Mietin hetken että viitsinkö kirjoittaa tänne mutta ehkäpä uskallan...vaikka saatan joutua jonkinlaisen hyökkäyksen kohteeksi un avaan suuni...
Olen kadottanut äidin tunteet 6-vuotiasta poikaani kohtaan... en tiedä missä ne ovat.. Lapseni saa toki perustarpeensa tyydytetyksi, ruokaa, puhtaat vaatteet jne ja toki häntä halaan aina välill ja yösuukot annan mutta..jotenkin se tunne että _haluan_ tehdä näin, on kateissa.. 4 vuotiasta tytärtä taas silittelen ja höpsöttelen hänen kanssaan...siksi ehkä tietoisesti pyrin tekemään tätä myös isomman kanssa mutta se _tunne_ on poissa...ihan kauheaa :( ja luulen kyllä että lapsikin tämän vaistoaa... kun hän halaa, halaan toki takaisin mutta siihen ei sekoitu niitä äidillisiä onnen tunteita mitä aiemmin..
olen miettinyt mistä tämä voi johtua...ja miettinyt voisiko tämä johtua siitä että lapseni alkaa enempi ja enempi muistuttaa käytökseltään isäänsä..eli ex-puolisoani...vaikka ex-puolisoni hyvä isä onkin, niin hänen sosiaalinen käytöksensä on sellaista ettei hänellä ole esim paljon ystäviä...mm. minun perheeni ja ystäväni eivät koskaan oikeen tykänneet hänestä vaikka ovat aika vastaanottavaisia ja sosiaalisia ihmisiä (ja tätä en siis kirjoita mustamaalatakseni miestäni tai pönkittääkseni itseäni vaan selventääkseni millainen ex-mies on). Hän puhuu paljon itsestään ja kehuskelee itseään, korostaa omia juttujaan ja hän on koko ajan äänessä...jollain tapaa huonot sosiaaliset taidot siis (tai huonommat) vaikka muuten onkin ihan tavallinen mies... no kuitenkin...
Olen siis huomannut lapsessani, joskaan en em. asioita vaan muita piirteitä mistä en pitänyt miehessäni :( huoh ja minkä se pieni ihminen sille mahtaa..
Lapseni on myöskin vähän hankala....olen miettinyt josko lapsessa olisi jtn "vikaa", mutta en oikeen saa kiinni että mikä hänellä olisi...
Lapsi ei välillä kuuntele mitään mitä hälle sanoo, on niin vaipunut omiin ajatuksiinsa ja haaveisiinsa... joutuu joko korottamaaan ääntänsä ihan yli tai mennä naamaan eteen ottamaan naamasta kiinni että "katso minua ja kuuntele"... ei malta pysyä penkissä ja käytös on völillä hankalaa... tarhassa tulee joka kerta negatiivista palautetta siitä kuinka on taas tämän ja tämän pojan kanssa ruokapöydässä pelleilty...meillä kuitenkin vaaditaan hyviä käytöstapoja mm. ruokapöydässä..istutaan penkillä oikein päin, e puhuta ruoka suussa, annetaan toisellekkin ruokarauha jne...tiedän kyllä että hän on vasta lapsi eikä köytöstä voi vaatia mutta siis kasvatuksesta tai opetuksen puutteesta ei ole kyse..
Välillä poika puhuu ja puhuu enkä jaksa kuunnella sitä höpötystä koska se on sellasta--täytejuttelua, ei päätä eikä hnätää koko jutussa ja asia ei etene vaan hän jumittuu johonkin sanaan ja aloittaa tarinan joka kerta alusta...välillä, yleensä taas hän ei suostu esim. kertomaan miten pk:ssa on mennyt... tai ei vastaa jos häeltä kysyy jotain..on kuin ei kuulisikaan..ei katso eteensä kaupungilla kävellessä, tervehdi oma-aloitteisesti jos hänelle joku sanoo moi...vaikka opetettu on jne.
en jaksa leikkiä, en pelata..kuin vaan harvoin..eilen tajusin että en ole pelannut/leikkinyt poikani kanssa pitkään aikaan...tai jutellut sen syvällisempiä mistä poikani kuitenkin tykkää..tykkää siis pohdiskella ja miettiä ja kysellä ja kun antautuu pojan kanssa keskusteluun, voi saada tosi mielenkiintoisiakin juttuja puheenaiheeksi...kun vaan saa rauhassa hänen kanssa puhua ilman keskeytyksiä..halaun myöskin etä poika oppii siihen että äiti kuuntelee jos on huolia.. mutta eipä tuo siihen opi jos äiti on tällainen...
Lapset kun lähtevät isälleen, toki vähän surku kun ne sinne pitää viedä mutta nautin suunnattomasti tästä ajasta ja kun lapset tulevat takaisin niin kauhea sanoa mutta ikävä ei ole ollut 4 päivän aikana ja hermo menee jo ensimmäisen päivän aikana vaikka pitäisi olla täysin ladatut hermot...tuntuu ett enää mikään aika riitä siihen että jaksaisi tätä (ja sitä että lapset kinaa _koko_ ajan keskenään)..
en oikeen tiedä miten tämän teille kirjottaisin jotta ette saa väärää käsitystä...
Työskentelen kuitenkin lasten kanssa ja erityistä tukea tarvitsevien kanssa... eli tiedon ja "taidon" puutteessta tässä ei ole kyse...ja pidän lapsista ja töissä on ihan eri asia jaksaa lasten kanssa, kun eivät ole omia... eikä ole kyse siitä etten halua olla lasteni kanssa, olen vain huomannut etten nauti erityisemmin enää tästä lasten kanssa touhuamisesta...enkä varsinkaan isomman kanssa...ja se on kauheaa :( olen aina ollut lasten kanssa melkein kolmistaan ,isää kun ei ennen eroa paljon kiinnostanut perhe-elämä vaan hän omistautui työlle ja vapaa-ajalleen.. ja vasta nyt on tullut tämä fiilis ettei vaan enää jaksa...välillä sitä inspiroituu ja tekee lasten kanssa jtn extraa mutta se perusarki..tuntuu että lapsi/lapset ovat unohdettuina henkisesti :( :( mietin jo neuvolaankin soittamista mutta en uskalla...miten aloittaisin.. "hei, kuule, minä en pidä mun lapsesta enää".... huoh...
Olen kadottanut äidin tunteet 6-vuotiasta poikaani kohtaan... en tiedä missä ne ovat.. Lapseni saa toki perustarpeensa tyydytetyksi, ruokaa, puhtaat vaatteet jne ja toki häntä halaan aina välill ja yösuukot annan mutta..jotenkin se tunne että _haluan_ tehdä näin, on kateissa.. 4 vuotiasta tytärtä taas silittelen ja höpsöttelen hänen kanssaan...siksi ehkä tietoisesti pyrin tekemään tätä myös isomman kanssa mutta se _tunne_ on poissa...ihan kauheaa :( ja luulen kyllä että lapsikin tämän vaistoaa... kun hän halaa, halaan toki takaisin mutta siihen ei sekoitu niitä äidillisiä onnen tunteita mitä aiemmin..
olen miettinyt mistä tämä voi johtua...ja miettinyt voisiko tämä johtua siitä että lapseni alkaa enempi ja enempi muistuttaa käytökseltään isäänsä..eli ex-puolisoani...vaikka ex-puolisoni hyvä isä onkin, niin hänen sosiaalinen käytöksensä on sellaista ettei hänellä ole esim paljon ystäviä...mm. minun perheeni ja ystäväni eivät koskaan oikeen tykänneet hänestä vaikka ovat aika vastaanottavaisia ja sosiaalisia ihmisiä (ja tätä en siis kirjoita mustamaalatakseni miestäni tai pönkittääkseni itseäni vaan selventääkseni millainen ex-mies on). Hän puhuu paljon itsestään ja kehuskelee itseään, korostaa omia juttujaan ja hän on koko ajan äänessä...jollain tapaa huonot sosiaaliset taidot siis (tai huonommat) vaikka muuten onkin ihan tavallinen mies... no kuitenkin...
Olen siis huomannut lapsessani, joskaan en em. asioita vaan muita piirteitä mistä en pitänyt miehessäni :( huoh ja minkä se pieni ihminen sille mahtaa..
Lapseni on myöskin vähän hankala....olen miettinyt josko lapsessa olisi jtn "vikaa", mutta en oikeen saa kiinni että mikä hänellä olisi...
Lapsi ei välillä kuuntele mitään mitä hälle sanoo, on niin vaipunut omiin ajatuksiinsa ja haaveisiinsa... joutuu joko korottamaaan ääntänsä ihan yli tai mennä naamaan eteen ottamaan naamasta kiinni että "katso minua ja kuuntele"... ei malta pysyä penkissä ja käytös on völillä hankalaa... tarhassa tulee joka kerta negatiivista palautetta siitä kuinka on taas tämän ja tämän pojan kanssa ruokapöydässä pelleilty...meillä kuitenkin vaaditaan hyviä käytöstapoja mm. ruokapöydässä..istutaan penkillä oikein päin, e puhuta ruoka suussa, annetaan toisellekkin ruokarauha jne...tiedän kyllä että hän on vasta lapsi eikä köytöstä voi vaatia mutta siis kasvatuksesta tai opetuksen puutteesta ei ole kyse..
Välillä poika puhuu ja puhuu enkä jaksa kuunnella sitä höpötystä koska se on sellasta--täytejuttelua, ei päätä eikä hnätää koko jutussa ja asia ei etene vaan hän jumittuu johonkin sanaan ja aloittaa tarinan joka kerta alusta...välillä, yleensä taas hän ei suostu esim. kertomaan miten pk:ssa on mennyt... tai ei vastaa jos häeltä kysyy jotain..on kuin ei kuulisikaan..ei katso eteensä kaupungilla kävellessä, tervehdi oma-aloitteisesti jos hänelle joku sanoo moi...vaikka opetettu on jne.
en jaksa leikkiä, en pelata..kuin vaan harvoin..eilen tajusin että en ole pelannut/leikkinyt poikani kanssa pitkään aikaan...tai jutellut sen syvällisempiä mistä poikani kuitenkin tykkää..tykkää siis pohdiskella ja miettiä ja kysellä ja kun antautuu pojan kanssa keskusteluun, voi saada tosi mielenkiintoisiakin juttuja puheenaiheeksi...kun vaan saa rauhassa hänen kanssa puhua ilman keskeytyksiä..halaun myöskin etä poika oppii siihen että äiti kuuntelee jos on huolia.. mutta eipä tuo siihen opi jos äiti on tällainen...
Lapset kun lähtevät isälleen, toki vähän surku kun ne sinne pitää viedä mutta nautin suunnattomasti tästä ajasta ja kun lapset tulevat takaisin niin kauhea sanoa mutta ikävä ei ole ollut 4 päivän aikana ja hermo menee jo ensimmäisen päivän aikana vaikka pitäisi olla täysin ladatut hermot...tuntuu ett enää mikään aika riitä siihen että jaksaisi tätä (ja sitä että lapset kinaa _koko_ ajan keskenään)..
en oikeen tiedä miten tämän teille kirjottaisin jotta ette saa väärää käsitystä...
Työskentelen kuitenkin lasten kanssa ja erityistä tukea tarvitsevien kanssa... eli tiedon ja "taidon" puutteessta tässä ei ole kyse...ja pidän lapsista ja töissä on ihan eri asia jaksaa lasten kanssa, kun eivät ole omia... eikä ole kyse siitä etten halua olla lasteni kanssa, olen vain huomannut etten nauti erityisemmin enää tästä lasten kanssa touhuamisesta...enkä varsinkaan isomman kanssa...ja se on kauheaa :( olen aina ollut lasten kanssa melkein kolmistaan ,isää kun ei ennen eroa paljon kiinnostanut perhe-elämä vaan hän omistautui työlle ja vapaa-ajalleen.. ja vasta nyt on tullut tämä fiilis ettei vaan enää jaksa...välillä sitä inspiroituu ja tekee lasten kanssa jtn extraa mutta se perusarki..tuntuu että lapsi/lapset ovat unohdettuina henkisesti :( :( mietin jo neuvolaankin soittamista mutta en uskalla...miten aloittaisin.. "hei, kuule, minä en pidä mun lapsesta enää".... huoh...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tarinasi on sydämeeni sattuva, sillä eron mytö on lapsesi muutunut sinulle kaukauiseksi, vartaat häntä tässäkin ex:si, tietenkin lapsissa voi olla näitäkin puolia, mutta kyllä lapsi saa kuitenkin arvonsa siitä, miten sinä elät heidän kanssaa.
Tiedän, että tuo pieni ihminen kantaa sysämessään hyvin pahaa mieltä, kätkee sen, hän todella toivoisi rakastavaa syliaäsi, suukkojasi, sitä oikeaa äiodinrakkautta sinulta, Hän odottaa että yhdessä keskustelisitte, hulluttelisitte.
Sisaruksilla on aina sitä keskinäistä kinaa, koeta nyt ottaa lapsesi lähellesi ja jätä ajattelematta koko ex-miehesi.
Jos et siihen pysty, niin toivon hartaasti sinun menevän keskustelaan noista tunnoistasi asiantuntijalle, tiedät heitä varmasti, koska työsikin on noin lähellä ihmisiä.
Lapsiparka joutuu nyt aivan liian tiukalle elämässään, sillä kyllä hän aistii tunteesi.
Minulla on tässä lähellä samanlainen pieni poika, joka on joutunut ihan samaan tilanteeseen, äiti on hajallaan, lasta moititaan syytetään ja verrataan.
Teidän äitienhän pitäisi aina olla lastensa puolta pitäviä, järkyttää aivan noiden pientan puolesta ja järkyttää teidän äiteinkin puolesta. Menkää hakemaan apua itsellenne ja kertokaa asiat ihan niinkuin tännekin kirjoitatte, selviätte kyllä sen avulla. Älkää rikkoko lapsianne.
Kuulostaa jonkunlaiselta uupumukselta tai jopa masennukselta. Terveeltä äidiltä ei katoa tunteet lapsiaan kohtaan. Suosittelen menemistä lääkärin puheille ja kertomaan tosiaan rehellisesti, näytä vaikka tuo ylläoleva kirjoitus.
Toinen mitä voit tehdä, on ryhtyä etä-äidiksi. Jos isä on hyvä isä kuten sanoit, asiassa ei pitäis olla mitään ongelmaa. Saat levättyä enemmän silloin. Huonona puolena sitten vaan, että et ehkä saa enää lähihuoltajuutta takaisin, kun lapset ovat tottuneet olemaan enimmäkseen isän kanssa.
Olet väsynyt, turhautunut ja masentunut kun huomaat että omassa lapsessasi on erityislapsen piirteitä. Hyvää tässä on se että sen huomaat ja alat pohtimaan asiaa. Tyttölapsia on ylipäätään helpompi rakastaa ovat kilttejä ja huomaavaisia saat häneltä jopa tukea omaan oloosi. Pojalta et sitä saa vaan joudut koville hänen kanssaan. Huomaat itsekkin että jos tilanne jatkuu samanlaisena lopputulos ei tule olemaan hyvä. Poikalapsi ikävoi isää ja on hukassa kun ei ole mallia miten poikana ollaan. Kuitenkin äidin kyvykkyys kasvattajana on pojallesi erikoisen tärkeää. Väsytät itsesi töissä vieraiden lasten kanssa eikä puhtia jää enää omienhoitamiseen. Isässä oli ikäviä piirteitä ja poika isänsä näköinen toki hän on perinyt isältään myös muita ominaisuuksia. Valmistaudu kovaan työhön, keinot sinulla on varmaankin olemassa. Kun pojan itseluottamus ja omanarvontunto alkaa kehittyä hän parantaa myös käytöstään. Kun kaikki menee hyvin sinä opit näkemään lapsissasi uuden puolen ja rakkaus lapsiin lujittuu. Olet yksin olisiko sinulla mahdollisuuksia saada apua joltain läheiseltä ihmiseltä huomaamaan hyvää lapsissasi. Hampurilaismalli liennee tuttu. Toimi nyt sillä voit ehkäistä lapsesi masentumisen myöhemmin.
hei. älä huolestu, katso mihin elämä vie, ei kannata ainakaan alkaa miettimään että mitä se on sitten viikon tai vuoden päästä. itselläni jäi se ensikohtaaminen tyttäreni kanssa pois (hätäsektio) ja kun tyttö tuotiin vuorokauden päästä eteeni, olin ihan sekaisin.. tuntui kun olisin katsonut vierasta lasta. no.... parin viikon jälkeekin vierastin, ja aloin jo masentua.. mutta kun kuukausi oli jo mennyt niin rakkaus tuli... ja nyt taas tuntuu oudolta. mutta tiedän että ei tämä kauaa kestä...
Kyllä tuo uupumukselta/ masennukselta kuulostaa. Hae nopeasti eritoten keskusteluapua/ terapiaa. Onko sinulla ystäviä, kenties jopa sopivaa äitiystävää jonka kanssa jakaa ajatuksiasi? Itsekin synnytin esikoiseni sektiolla ja imetys oli vaikeaa ja alusta lähtien vauva jäi vieraaksi. Ja sitten sairastuinkin vaikeaan masennukseen. Ja meillä tuli vielä ero lapsen ollessa 1v. Minä toimin oikeastaan lapsen ekat 2v robottiäitinä. Pesin hampaat aamuin illoin, ruokin terveellisesti, otin syliin, luin joka ilta iltasadun, isutin itkeskellen hiekkalaatikon reunalla jne. Mutta sitä tunnetta ei kertakaikkiaan tosiaan ollut. Olisin voinut hoitaa ihan vierasta lasta.. Sitten huomasin, että lapsikin on stressaantunut ja masentunut ja huolissaan minun tilanteesta.. Nukkui huonosti, oli levoton ja ärtynyt, kehityskin tuntui viivästyvän. Onneksi hakeuduin heti lapsen synnyttyä terapiaan. Siitä on ollut hirveesti apua, varsinkin nyt kun uhmaikä vajaa 3v:llä painaa päälle. Meillä on kuitenkin nyt viimeset puoli vuotta itketty ja naurettu ja sylitelty ja hupsuteltu ihan älyttömästi ja rakkaus näyttäis lopultakin syntyneen :) Tyttökin on ruvennut kovaa tahtia ottamaan katsekontaktia, kertomaan olostaan ja myös puhumaan. Ihanaa.
Minustakin olotilasi kuulostaa uupumukselta / masennukselta. Pojasta puolestaan tulee vähän mieleen kummipoikani. Hänellä on Aspergerin syndrooma.