Kristinusko perustuu kirkolliskokouksiin, ei Jeesuksen opetuksiin

Perustuuko kristittyjen usko Jeesuksen (AS) opetuksiin vai kirkolliskokouksien päätöksiin?




Alkukirkko ei ollut järjestäytynyt. Pitkän ajan kuluessa muodostui erilaisia patriarkkakuntia ja hiippakuntia – nämä antoivat erilaisia säädöksiä oman tietyn toimivaltansa alueella. Sen jälkeen kun keisari Konstantinus oli suonut suvaitsevaisuuden kristityille Rooman valtakunnan alueella, eri alueiden piispat – varsinkin valtakunnan itäisestä osasta – tapasivat toisiaan kirkolliskokouksissa. Nämä kirkolliskokoukset ovat tunnettuja ensisijaisesti opetusten ristiriitojen ratkaisemisessa, mutta ne ratkaisivat myös käytännön asioita (toimivaltaa ja oikeusjärjestystä koskevia asioita). Nämä päätökset laitettiin kirkollisiin säädöksiin. Lännessä keisarivalta ei puuttunut niin paljon asioihin kuin idässä, joten Rooman piispa (paavi) sai vähitellen enemmän toimivaltaa kuin itäinen vastineensa. Koko tämän jakson ajan esiintyi ristiriitaisia kirkollisia säädöksiä, koska useat säädökset tehtiin muista alueista riippumattomasti, säädöksiä kerättiin erillisiin paikkoihin, eikä säädöskokoelmien keskitettyä keräämistä tehty kuin vasta keskiajalla.


Kristittyjen kokouksia oli kahdenlaisia, yleiset ja erityiset. Yleisiin kokouksiin osallistuivat kirkonmiehet kaikilta alueilta, kun taas erityisiin kokouksiin, jotka koskivat vain tiettyä aluetta, osallistuivat sen alueen kirkon edustajat. Näissä kokouksissa käsiteltiin asioita, jotka liittyivät uskoon tai uskonnollisin lakeihin, joko lisäämällä tai poistamalla niitä. Jotkut kristityt lisäävät erilaisiin kokouksiin vielä kolmannenlaisen: tiettyä lahkoa koskevan kokouksen.


Vuosien 325-1965 välillä roomalaiskatolisella kirkolla oli 21 yleistä kokousta, joista ensimmäinen oli Nikeassa vuonna 325 ja viimeinen Vatikaanissa vuosina 1962-65. Ortodoksit laskevat ekumeenisia kirkolliskokouksia olleen seitsemän vuosien 325–787 välillä. Protestanttisissa maissa ekumeenisina kirkolliskokouksina pidetään vain ensimmäisten kristillisten vuosisatojen synodeja. Mainitsemme joitakin näistä kokouksista esimerkkinä.


Ensimmäinen kirkolliskokous tapahtui noin 20 vuotta Jeesuksen poislähdön jälkeen. Siinä päätettiin säilyttää laista, jota Jeesus (AS) oli tullut toteuttamaan, vain neljä asiaa (tuli välttää asioita, jotka epäjumalanpalvelus oli saastuttanut, haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu), ja kaikki muut lainkohdat päätettiin jättää pois. Ihmettelemme kuinka opetuslapset ja kirkon vanhimmat katsoivat olevansa oikeutettuja poistamaan profeettojen laista asioita, kun Jeesus itse oli ilmoittanut tulleensa täyttämään profeettojen lain! "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan." (Matt. 5:17)


Nikean kirkolliskokous vuonna 325


Nikean kirkolliskokouksen pitämiseen johtanut syy oli kristittyjen erimielisyys Jeesuksen persoonasta. Kiistan kohteena oli se, oliko Jeesus Jumalan lähettiläs, samoin kuin lähettiläät ennen häntä, vai oliko hän jotain muuta. Kummankin kannan kannattajat olivat omasta mielestään oikeassa ja opettivat sitä oppilailleen. Tätä ristiriitaa kärjisti roomalaisten, kreikkalaisten ja egyptiläisten pakanoiden kääntyminen kristityiksi, mikä johti useiden eri ajatusten sekoittumiseen ja lopetti kirkon yhtenäisyyden. Nämä käännynnäiset peilasivat uutta uskoaan omaan taustaansa. Niiden joukossa, jotka kääntyivät kristityiksi, oli myös filosofeja, jotka pyrkivät ymmärtämään uutta uskoaan filosofisten mielipiteittensä kautta.


Niin kauan kun Rooman valtakunta kohteli kristittyjä huonosti, heidän erimielisyytensä eivät tulleet esille, koska heidän piti jatkuvasti olla varautuneita huonoon kohteluun. Mutta kun keisari Konstantinus julisti vuonna 313, että kristinusko oli tasavertainen pakanauskontojen kanssa ja lopetti näin kristittyjen vainot, erimielisyydet kristittyjen välillä puhkesivat. Tänä aikana ilmeni, etteivät kristityt olleet saamaa mieltä oikeastaan yhtään mistään. Ainoa asia, joka heillä oli yhteistä, oli tapa sanoa "Jeesuksen nimeen". Sama asia voidaan huomata myös näinä päivinä. Kristityt ympäri maailman toistavat "Jeesuksen nimeen, Jeesuksen nimeen", mutta he eivät lainkaan sovella Jeesuksen lakia jokapäiväisessä elämässään (heidän ja Jeesuksen lain välissä on sama välimatka kuin taivaan ja maan välissä).


Kun keisari Konstantinus alkoi osoittaa kiinnostusta kristittyjen uskoa kohtaan, hän huomasi kristittyjen väliset erimielisyydet Jeesuksen persoonasta. Makedonian piispa, samoin kuin Palestiinan piispa ja Assiotin kirkko opettivat ihmisille Jumalan Ykseyttä niin kuin Areios Aleksandriassa. Vain Aleksandrian kirkko opetti, että Jeesus on Jumala. Areios vastusti sitä, että Aleksandrian kirkko pyrki liittämään jumaluutta Jeesukseen ja kutsumaan ihmisiä tähän oppiin. Areios ei ollut ensimmäinen, joka puolusti Jumalan Ykseyttä, mutta hänen vaikutuksensa oli voimakas ja monet kristityt kannattivat Jumalan Ykseyttä. Hänen seuraajiaan oli muun muassa Aleksandriassa, Makedoniassa, Palestiinassa sekä Konstantinopolissa, eivätkä hänen seuraajansa pelänneet Jumalan Ykseyden julistamista ääneen. Siksi keisari Konstatinus kutsui Areioksen ja Aleksandrian piispa Aleksanterin luokseen keskustelemaan asiasta. Kun he eivät päässeet yksimielisyyteen, keisari päätti kutsua koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen. Joten vuonna 325 Nikeaan kokoontui piispoja ja kirkonmiehiä eri alueilta keskustelemaan tästä asiasta.


Kokoontumisen yleinen syy oli kiista Jeesuksen persoonasta, muuta varsinainen syy oli Egyptissä toimiva presbyteeri Areios, joka kutsui ihmisiä Jumalan Ykseyteen. Hän sanoi, että Jeesus oli luotu ihminen. Aleksandrian piispa Aleksanteri huomasi, että Areioksen kannattajien määrä alkoi kasvaa suureksi. Piispa ei halunnut aloittaa avointa keskustelua Areioksen kanssa, sen vuoksi että pelkäsi hänen kannattajiensa määrän siitä vain kasvavan, ja koska hänellä ollut mitään todisteita oman kantansa tueksi vaan ainoastaan arvailuja. Siksi hän kertoi ihmisille nähneensä unen, jossa Jeesus kirosi Areioksen ja käski varomaan häntä. Tällä perusteella piispa erotti Areioksen presbyteerin virasta. Tämä on se tapa, jolla satanistiset ihmiset ovat kautta aikojen kumonneet Jeesuksen lain vähä vähältä. Jokainen, joka halusi saada ajatuksiaan esille, sanoi nähneensä Jeesuksen unessa tai näyssä, ja kertoi kuinka Jeesus oli puoltanut hänen ajatustaan.


Nikean kaupunkiin kokoontui vuonna 325 2048 kirkonmiestä. Läsnä oli yli 300 piispaa sekä suuri määrä pappeja, jumaluusoppineita, erakkoja ja valtionmiehiä. Nämä kirkonmiehet edustivat useita eri mielipiteitä koskien Jeesuksen persoonaa. Jokaisen eri mielipiteen edustaja puhui vuorollaan perustellen oman mielipiteensä. Areoiksen puheen, joka selvensi Jeesuksen perusoppia Jumalan Ykseydestä, jälkeen yli 700 kirkonmiestä kannatti häntä. Tämä puhe sai kaikkein suurimman kannattajajoukon tuossa kokouksessa.


Kuunneltuaan kaikki erilaiset mielipiteet keisari Konstantinus valitsi niiden miesten mielipiteen, jotka sanoivat että Jeesus oli Jumala, vaikka hänellä ei ollut tietoa kristittyjen uskosta eikä hän ollut itse kristitty. Hän valitsi tämän mielipiteen, vaikka sitä kannattavia kirkonmiehiä oli vain 318, koska se oli lähimpänä hänen omaa pakanauskontoaan. Konstantinus järjesti näille 318 kirkonmiehelle erillisen tapaamisen. Sen jälkeen Konstantinus antoi näille kirkonmiehille vapaat kädet toimia hänen keisarikunnassaan. Samassa tapaamisessa kirkonmiehet pyysivät keisaria edistämään sitä ajatusta, että Jeesus on Jumala. Nämä kirkonmiehet laativat yhteensä 40 kirjaa, joissa oli lait ja tavat, jotka keisarin tulisi tietää ja joita hänen tulisi käyttää. Samalla nämä kirjat toimivat toimintaohjeina muille kirkonmiehille. Kirjoja, joissa oli näiden säännösten kanssa eriäviä mielipiteitä, ei saanut lukea ja ne määrättiin poltettavaksi. Kaikkien muiden oli pakko seurata näitä säännöksiä, riippumatta siitä hyväksyivätkö he ne tai eivät. Jokainen, joka oli eri mieltä näiden säännösten kanssa, sai kirouksen päälleen.


Kirkolliskokouksen lopulliseksi päätökseksi annettiin lausunto, että Jeesus oli syntynyt, ei luotu ja että hän oli samaa olemusta kuin isä. Lisäksi julkaistiin piispa Athanasioksen muodostama uskontunnustus. Tässä kokouksessa yli kolmestasadasta evankeliumista valittiin neljä, jotka parhaiten sopivat kirkon opetuksiin. Kaikki muut evankeliumit määrättiin tuhottaviksi.


Useat patriarkat kirottiin, koska he julistivat Jumalan Ykseyttä. Nämä patriarkat pyrkivät löytämään tapoja, joiden avulla he voisivat päästä keisarin lähelle ja voittaa hänen luottamuksensa takaisin. He julistivat luopuneensa Jumalan Ykseydestä, jotta he saisivat takaisin kirkolliset virkansa ja voisivat jatkaa Jumalan Ykseyden opettamista salassa. Samalla he pyrkivät löytämään keinoja, joilla he saisivat keisarin luopumaan omasta pakanauskonnostaan ja ottamaan vastaan Jumalan Ykseys. Eräänä esimerkkinä heidän toiminnastaan on Surin alueellisen kirkolliskokouksen järjestäminen, jossa kumottiin Nikean kirkolliskokouksen päätös.


Piispa Eusebios oli piispana Makedoniassa ja hän kuului niihin, jotka julistivat Jumalan Ykseyttä, ja myös hän sai kirouksen päälleen tästä syystä. Päästäkseen lähelle keisari Konstantinusta hän sanoi olevansa samaa mieltä Nikean päätöksen kanssa. Tämän johdosta keisari poisti häneltä kirouksen ja nimitti hänet Konstantinopolin piispaksi. Heti kun Eusebios oli saanut piispan viran, hän alkoi opettaa Jumalan Ykseyttä salassa. Kun Surin alueellinen kokous järjestettiin, Eusebios pyrki tuomaan Jumalan Ykseyden asian uudelleen esiin, varsinkin kun paikalla oli Aleksandrian piispa, joka julisti Jeesuksen jumaluutta ja kirosi kaikki, jotka olivat sitä vastaan. Suurin osa tämän kokouksen osanottajista kannatti Jumalan Ykseyttä. Keskustelu Aleksandrian piispan ja muiden osanottajien välillä kehkeytyi kiihkeäksi ja kun piispa ei halunnut luopua pakanallisista ajatuksistaan, muut alkoivat lyödä häntä päähän tuodakseen pakanalliset ajatukset ulos niin että piispasta alkoi vuotaa verta. Osanottajat melkein tappoivat piispan, mutta keisarin tyttärenpoika pelasti hänet. Tämän tapahtuman mainitseminen ei tarkoita väkivaltaisen käyttäytymisen hyväksymistä, mutta se mainittiin sen vuoksi, että voitaisiin osoittaa, kuinka sen ajan ihmiset olivat intohimoisia Jumalan Ykseyden puolustamisessa, eivätkä he pelänneet keisarin kostoa.


Tuona aikana oli kaksi eri näkökantaa. Niistä ensimmäinen oli Jumalan Ykseys, jota suurin osa kannatti, ja sen kannattajilla oli vahva usko ja he olivat viisaita. Toinen oli Jeesuksen jumaluus, jota kannatettiin esivallan voiman ja pakanauskontojen ajatusten avulla.


Konstantinopolin kirkolliskokous 381


Nikean kirkolliskokouksessa päätettiin, että Jeesus on Jumala ja että hän on isän poika. Mutta pyhästä hengestä ei mainittu oliko se jumala vai oliko se luotu. Joten jälleen kerran kristittyjen kesken esiintyi erimielisyyttä; tällä kertaa erimielisyys koski pyhää henkeä. Aleksandrian kirkko pyrki taas tuomaan pakanallisia ja hulluja ajatuksia ihmisten keskuuteen, kuten kävi aikaisemmin Jeesuksen herruudessa. Omia halujaan seuraavat ihmiset menivät keisarin luokse ja ilmoittivat hänelle, että Areioksen opettamalla Jumalan Ykseydellä oli vielä kannattajia ja lisäksi Makedonius opetti ihmisille, että pyhä henki oli luotu. Tämän vuoksi keisari Theodosius kutsui koolle Konstantinopolin kirkolliskokouksen, joka pidettiin vuonna 381, niin että Nikean päätös vahvistettaisiin ja samalla kumottaisiin Makedoniuksen ajatus pyhästä hengestä. Kokoukseen osallistui 150 piispaa, mutta koska kaikki kirkot eivät olleet edustettuina, kokouksen pitäminen yleisenä kirkolliskokouksena aiheutti paljon puhetta. Aleksandrian piispa onnistui saamaan läpi ajatuksensa pyhän hengen herruudesta ja kirosi Makedoniuksen ja hänen kannattajansa. Kokouksen lopuksi vahvistettiin Nikean kokouksessa tehty päätös ja tehtiin edellä mainittuun määritelmään lisäys, että myös pyhä henki on samaa olemusta kuin isä ja poika.


Efesoksen kirkolliskokous 431


Kun oli päätetty, että isä, poika ja pyhä henki ovat kaikki jumalia, kristittyjen kesken puhkesi uusi kiista. Kiistan aiheuttaja oli Konstantinopolin piispa Nestorios, joka antoi lausunnon, että Maria oli ihmisen äiti ja että ajatus siitä, että Jeesus on Jumala tai Jumalan poika, ei ole tosiasia. Hänen mukaansa Jeesusta oli vain siunattu ihmeteoilla, jotka hän oli saanut Herraltaan. Kun Konstantinopolin piispan lausunto kiiri Aleksandrian piispan korviin, Aleksandrian, Antiokian, Jerusalemin ja Rooman piispat olivat yhteydessä toisiinsa. Tämän johdosta järjestettiin Efesoksen kirkolliskokous vuonna 431. Kokouksessa oli läsnä noin 200 piispaa. Konstantinopolin ja Antiokian piispat eivät osallistuneet kokoukseen. Kokouksen päätteeksi annettiin lausuma, että Maria on "jumalan äiti" ja että Jeesus on tosi ihminen ja tosi Jumala. Lisäksi he kirosivat Nestorioksen, kuten heillä oli tapana kirota jokainen, jotka seurasivat totuutta ja tosiasioita ja olivat eri mieltä valheellisuuden ja harhan ja pakanauskontojen ajatusten kanssa. Nestorios karkotettiin Egyptiin, jossa hän löysi hyvän maanperän ajatuksilleen, ja hän sai runsaasti kannattajia esimerkiksi Irakista ja Arabian niemimaalta.


Khalkedonin kirkolliskokous 451


Kirkko omaksui varhaisina vuosisatoina Raamatun tulkinnan sitovaksi ohjeeksi opin Jeesuksen kahdesta luonnosta: hän oli samanaikaisesti tosi ihminen ja tosi Jumala. Tämä ajattelutapa sai lopullisen muotonsa Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Jeesuksen jumaluudesta päätettiin, että kaksi luontoa on yhdessä persoonassa sekoittamattomina ja muuttumattomina, mutta hajottamattomasti ja erottamattomasti yhdistyneinä. Jeesuksen sanotaan olevan "yksi persoona kahdessa luonnossa", ilman että hänen ihmisyyttään tai jumalallisuuttansa mitenkään sekoitetaan keskenään, muutetaan kummankaan luonnon hyväksi, erotetaan toisistaan tai jaetaan osiin. Tämä on uskonnollinen paradoksi: tunnustus sulkee vastakohdat ykseyteen; ajatus Jeesuksesta tosi ihmisenä ja tosi Jumalana ei mahdu mihinkään loogiseen kaavaan.
Egyptin kirkko ja jotkut muut kirkot, joilla on samat opit kuin Egyptin kirkolla, eivät pidä Khalkedonin kokousta yleisenä kokouksena.


Kristinuskon oppi perustuu näiden neljän kirkolliskokouksen päätöksiin eikä siihen lakiin, jonka Jeesus (AS) toi israelilaisille.


Nikean kokouksessa päätettiin Jeesuksen jumaluus.

Konstantinopolin kokouksessa päätettiin pyhän hengen jumaluus.

Efesoksen kokouksessa päätettiin, että Jeesus on tosi ihminen ja tosi Jumala, ei pelkästään ihminen ja että Maria on synnyttänyt sekä ihmisen että Jumalan!

Khalkedonin kokouksessa ajatus siitä, että Jeesus on tosi ihminen ja tosi Jumala, sai lopullisen muotonsa.


Konstantinopolin II kirkolliskokous 553


Konstantinopolin II kirkolliskokous pidettiin vuonna 553. Syy kokouksen järjestämiseen oli se, että jotkut piispat väittivät, ettei Tuomiopäivää ole, ja että Jeesuksen persoona ei ole tosiasia, vaan se on vain harhaa. Kokoukseen osallistui 140 osanottajaa. Nämä piispat, jotka eivät uskoneet Tuomiopäivään, erotettiin viroistaan ja kirottiin ja poistettiin kristinuskon piiristä. Samalla vahvistettiin edellisten kokouksien päätökset, varsinkin Khalkedonin kokouksen päätös.


Kirkolliskokous, joka kielsi kuvainpalvonnan


Kuvainpalvonta oli kasvanut voimakkaasti kristinuskon sisällä. Kuvainpalvonnalla oli kuitenkin vastustajia, joiden mielestä se oli pakanuuden henkiinherättämistä kirkon sisällä ja Vanhan testamentin kuvainkiellon räikeää loukkaamista (katso 5. Moos. 5:8). Keisari Leo III tuli keisariksi vuonna 717 ja taisteli menestyksekkäästi arabeja vastaan. Hän piti kristittynä keisarina velvollisuutenaan kuvainpalvonnan voittamista. Hän julkaisi vuonna 726 asetuksen, jossa kuvainpalvonta kiellettiin. Paavi kumosi kuvainkiellon ja kaikki kuvia vastustavat erotettiin kirkosta. Keisari Leon poika Konstantinos V jatkoi taistelua kuvainpalvontaa vastaan. Hän kutsui koolle vuonna 754 erityisen kirkolliskokouksen. Kokoukseen osallistui piispoja eri alueilta, ja he päättivät, että kuvien ja patsaiden pitäminen oli kiellettyä ja he kielsivät myös ihmisiä pyytämästä välitystä Marialta. Tässä kokouksessa yksimielisesti tuomittiin kuvainpalvonta ja vaadittiin kuvien poistamista sekä kirkoista että yksityiskodeista. Niihin, jotka kieltäytyivät noudattamasta kirkolliskokouksen päätöstä, kohdistettiin kerettiläisinä keisarin rangaistus, mikä tarkoitti vangitsemista, karkottamista tai mestausta.


Nikean II kirkolliskokous 787


Keisarinna Irene oli kuvainpalvonnalle myötämielinen ja hän syrjäytti kuvainpalvontaa vastustavat henkilöt valtion ja kirkon palveluksesta ja järjesti paavin luvalla kirkolliskokouksen Nikeassa vuonna 787. Kokoukseen osallistui 377 piispaa. Tässä kokouksessa päätettiin pyhittää Jeesuksen ja pyhimysten kuvat ja määrättiin, että kuvia tuli olla, ei ainoastaan kirkoissa ja pyhissä paikoissa, vaan myös kaduilla, seinissä ja yksityiskodeissa. Heidän mukaansa kuvien tarkoituksena oli pitää yllä muistoa Jeesuksesta ja pyhimyksistä ja herättää ihmisissä kaipuu tulla heidän (pyhimysten) kaltaisikseen ja päästä osalliseksi Jeesuksen pelastuksesta. Bysanttilaiset väittivät jopa, että kuvilla oli jumalallista voimaa ja armoa.


Tämä muistuttaa meitä siitä, kuinka shirk (muiden liittäminen palvonnassa Jumalan rinnalle tai vertaiseksi) alkoi ensimmäisen kerran, kun Saatana johti ihmiset harhaan Jumalan palvomisesta epäjumalien palvontaan. Kristityt eivät siis ole ensimmäisiä, jotka ovat palvoneet kuvia (epäjumalia), vaan Saatana on huijannut ihmisiä kuvien (epäjumalien) palvontaan jo Nooan (AS) ajoista lähtien.

Abu Ja'far al-Baaqir sanoi: "Wadd oli muslimi-mies, jota hänen kansansa rakasti. Kun hän kuoli, ihmiset alkoivat kerääntyä hänen hautansa ympärille Baabelin maassa vaikeroiden ja surren. Joten, kun Saatana näki heidät vaikeroimassa ja suremassa tätä miestä, hän otti ihmisen hahmon ja tuli heidän luokseen sanoen: 'Näen, että surette ja vaikeroitte häntä. Miksi ette tekisi hänestä kuvaa (patsas) ja laittaisitte sen kokoontumispaikoillenne, jotta se muistuttaisi teitä hänestä.' He sanoivat "kyllä", ja he tekivät hänestä kuvan ja asettivat sen kokoontumispaikalleen ja tämä kuva muistutti heitä tästä miehestä. Kun Saatana näki, kuinka he muistivat tätä miestä (ylenpalttisesti), hän sanoi: 'Miksei jokainen teistä tekisi samanlaista kuvaa ja pitäisi sitä omassa talossaan, jotta se voisi (jatkuvasti) muistuttaa hänestä.' Tähän he kaikki sanoivat "kyllä". Joten jokainen talous teki kuvan, jota he ihailivat ja kunnioittivat ja se jatkuvasti muistutti heitä tästä miehestä. Seuraavan sukupolven edustajat näkivät mitä edellinen sukupolvi oli tehnyt ja miettivät sitä ... siihen pisteeseen, että he ottivat hänet jumalaksi, jota palvottiin Allahin rinnalla." Sitten hän sanoi: "Tämä oli ensimmäinen epäjumalankuva, jota palvottiin Allahin rinnalla, ja sitä kutsuttiin Waddiksi."

(Jos olette kiinnostuneita siitä, kuinka shirk sai alkunsa ihmisten keskuudessa ja kuinka Saatana johtaa suurinta osaa ihmiskunnasta harhaan, lukekaa lisää aiheesta artikkelista "Avain Paratiisiin" kappaleesta "Mistä shirk sai alkunsa?".)


Idän ja lännen kirkkojen ero ja sen syyt


Konstantinopolin kirkko johti idän kirkkoja ja Rooman kirkko johti lännen kirkkoja. Edellisten kokousten järjestämisen syy oli kristittyjen erimielisyys Jeesuksen persoonasta. Erimielisyys ja kiista tästä aiheesta oli saanut kristityt jakautumaan lahkoiksi. Kukaan ei ollut kuitenkaan maininnut, mistä pyhä henki oli lähtöisin, ennen kuin Konstantinopolin patriarkka Fotios julisti, että pyhä henki on lähtöisin vain isästä. Rooman patriarkka oli tässä asiassa eri mieltä; hänen mukaansa pyhä henki oli lähtöisin sekä isästä että pojasta. Kumpikin patriarkka pitäytyi omassa näkökannassaan ja keräsi ympärilleen kannattajajoukon. Joten kumpikin osapuoli järjesti oman kirkolliskokouksensa, jota he pitivät yleisenä kokouksena. Kumpikaan osapuoli ei tunnustanut toisen pitämää kokousta, vaan kirosi heidät ja erotti heidät kirkosta.


Konstantinopolin kirkolliskokous 869


Rooman kirkko järjesti Konstantinopolissa vuonna 869 oman kirkolliskokouksensa, jossa julistettiin, että pyhä henki on lähtöisin sekä isästä että pojasta. Lisäksi päätettiin että, kaikki kristinuskon ja sen uskonkappaleita koskevat asiat piti käsitellä Rooman kirkossa. Kaikkien kristittyjen tuli kunnioittaa ja seurata paavin tekemiä päätöksiä. Lopuksi Konstantinopolin patriarkka Fotios ja hänen kannattajansa kirottiin ja heidät erotettiin kirkollisista viroistaan.


Konstantinopolin kirkolliskokous 879


Fotios sai takaisin patriarkan arvonsa vuonna 877 ja kutsui koolle kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 879. Tässä kokouksessa kumottiin vuoden 869 kokouksen tekemät päätökset ja julistettiin, että pyhä henki on lähtöisin vain isästä.


Sekä lännen että idän kirkot pitivät omaa kokoustaan yleisenä ja pitivät toisen osapuolen pitämää kokousta laittomana. Lisäksi kumpikin osapuoli katsoi toisen olevan epäuskovia. Tämä kiista pyhästä hengestä oli syy, miksi idän ja lännen kirkot erosivat. Idän kirkot muodostivat kreikkalaiskatolisen kirkon, jota kutsutaan myös ortodoksiseksi kirkoksi. Lännen kirkot muodostivat roomalaiskatolisen kirkon, jota paavi johtaa. Roomalais- ja kreikkalaiskatolisella kirkolla on paljon yhteistä uskonkappaleissa, mutta asia, jossa ne ovat eri mieltä, on se, mistä pyhä henki on lähtöisin. Kreikkalaiskatolinen kirkko tunnustaa vain kokoukset, jotka on pidetty ennen vuoden 869 kokousta, ja omat kokouksensa. Lisäksi he eivät tunnusta paavin arvovaltaa.


Lateraanikokous II 1139


Tämä kirkolliskokous pidettiin Roomassa vuonna 1139 ja siihen osallistui 1000 osanottajaa. Tämän kokouksen tarkoituksena oli pyrkiä poistamaan idän ja lännen kirkkojen erimielisyydet ja tuomaan kirkot jälleen yhteen, mutta kokous päättyi tuloksettomana.


Lateraanikokous IV 1215


Tätä kokousta pidetään keskiajan suurimpana kirkolliskokouksena. Siihen osallistui 70 arkkipiispaa, noin 400 piispaa ja 800 apottia ja lisäksi suurin osan Euroopan kuninkaista. Kokouksessa päätettiin tehdä uusi ristiretki pyhään maahan sen uudelleenvalloittamiseksi. Lisäksi hyväksyttiin 70 kaanonia, jotka sisälsivät yhtenäisen uudistusohjelman kirkollisen elämän kaikkia muotoja varten. Kokouksessa päätettiin myös alkaa myydä aneita, joilla ihmiset voisivat ostaa anteeksiantoa synneilleen. Lopuksi päätettiin ehtoollisesta, että leipä ja viini todella muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi (transsubstantiaatio-oppi). Tämä tarkoittaa, että osallistuessaan ehtoolliseen, henkilö saa sisäänsä Kristuksen ruumiin ja veren. Tämä on jotain, joka on käsityskyvyn ulkopuolella, mutta kirkko pakotti ihmiset uskomaan sen ja kielsi asiasta keskustelun. Humbert (k. 1096), joka oli gregoriolainen kirkkoreformin teoreetikko, oli jo aikaisemmin ollut sitä mieltä, että Kristuksen ruumiin ja veren kokeminen oli mahdollista myös ehtoollisen ulkopuolella.


Tässä kokouksessa päätettiin, että kirkko pyrki pääsemään eroon ihmisistä, jotka olivat kirkon kanssa eri mieltä – ei ainoastaan uskonasioissa, vaan myös muissa asioissa, kuten esimerkiksi maailmankaikkeutta koskevissa asioissa. Kirkko ei ollut enää tyytyväinen rankaisemaan niitä ihmisiä, jotka julistivat eriävän mielipiteensä julkisesti, vaan kirkko alkoi tutkia ihmisiä tuomioistuimella, joka tunnetaan historiassa inkvisitiolaitoksena (roomalaiskatolisen kirkon tuomioistuin, jonka tehtävänä oli harhaoppisten ihmisten etsiminen, tutkiminen ja rankaiseminen). Rikokset, kidutukset, veren vuodattaminen ja elävältä polttamiset, jotka tapahtuivat inkvisitiolaitoksessa, ovat mustanneet kristittyjen historian.


Inkvisitiolaitos perustettiin jo 1100-luvulla taistelussa harhaoppeja (viittaa kirkon kanssa eri mieltä oleviin oppeihin, jotka itse asiassa saattoivat olla oikeita) vastaan. Se vakiinnutettiin neljännessä lateraanikokouksessa. Paavi Gregorius IX loi paavillisen inkvisitiolaitoksen vuonna 1232 ja hyväksyi rangaistukseksi roviolla polttamisen. Paavi Innocentius IV hyväksyi vuonna 1252 myös kidutuksen käytön kuulusteluissa. Vastauskonpuhdistus (Luther, Zwingl, Calvin ja muut) elvytti inkvisitiolaitoksen ja vuonna 1542 perustettiin Pyhä officium-niminen kardinaalikongregaatio hoitamaan sitä. Inkvisitiolaitos lakkautettiin useimmissa maissa 1700- ja 1800-luvun vaihteessa. Roomalaiskatolisen kirkon keskushallinnossa Pyhä officium-kongregaatio toimi valvomassa opin puhtautta vuoteen 1967, jolloin sen tehtäviä tarkistettiin ja sen nimeksi tuli Uskonopin kongregaatio.


Kirkon pahuus ei rajoittunut ainoastaan tavallisiin ihmisiin, vaan kirkko ulotti sen myös kuninkaisiin. Kirkko katsoi olevansa oikeutettu tekemään kaiken tämän, koska paavi on "Jeesuksen edustaja maassa" ja puhuu Jeesuksen nimissä ja jokainen, joka on tottelematon paavia kohtaan, on samalla tottelematon Jeesusta ja hänen uskontoaan kohtaan! Eräänä esimerkkinä tästä kirkon mielivallasta on Lyonin kirkolliskokouksen järjestäminen vuonna 1245.


Lyonin kirkolliskokous 1245


Palkkioksi kruunauksestaan keisariksi vuonna 1220 Fredrik II oli lupautunut ristiretkelle. Hän saavutti menestystä vuosina 1228-1229 tekemällään ristiretkellä, jolloin hän valloitti Jerusalemin. Hän antoi kruunata itsensä Jerusalemin kuninkaaksi vuonna 1229. Kristityt pitivät Jerusalemia hallussaan vuoteen 1244 saakka.
Paavi Innocentius IV määräsi tämän kokouksen järjestettäväksi, ja erotti Saksan kuninkaan ja keisarin Fredrik II ja vapautti hänen alamaisensa uskollisuudenvalasta.


Roomalaiskatolinen kirkko meni äärimmäisyyksiin omien mielipiteittensä pakottamisessa kristityille. Siinä käytettiin hyväksi voimakeinoja ja jokainen, joka vastusti kirkon mielipiteitä, julistettiin epäuskovaksi olipa kyseessä sitten uskonasiat tai astronomia. Esimerkkinä tästä on Galileo Galilei, italialainen fyysikko ja astronomi, joka väitti, että maa kiersi aurinkoa kiistäen roomalaiskatolisen kirkon uskon siitä, että maa oli maailmankaikkeuden keskus. Hän kieltäytyi tottelemasta Roomasta tullutta käskyä lopettaa hänen teorioistaan keskusteleminen ja hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui, vaikka hänen teorioillaan ei ollut mitään tekemistä kirkonasioiden kanssa. Vasta vuonna 1984 paavillinen komissio tunnusti kirkon olleen väärässä.


Koska nämä kirkon ihmiset olivat ylimielisiä ja väittivät olevansa Jumalan edustajia maassa, he eivät kuunnelleet kenenkään muun mielipiteitä ja uskoivat, että vain he olivat oikeassa ja kaikki muut olivat väärässä. Heillä ei ollut ominaisuuksia, joita uskovalla ihmisellä tulisi olla, kuten totuuden osoittaminen ihmisille, heidän kutsumisensa totuuteen viisaudella, sopivilla kehotuksilla ja hyvyydellä sekä kiisteleminen niiden kanssa, jotka vastustavat heitä, parhaalla tavalla sekä katumukseen kehottaminen. Kuinka he olisivatkaan voineet johdattaa muita totuuteen, kun he eivät itsekään olleet johdatettuja! Eihän kukaan voi antaa sellaista, jota hänellä itsellään ei ole.


Lyonin II kirkolliskokous 1274


Tässä kokouksessa kehotettiin lähtemään ristiretkelle muslimeja vastaan.


Konstanzin kirkolliskokous 1414-1418


Kokoukseen osallistui 150 piispaa ja 1800 kirkonmiestä. Kokousta hallitsivat Pariisin yliopiston näkökohdat, joiden mukaan universaalikirkon edustajana toimivalla yleisellä kirkolliskokouksella oli ylin päätösvalta kirkonasioissa ja jonka päätöksiä paavin tulee kunnioittaa. Kokouksen lopuksi päätettiin, että konsiili (yleinen kirkolliskokous) on kirkon korkein elin, joka on saanut auktoriteettinsa Jumalalta ja jonka päätöksiin paavin on pakko alistua. Kokouksessa päätettiin myös, että Jan Hus, joka oli johtanut kirkkouudistusta Böömissä ja vastusti aneita ja sanoi, että Jumala antaa anteeksi synnit armosta, poltetaan kerettiläisenä roviolla.


Trentonin kirkolliskokous 1545-1563


Paavi Paavali II kutsui tämän kokouksen koolle kirotakseen Lutherin, Zwinglin ja Calvinin opit. Kokouksessa säädettiin, että opin lähteenä on Vulgata Raamattu, apokryfit sekä perimätieto. Perimätieto välitettiin paaveille kahdella tavalla: periytymällä henkilöltä toiselle ja pyhän hengen kautta!


Vatikaanin kirkolliskokous 1869-70


Tässä kokouksessa paavi julistettiin erehtymättömäksi, kun kyseessä on uskoa ja siveellisyyttä koskevat asiat.

Todellisuudessa erehtymättömyys on ainoastaan profeettojen ominaisuus, ja jokainen, joka uskoo jonkun muun olevan erehtymätön tai väittää olevansa erehtymätön, on epäuskova. Mutta paavin ei tule olla ylpeä asemastaan, sillä jotkut harhautuneet lahkot (kuten esimerkiksi šiialaiset) myös uskovat imaamiensa olevan erehtymättömiä. He eivät kuitenkaan tyydy pelkästään tähän, sillä heidän mukaansa imaamit tietävät myös tuntemattoman, kuolema tulee heidän luokseen vain heidän luvallaan ja he ovat yltäneet asemaan, johon edes enkelit ja lähettiläät eivät voi yltää!


Kirkko pyrki ottamaan vallan kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla ja pelotteli ihmisiä kadotuksella, niin tavallista kansaa kuin kuninkaitakin, ja tällä tavoin vain kirkon edustajilla oli turvallinen olo ja he pystyivät hallitsemaan muita. He määräsivät veroja, ja he jakoivat verotulot sekä aneista saadut rahat keskenään ja käyttivät ne omiin tarkoitusperiinsä ja huveihinsa. Kirkonmiehet väittivät, että vain heillä oli oikeus ymmärtää ja selittää "pyhiä kirjoja". Kaikkien piti hyväksyä heidän selityksensä riippumatta siitä oliko se looginen vai ei. Jos jonkun kristityn mieli ei hyväksynyt joko papin lausumaa tai uskonkappaletta, hänen piti harjoittaa mieltään, kunnes hän hyväksyi asian. Jos hän ei vieläkään kyennyt hyväksymään asiaa, hänen tuli epäillä omaa järkeään, mutta ei koskaan papin lausumaa tai uskonkappaletta, sillä paavi oli Jeesuksen edustaja maassa, eikä hän voinut olla väärässä (minkälaista aivopesua)!


Kaikki kristityt, mukaan lukien kaikki eri suuntaukset ja lahkot, aina alusta lähtien näihin päiviin saakka, ovat tämän aivopesun uhreja. He eivät ole päässeet siitä vapaaksi. Useimmat kristittyjen uskonkappaleet kuuluvat kirkolliskokouksien laatimiin päätöksiin. Jos nykyään kysyt joltain kristityltä Jeesuksesta, hän hämmentyy, eikä tiedä mitä sanoa. Joku toinen taas ei kehtaa sanoa heti aluksi, että hän pitää Jeesusta jumalana. Sitten on niitä, jotka sanovat Jeesuksen olevan yksi kolmesta, jotka ovat kaikki yhtä. Jos kysyt, miten on mahdollista, että kolme on yhtä suuri kuin yksi, hän vastaa, että kyseessä on monimutkainen asia, jota on vaikea selittää, mutta siihen tulee kuitenkin uskoa (jos sitä ei ymmärrä, tulee syyttää omaa ymmärtämättömyyttään, mutta ei kirkolliskokousten päättämiä uskonkappaleita)! Kuinka ihmisen mieli voisikaan ymmärtää jotain, mitä kirkko on pyöritellyt kirkolliskokouksissaan yli 1500 vuotta! Valitettavasti kaikki ponnistelut, joita Martin Luther ja muut uskonpuhdistajat tekivät, ei vapauttanut ihmisiä tästä aivopesusta, sen sijaan ihmiset joutuivat ojasta allikkoon; ennen he eivät ymmärtäneet kirkossa puhuttua kieltä, mutta kun jumalanpalveluksesta ja Raamatusta tuli kansankielinen, he eivät silti ymmärtäneet sen enempää, vaikka kyseessä olikin heidän oma kielensä!