaamaan niitä iloja entistä enemmän.
Toivotan sulle kaikkea hyvää!
Hei!
Kiva, että on muitkain tämän kokeneita. En ole siis yksin :)
Niin, noihin kysymyksiin. Joo, kävin aiemmin juttelemassa, mutta en kyllä kokenut sen auttavan. Kerroin kaiken, mitä kotona oli tapahtunut, ja mikä minua painaa tai surettaa. Ehkä voisin kirjoittaa tuntemuksistani ja huolistani, koska minun on jotnekin vaikea sanoa niitä. Kirjoittaminen on helpompaa.
Minulla ei ole nyt ketään läheistä, jolle voisin tai edes haluaisin puhua. Äitini ei jaksa kuunnella minua, isälle en halua avautua ja en ole kovin läheinen muille sukulaisille. Opettajalle haluaisin vähiten puhua. Ei ole siis ketään. Ja en jotenkin halua avautua tuonne nuorten nettiin, koska haluan avautua mielummin täällä. Ja muut ovat päässet jo hyvin tuosta kaikesta yli, niin olen osittain minäkin mutta on minulla myös muitakin huolia. Ja paljon.
Jaa-a, tätähän täytyy miettiä. Mitä ihanaa tai kaunista olen kokenut nyt tässä nyt?
Yritän miettiä ja kirjaan ne sitten ylös.
No, tämä tapahtui viime kesänä....
"Makasin sängyssäni. Olin valvonut koko yön, ja kello oli jo neljä aamulla. En ollut nukkunut tippaakaan, mutta silti minua ei väsyttänyt. Kuuntelin kaunista musiikkia, joka toi tunteeni pintaan. Kyyneleet kihosivat silmiini. Musiikki muistutti minua hyvistä ajoista, ja siitä kuinka iloinen pieni tyttö olinkaan. Muistelin oikein tarkasti. Rupesin itkemään. Ei, en surusta, vaan ilosta. Olin onnellinen, ja mietin, että miten olen selvinnyt tästä elämästä. Minua eivät enää huolet painaneet sinä hetkenä, ja tuntui, että olisin voinut tehdä mitä vain."
Eli siis, tämä tapahtui kesä-heinäkuussa vuonna 2012, eli siitä on noin puoli vuotta. Tuntui kuin olisin jotenkin valaistunut, ja vapautunut tästä raskaasta elämästä. Tunteeni olivat siis aivan huipussaan. Olen yrittänyt kokeilla tätä "valaistusta" useammankin kerran, mutta ei se enää toimi. Harmi :(
No, en saa mieleeni mitään muuta onnellista.... Onhan toki sellaisia pikkujuttuja, kuten että joku poika on tullut juttelemaan minulle tai olen onnistunut saada jonkun henkilön hymyilemään, mutta ei mitään suurempaa.
Mutta minussa on tapahtunut muutos. Olin siis ennen hiljainen ja arka, eli siis viiem viikolla. Tällä viikolla olen alkanut riehumaan ja opettaja on hieman huvittunut tästä, koska en ennen ollut tällänen. Olen siis joutunut kolmen päivän sisällä kaksi kertaa käytävälle, ja olem meinannut saada merkinnän Wilmaan. Olen ehkä päättänyt jotenkina avutua, tai sitten olen kyllästynyt ujouteeni. Nyt luokkani on tutustunut minuun, ja hyväksyy minut paremmin. Sain uusia kavereitakin, ja saan luokkani nauramaan väittämällä opettajalle vastaan. Kaikki kutsuu minua huligaaniksi, ja sain viime vuonna kympin käyttäytymisestä. Kun kerroin siitä luokkalaisilleni, niin eivät he minua uskonut. Olen luokkani pahin häirikkö.
En ymmärrä, miten radikaalisti pystyin muuttumaan yhdessä viikonlopussa. Olin ennen luokan hiljaisin ja kiltein, ja nyt olen äänekkäin ja joudun jatkuvasti käytävään käyttäytymiseni takia. Tuntuu pahalta ja hyvältä...
Sellaista minulle. Nyt minua ahdistaa aivan sunnattomasti, koska en haluaisi takaisin hiljaiseksi, mutta se olisi hyvä tulevaisuuden kannalta.
Mitä minä teen? Auttakaa, ihmiset! :/
Nyt on vuosi 2016 ja olet varmaan jotain 16 vuotias. Miten nyt menee? Luen siis 4vuotta vanhoja viestejä.