Olen nähnyt ufoja koko elämäni, äitini melkein tappoi minut ja siskoni veitsellä yöllä kun olimme menneet sänkyyn. mutta ei tehnyt sitä, kun sanoimme: Rakastan sinua äiti..
Perhe väkivaltaa koko lapsuus aina 16v ikään asti, 14vuotiaana suunnittelin isäni ja äitini murhaamista heidän nukkuessaan, mutta en tehnyt./ en uskaltanut.
Isä oli istunut melkein 7vuotta, äitini alkoholisti, joka meitä yritti kasvattaa parhaansa mukaan. mutta yritti kokoajan tappaa meitä, milloin juoksi veitsen kanssa perässä talvipakkasella, ja me pingotaan pakoon yöpuvuissa naapurin ovia hakaten.
Välillä syötti joitain pillereitä siskolleni, minä en ottaanut kun olin siskoani 4v vanhempi.
Paiskasi auton takapenkille, ja kaahasi kännissä, ja uhkasi ajaa rekan alle, tai metsään.
Traagisia kohtaamisia koko 80 luku, Kummituksia ufoja.
En käytä huumeita, juon kylläkin alkoholia jonkun verran, mutta se on hallittua, en polta, olen aina tykännyt urheilusta, ja on kultamitaleitakin, yleis urheilusta, ja hiihdosta, ja uinnista.
Siskoni on narkkari. ei olla enää oltu väleissä. ja sisko ei muista sellaisia asioita lapsuudesta, mitä minä muutama vuosi vanhempana muistan..
Kun tuntuu että psykiatrit ei kuuntele, tai ei osaa auttaa, niin mistä saisin apua?
Olisi ko kellään täällä auttavaa kättä ja voisi kertoa, mihin hakeutua, tai mitä ihmeen pillereitä voisin alkaa popsia, haluaisin jo normaalin elämän.
Päähän potkittu ja pahasti nöyrä.
Perhe väkivaltaa koko lapsuus aina 16v ikään asti, 14vuotiaana suunnittelin isäni ja äitini murhaamista heidän nukkuessaan, mutta en tehnyt./ en uskaltanut.
Isä oli istunut melkein 7vuotta, äitini alkoholisti, joka meitä yritti kasvattaa parhaansa mukaan. mutta yritti kokoajan tappaa meitä, milloin juoksi veitsen kanssa perässä talvipakkasella, ja me pingotaan pakoon yöpuvuissa naapurin ovia hakaten.
Välillä syötti joitain pillereitä siskolleni, minä en ottaanut kun olin siskoani 4v vanhempi.
Paiskasi auton takapenkille, ja kaahasi kännissä, ja uhkasi ajaa rekan alle, tai metsään.
Traagisia kohtaamisia koko 80 luku, Kummituksia ufoja.
En käytä huumeita, juon kylläkin alkoholia jonkun verran, mutta se on hallittua, en polta, olen aina tykännyt urheilusta, ja on kultamitaleitakin, yleis urheilusta, ja hiihdosta, ja uinnista.
Siskoni on narkkari. ei olla enää oltu väleissä. ja sisko ei muista sellaisia asioita lapsuudesta, mitä minä muutama vuosi vanhempana muistan..
Kun tuntuu että psykiatrit ei kuuntele, tai ei osaa auttaa, niin mistä saisin apua?
Olisi ko kellään täällä auttavaa kättä ja voisi kertoa, mihin hakeutua, tai mitä ihmeen pillereitä voisin alkaa popsia, haluaisin jo normaalin elämän.
Päähän potkittu ja pahasti nöyrä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suosittelisin ihan vakavasti että menet ensin lääkärille kertomaan näistä asioista, ne laittaa sut eteenpäin psykologille, ja sitten niiden on pakko kuunnella sua. Ja mainitse tosiaan että et käytä huumeita tai vahvoja lääkkeitä. Puhu lähinnä lapsuudestasi... Tsemppiä.
1975 SYNTYNYT:
viestiisi ei voi ihan lyhyestia eikä ytimekkäästi täällä vastata, mutta yritän jotain sanoa.
Tunnistan itseni hyvin pitkälle tuossa kuvaamassasi, itse hyvin traumaattisen lapsuuden ja nuoruuden elettyäni.
Jälkensä se jätti ja pahat, mutta ei niin pahoja etteikö sieltä sitä terveempää ydintä kuitenkin lopulta löytynyt!
Tosin jouduin muuttamaan Suomesta pois, ja vasta hyvin aikuisella iällä (sinua vanhempana) aloin saada ja tajuta hakea kunnon apua.
Huomaan kuitenkin kertomuksestasi,että sinulla on paljon sitä tervettä jäljellä. Olet selviytyjä, kuten minäkin! (Ja olen siitä ylpeä!) Itse en edes vahvuuttani tajunnut, ennenkuin psykologi sen minulle sanoi. En ole alkoholisti, en narkomaani. Olen hankkinut aikuisiällä itselleni ammatin. Eronnut olen ja kaksi lasta yksin kasvattanut erittäin fiksuiksi nuoriksi aikuisiksi.
Kirjoituksestasi huomaa, että sitä voimaa ja tervettä sisua sinusta löytyy! Älä vähättele sitä, vaan huomaa, ja kiitä itseäsi! En tiedä miten avun haku on siellä Suomessa, mutta käsittääkseni sitä saa kun VAATII. Ja sisuahan sinusta löytyy?!
Olisi todella hienoa, jos sinulla on edes yksi hyvä ystävä, luotettu, joka olisi tukenasi. Yksin se on kovin raskasta. Itselläni ei ole, enkä lasteni niskaan ole halunnut omia taakkojani laittaa, minä olen äiti eivätkä he minun terapeuttejani. Onneksi nyt saan terapeutin apua kerta viikossa, ja häntä käytän kyllä "kainalosauvanani" myönnän sen. Ilman en vielä jaksa. Olen nyt käynyt reilun vuoden, ja jatkan niin pitkään kun tarve vaatii. Lääkkeitä ei täällä suosita, paitsi masennukseen jos on tarve. Rauhoittavia ei lääkärini halua kirjoittaa, koska tämän tuskan ja tunteiden käsittelyn pitää tapahtua "selvin päin", ei pillerien turruttamana.
Voin sanoa, että rankkaa ja raskasta tämä on, mutta nyt vasta pikkuhiljaa alan tajuta mitä on ELÄÄ, ei vain selviytyä päivästä toiseen, epäinhimillistä taakkaa kantaen. Tavoitteeeni on mahdollisimman valoisa ja hyvä loppuikä, surutyötä teen tuon menetetyn lapsuuden ja nuoruuden takia.
Uskon, että selviät! Tunnut olevan sellainen "voikukka", nouset aina vaikka miten on tallattu ja revitty, vai mitä? Toivon sinulle kaikkea parasta, voimia ja kaikki hyvät henget matkaasi!