Miehen seksuaaliset pakkoajatukset tuhoavat meidät

Olemme koittaneet suhtautua huumorilla ja vitsailleet, olemme itkeneet yhdessä, olemme yrittäneet antaa olla
ja kohautelleet jutuille olkia, olemme kinanneet asioista ja olen koittanut keksiä meille jotain muuta
ajatukset pois vievää puuhaa ja olen koittanut saaa miestä ihmisten ilmoille rohkeasit.
Mistään ei ole kuitenkaan ollut ollenkaan helpostusta tilanteeseen.

Normaalielämämme kärsii kokoajan enemmän. Seksiäkään emme voi enää ollenkaan harrastaa. Ajatukset puskevat
päälle etenkin seksiä harrastaessamme, jolloin mies ahdistuu heti ja menee lukkoon.
Kesken seksin mies saattaa saada päähänsä kuvia siskostai yläosattomissa tai muuta vastaavaa.

Mies ei enää kykene harrastuksiinsa koska ajatukset ottavat vallan.
Mies ei myöskään pysty katsomaan kanssani elokuvia tai telkkusarjoja, koska silloin ajatukset pyrkivät
esiin jonkun elokuvassa olevan henkilön ominaisuudessa. Usein nämä kohdituvat elokuvan 10-15v lapsiin.

Olemme molemmat ihan lopussa. Mies ei kykene normaalielämään, hän ei pysyt tekemään normaaleja asioita
eikä hän pysty olemaan takertumatta joka ajatukseen.

Vaikka itse ymmärrän tämän olevan sairaus ja ajatukset sairauden oireita, on raskasta kuulla 30 kertaa päivässä
ketä kaveriani tai sisarustani mies milloinkin miettii kanssaan harrastamassa seksiä, tai kenen tissejä
miettii jne jne.

Olen kärsinyt seksuaalisista pakkoajatuksista ja miehesi oireet kuulostavat kovin tutuilta. Mielestäni on positiivista että hän pystyy puhumaan sinulle pakkoajatuksistaan ja -kuvistaan, vaikka se on varmasti raskasta kuultavaa.

Omien pakkoajatusteni pahin vaihe kesti muutaman vuoden. Minullakin pakkoajatukset tulivat ensisijaisesti kuvien muodossa. Silloin en pystynyt puhumaan niistä omalle kumppanilleni enkä kenellekään muulle. Vasta terapian ja lääkityksen avulla uskallauduin tutkimaan pakkoajatuksiani ja niiden taustoja - niin alkoi toipuminen. Lopetin terapian viime keväänä ja tällä hetkellä voin kohtalaisen hyvin eivätkä pakkoajatukset vaivaa. Suhteeni pakkoajatuksiin on muuttunut. Kun ne aikoinaan alkoivat, olin monta vuotta sellaisen pakokauhun vallassa että en mitenkään pystynyt katsomaan pakkoajatuksiani etäältä tai miettimään, mistä kaikesta ne mahdollisesti johtuivat.

Oma parisuhteeni on kestänyt vaikeiden aikojen yli, mutta ilman intensiivistä terapiaa en olisi selvinnyt. Kun en itse enää aktiivisesti pelännyt pakkoajatuksiani, niiden "teho" pieneni ja lopulta pystyin puhumaan niistä myös miehelleni. Uskon että teidänkin tilanteessa kaikkein tärkeintä on, että miehesi saa apua.

Tässä näkökulmia pakkoajatuksiin, mitä olen kirjoitellut tälle palstalle aiemmin:

Pakkoajatusten suhteen kaikki vinksahtaa. Omat ajatukset tai mieleen tulevat kuvat ovat ikäänkuin merkkejä siitä, mitä todella olet. Lopulta pienikin vilaus pelättävästä ajatuksesta käynnistää pakokauhun. Olen todennut pakkoajatusten noudattavan aina samaa kaavaa. Jokin kammottava ajatus tulee kuvaksi. Kuvat tulvivat loputtomina, pakonomaisina mieleen. Ne tuntuvat sisältävän viestin, kuten: olen pedofiili, olen murhaaja. Mikä se kenelläkin on. Tämä ajatus itsessään kai kertoo jotain ihmisen ongelmakohdista; jos se liittyy seksuaalisuuteen, niin ehkä omaa ihmiskäsitystään seksuaalisuuden osalta täytyy tarkastella (sitten kun on siinä kunnossa että ei ahdista jatkuvasti).

Mutta vielä enemmän pakkoajatukset tuntuvat kertovan ihmisen suhteesta itseensä. Olen miettinyt tätä ahdistuksissani paljon. Pakkoajatuksia voisi ajatella vastaavanlaisena oireena kuin panikkihäiriötä. Paniikkihäiriössä uhka löytyy ympäröivästä maailmasta: sosiaaliset tilanteet saavat ihmisen pakokauhun valtaan. Pakkoajatuksissa tämä uhka tuntuu löytyvän ihmisestä itsestä: minussa on jotain aivan kamalaa, minussa on jotain aivan sairasta ja perverssiä tms., ja tästä seuraa pakokauhu. Ihminen ei pysty kestämään sisäistä ristiriitaa, jota pakolla mieleen tunkeutuvat kuvat ja ajatukset aiheuttavat.

Itselläni tätä pakokauhuvaihetta kesti 3-4 vuotta ja siinä vaiheessa minulla ei ollut mitään kykyä käsitellä ajatuksiani. Päinvastoin, välttelin niitä kaikin keinoin, mikä tietysti lisäsi ahdistuksen määrää. Sain apua lääkkeistä ja terapiasta ja lopulta tuntui että kyse onkin ehkä pakkoajatusten takana piilevistä peloista ja ahdistuksista, jotka voivat olla hyvinkin toisenlaisia kuin mitä itse pakkoajatukset. Tuntui että oikeastaan minun täytyy tarkastella ja uudelleenmäärittää ihmiskäsitystäni ja maailmankatsomustani.

En ole vieläkään pystynyt tyhjentävästi selittämään, mistä omat pakkoajatukseni johtuvat. Moninaiset jutut ovat vaikuttaneet; taipumus ahdistuneisuuteen, lapsuudessa koettu seksuaalinen trauma joka laukaisi ensimmäisen pakkoajatuskierteeni 9-vuotiaana. Toisaalta pakkoajatuksiini on vaikuttanut sosiaaliseen täydellisyyteen pyrkivä luonteeni. Olen aina hävennyt omia negatiivisia tunteitani ja kokenut syvää syyllisyyttä ja ahdistusta tuntiessani jotain "alhaista". Olen kokenut että minun pitää olla ensisijaisesti toisia varten olemassa ja oman itsen ajatteleminen on väärin. Pakkoajatukset ovat kuvanneet ikäänkuin pahinta versio itsestäni. Olen aina pelännyt että minussa on jotain syvästi pahaa tai epänormaalia. Tämä taas juontaa juurensa lapsuuteeni, joka oli monin tavoin onnellinen, mutta tietyiltä osin ahdistava. Lisäksi uskon että geenitekijät vaikuttavat. Omassa suvussani esiintyy monenlaista ahdistuneisuutta.

Olen siis päässyt eteenpäin pakkoajatusten kanssa, pystyn elämään parisuhteessa ja muutenkin normaalia elämää. Minulle pakkoajatukset ovat puhjenneet kaksi kertaa kolmekymmentävuotisen elämäni aikana. "Tervettä" aikaa on ollut lopulta enemmän. Terapia ja lääkitys auttoivat pahimman vaiheen yli. Vaikka teidän tilanteenne näyttäisi nyt lohduttomalta, niin se voi kääntyä ajan kuluessa; varsinkin jos miehesi saa apua. Jaksamista!

näkökulmia: kiitos paljon pitkästä viestistä, se herätti ajatuksia ja taidan lukea viestisi vielä pari kertaa, niin mielenkiintoinen se oli.
Toivon että terapia ja lääkitys auttaa miestäni, mutta tietty pelottaa, miten tästä hetkestä ja tulevasta selvitään kun nyt on jo ollut niin kovin raskasta, meille molemmille.

Moi vielä, miljaemilia. Yksi asia tuli taas mieleeni parisuhteeseen ja pakkoajatuksiin liittyen. Kun itselläni oli menossa huono vaihe, ajattelin että meidän täytyy pakosti erota mieheni kanssa. Oli vaikea uskoa, että koskaan selviäisin pakkoajatusteni kanssa ja mulla oli tunne että näännytän hitaasti mieheni, kun en pysty olemaan kunnollinen kumppani. Meillä oli myös lähes olematon seksielämä tuolloin, koska pakkoajatukset voimistuivat seksin yhteydessä. Lisäksi olin todella säikky ja pakkoajatusten pitkittyessä mulle alkoi tulla fyysisiä oireita.

En tiedä oliko se lopulta hyväkin, että en pystynyt puhumaan miehelleni pakkoajatuksistani. Ehkä se tavallaan suojeli meidän suhdettamme, kun käsittelin juttuja lähinnä terapiassa. Kaikkein tärkein juttu kuitenkin oli mieheni suhtautautuminen: hän oli tukena, mutta eli omaa elämäänsä, teki työmatkansa ja kaikki, vaikka tiesi että yksin nukkuminen oli mulle tuolloin lähes mahdonta. Siinä ajattelen, että mieheni oli kaukaa viisas. Hän sanoi monesti, että ei voi lähteä liikaa myötäelämään mun tilannettani, koska silloin sairastuu itsekin ja se ei auta meitä kumpaakaan. Olin jopa joskus vihainen tästä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli todella tärkeää suhteemme jatkuvuuden kannalta.

Eli mitä piti vielä edelliseen viestiin lisätä, niin on varmasti yhtä tärkeää että sinä huolehdit itsestäsi etkä jää asian kanssa yksin. Toivottavasti sulla on joku ihminen jolle pystyt puhumaan asiasta, vaikka se onkin niin arkaluontoinen.

näkökulmia: haluaisin vielä kysyä tarkentavasti, että mitä tarkoitit, kun kerroit että ehkä olisi syytä tai hyvä tarkastella omaa seksuaalisuuttaan? miten se voisi olla liitännäinen nähin pakkoajatuksiin?
luin näkökulmasi miehelleni ja hän jäi pohtimaan tuota asiaa kovasti.

Jos pakkoajatukset liittyvät väkivaltaan, tuntuu luontevalta että yhtenä tekijänä taustalla saattaa olla jonkinlainen pelko liittyen omaan aggressioon tai vihan tunteeseen. Samalla tavalla seksuaalisissa pakkoajatuksissa (näin olen itse kokenut) ei voi sivuuttaa sitä, miksi pakkoajatukset liittyvät kaikista maailman asioista juuri seksuaalisuuteen. Seksuaalisuuden miellän erittäin tärkeäksi minuuden osaksi. Seksuaalisuus tai laajemmin ajateltuna kehollisuus on ohittamaton osa ihmisenä olemista.

Luulen että omiin pakkoajatuksiini on liittynyt yhtenä osana häpeä omasta itsestäni ja sen myötä häpeä omasta seksuaalisuudestani. Terapiaprosessin myötä olen tarkastellut käsityksiäni seksuaalisuudesta ja suhde omaan kehooni on muuttunut. Olen siis kokenut että omassa seksuaalisuudessani on ollut liikaa tutkimatonta aluetta ja siksi pakkoajatukset ovat liittyneet juuri seksuaalisuuteen.

Josko joku vielä tätä ketjua lukisi niin päivittelen nyt vähän uusia ongelmia, joita ilmennyt.

Miehen uudet pakkoajatukset ovat alkaneet ilmetä sellaisessa muodossa, että hänelle tulee pakkolauseita ja kuvia MINUSTA, jotka ovat negatiivisia. Hän siis on saanut lauseita minusta päähänsä kuten että "miljaemilja on ruma" ja pakkokuvia joissa minä olen joiltakin osin todella epämiellyttävän näköinen.
Nämä ovat olleet todella raskaita meille molemmille. Minulle siksi, että vaikka tiedän niiden olevan vain pakkoajatuksia, ei todellisia ajatuksia, tekee kipeää kuulla sellaisia hyvin negatiivisia asioita omasta ulkonäöstä, vaikkeivät ne oikeasti vastaa totuutta tai miehen oikeita mielipiteitä ulkonäöstäni.

Lisäksi hänelle on tullut paljon sellaisia pakkoajatuksia, että hän saattaa muista esimerkiksi 10-12vuoden takaa kouluajoiltaan jonkin tytön jota on siihen maailman aikaan pitänyt kivannäköisenä ja sitten tämä tyttö pakkokuvien ja pakkolauseiden muodossa piinaa miestä. Vastaavia tapauksia ilmenee useita päivässä.

Vanhat pakkoajatukset minun ystävistäni, sisaruksista ja sukulaisista ovat nyt vaihtuneet lähinnä näihin edellämainittuihin asioihin.

Kommenttia otan näistä uusista jutuista vastaan mielelläni.

Kiinnostaa paljon kuulla, onko joku tai jonkun läheinen kärsinyt sellaisesta että pakkoajatusten muodossa kokee kumppaninsa vastenmielisen näköisenä, vaikka oikeasti näillä pakkokuvilla ja lauseilla ei olisikaan perää totuuden kanssa.

"Näkökulmia" kirjoittaa paljon asiaa.
Oma puoliso ei ole paras terapeutti, vaikka kaikki se tärkeä tuki kotona on tarpeen. Usein pakkoajatuksista kärsivä huojentaa omaa oloaan kertomalla pahoista ajatuksistaan, mutta unohtaa helposti, että pahimmassa tapauksessa sairaus sairastuttaa myös läheiset.
Pakkoajatuksista ja -mielikuvista kärsivälle voi myös helposti muodostua toinen pakko-oire, eli kaikesta on pakko kertoa läheisilleen.
Itse sain aikoinaan psykologilta ohjeen, että ihan jokaista sairauteen liittyvää asiaa ei pidä lähipiirille kertoa, vaan tärkeintä on, että toipumisaikana ne eniten mieltä painavat asiat kävisi läpi terapiassa.
Kotona yhdessä naureskellen, itkeskellen ja murheiden seassa painiessa asiat eivät tule paranemaan.

Miljaemilijalle: ohjaa puolisosi terapeutille, ja pidä myös huoli omasta henkisestä jaksamisesta, ja käy puhumassa jollekin ulkopuoliselle jos ahdistus valtaa mielen.