Olen huomannut, että monet pitkäaikaisesti masentuneet käyvät läpi samankaltaiset vaiheet.
Etenkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten masentuneille se "pohja" usein tarkoittaa tiettyä harmautta, apatiaa ja esimerkiksi kykenemättömyyttä itkemään. Monesti kuulee että pahasti masentunut ihminen itki ennen usein mutta enää ei kykene siihen.
Mietin, että meneekö se usein näin. Että aluksi masennus on hyvin tunteellista, äärimmäistä, paljon itkemistä/raivokohtauksia, itsetuhoisuutta. Sitten se syventyessään muuttuu apaattisemmaksi, olo on tyhjä, jatkuvasti väsyttää, ei oikein välitä mistään, mikään ei tuo helpotusta jne. Ulkopuolisten silmissä tila näyttää parantuneen.
En tarkoita tässä nyt lääkkeiden vaikutuksia, vaikka ne saattavat osaltaan selitätä kuinka yleistä tämä tuntuu olevan. Itse en ole juuri käyttänyt lääkkeitä ja kävin läpi juuri tämän kuvion. Kun olin siinä tilassa että kipu oli jatkuvaa ja jotenkin konkreettista ja tunteet aina pinnalla, luulin olevani pohjalla. Olin väärässä. Masennus jatkui vuosia ja kroonistui ja lopulta en enää kyennyt edes itkemään. Olo on nykyään niin tyhjä että kaipaan noita aiempia aikoja...Silloin myös esim. viiltelin ja sain siitä apua, nyt sekään ei tunnu miltään.
Ainakin itselläni tähän liittyy vahvasti se että olen jo "tottunut" masennukseen ja melkein luovuttanut taistelun.
Mitä mieltä olette? Onko samanlaisia/erilaisia kokemuksia? Mikä oli teille se "pohja", pahin ja syvin masennus?
Etenkin olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten masentuneille se "pohja" usein tarkoittaa tiettyä harmautta, apatiaa ja esimerkiksi kykenemättömyyttä itkemään. Monesti kuulee että pahasti masentunut ihminen itki ennen usein mutta enää ei kykene siihen.
Mietin, että meneekö se usein näin. Että aluksi masennus on hyvin tunteellista, äärimmäistä, paljon itkemistä/raivokohtauksia, itsetuhoisuutta. Sitten se syventyessään muuttuu apaattisemmaksi, olo on tyhjä, jatkuvasti väsyttää, ei oikein välitä mistään, mikään ei tuo helpotusta jne. Ulkopuolisten silmissä tila näyttää parantuneen.
En tarkoita tässä nyt lääkkeiden vaikutuksia, vaikka ne saattavat osaltaan selitätä kuinka yleistä tämä tuntuu olevan. Itse en ole juuri käyttänyt lääkkeitä ja kävin läpi juuri tämän kuvion. Kun olin siinä tilassa että kipu oli jatkuvaa ja jotenkin konkreettista ja tunteet aina pinnalla, luulin olevani pohjalla. Olin väärässä. Masennus jatkui vuosia ja kroonistui ja lopulta en enää kyennyt edes itkemään. Olo on nykyään niin tyhjä että kaipaan noita aiempia aikoja...Silloin myös esim. viiltelin ja sain siitä apua, nyt sekään ei tunnu miltään.
Ainakin itselläni tähän liittyy vahvasti se että olen jo "tottunut" masennukseen ja melkein luovuttanut taistelun.
Mitä mieltä olette? Onko samanlaisia/erilaisia kokemuksia? Mikä oli teille se "pohja", pahin ja syvin masennus?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa tutulta. Juuri näin menee mullakin. En pysty itkemään. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei liikuta tai kosketa. Pidin itseäni joskus hyvin herkkänä ja tunteellisena ihmisenä. No, enpä ole nykyisin. Toivon, että tämä on se pohja, ettei enää pahempaa. Masennusta on ollut ihan lapsuudesta lähtien.
Itse samoin olin ainakin ennen hyvin herkkä ja tunteellinen, nykyään välillä jopa pelottavan kylmä. Ahdistavaa nähdä masennuksen muokkaavan omaa persoonaa ilman että kykenee vaikuttamaan siihen!
Ja masennus on täälläkin jatkunut lapsuudesta...
Mitä olen lukenut muiden kokemuksia niin tosiaan usein tuntuu, että tämä apaattisuus on se "viimeinen" vaihe, tosin ehkä ne jotka tekevät lopulta itsemurhan käyvät läpi vielä jotain joka rikkoo sen apaattisuuden. Toisaalta masennuslääkkeidenhän uskotaan lisäävän itsemurhariskiä juuri siksi että ne tuovat ne tunteet takaisin ja tekevät ihmisestä hieman aktiivisemman, jolloin ehkä jaksaa järjestää oman kuolemansa...