Heijastus kadussa
Katsoin ylöspäin ja kuu sokaisi silmäni. Valo tuntui vieraalta, uhkaavalta, kuin jättimäinen spottivalo olisi paljastanut minut yhtäkkiä. Ammottava jyskytys värisi housuissani, se oli – uskallan tuskin ajatella – kuin isoisäni sydämentahdistin, vetäessään viimeisen henkäyksensä kaksi minuuttia ennen vaaria. Silloinkin oli pimeää, mutta silloin en seurannut häntä, joka juuri oli kadonnut S-marketin taakse. En ollut pitkään aikaan ajatellut häntä, mutta tänään, vuosien jälkeen tunnuin muistavan kaiken hänestä. Lämpimän, tupakanhajuisen hengityksen ja miltä tuntui painautua varmaa rintaa vasten. Eihän se niin kummoiselta tuntunut, mutta kaikki eivät ole asemasssa, jossa voi valita. Pasianssia voi pelata yksinkin.
Hakeuduin kadulta piennaralueelle ja lymysin varovasti suuntaan, johon otaksuin hänen menneen. Jos hengitin oikein syvään, saatoin haistaa partaveden, myskiä, kuten ennenkin. Arollakin visenttilehmän on löydettävä uros kaukaa. Maantieteellisesti katsoen löytäminen tuskin olisi ollutkaan niin vaikeaa, olihan Risto-sonni asunut rintamamiestalossaan jo kuusikymmentä vuotta, mutta vasta viime keväänä olin huomannut välillämme olevan henkisen ja aromaattisen yhteyden. Ei sellaista kuin HÄNEN kanssaan, mutta en muista milloin olisin viimeksi seurannut pihan tulppaanien terälehtien avautumista yhtä kateellisena ja tuntenut toukokuun ensimmäisten lämpimien iltojen kutsuvan impeyttäni yhtä suorin pyynnöin.
Omat terälehteni olivat aukeilleet kahdeksan presidentin aikana, mutta tuulipölytteiseksi en ollut oppinut ja lihavammatkin kimalaiset uittivat pistintään toisilla kedoilla. Olihan se myönnettävä, Saulin aikana ei ole kiiltänyt kuin taloni edessä kulkeva katu. Eipä sillä, on se satoa kantanutkin, vaikka nuorinkaan poikani soittelee enää harvemmin. Mutta HÄN oli kuin opium-pelto, tappava mutta niin kaunis.
Ehätin oikoreittini turvin Riston edelle ja astelen yllättynyttä teeskennellen häntä vastaan hänen pihaporttinsa lähellä. Samalla ujutin vapisevilla käsilläni kukkamekkoni helmaa viekoittelevasti ylöspäin. Risto röhkäisi halveksuvasti ”eikö nyt äsken jo tullut selväksi, että tuota nyt ei osta sokea mulattikaan”. Riston miehekäs röyhkeys sai kuuman väristyksen iskemään lävitseni. ”Hallanvaaran uhka on juuri poistunut alavilta mailta” kujersin salaperäisen viekoittelevasti, ja lipaisin haastavasti tekohampaitani. ”Tempaisehan nokikeppisi esiin” sain sanottua ennen kuin huomasin alakerran naapurin Vihtorin kadun päässä. Vihtori oli penkonut takavuosina kukkamaatani useammankin kerran, if you know what I mean, mutta olin kyllästänyt sinipunaisina hehkuneisiin reisiini Vihtorin pitkäsiiman jäljiltä. Nyt en ollut varma, kumpi viisti lähempänä maata, Vihtorin onkinaru vai minun raisu munkkiparini, mutta olin halukas ottamaan asiasta selon tehdäkseni Riston mustasukkaiseksi.
Tällä välin Ripa oli hakenut pihastaan kohennuskepin, jota hän ojensi minulle kummissaan. Halusin oikeastaan lopettaa koko touhun, mutta psykoottinen ylpeyteni vaati jatkamaan. ”Minä niille paanukaton rakentamisen näytän”. ”Vuan lähettäisiinkö myö kahveelle, minä suattasin leipasta nissuo” ehdotin kundeille nyökäten Riston talon suuntaan. Risto antoi keppinsä valahtaa rennoksi, ja totesi ”ainahan se kahvihammas sen verrran kolottaa”, ja myski tuoksahti jälleen. Myös Vihtori selvästi innostui ajatuksesta, ja tarrautui perskannikkaani. Risto ei halunnut jäädä lakupekkaa pahemmaksi ja seurasi esimerkkiä. ”Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on” hyräilin vanhana pyhäkoululaisena. Kysyin samaan töräykseen ovatko pojat kuulleet vanhaa virttä, jossa lauletaan ”Jeesus, nisunjyvä”. Eivät olleet.
Samalla aurinko alkoi rusottaa taivaanrannassa. Nuorempana ihmettelin aina miten eläkeläiset ovat niin varhain liikkeellä ja heti aamusta leipomassa pullaa, kuten isoäitinikin, yhdeksän lapsen äiti. Enää en ihmettele. Huudahdin ”tulkoon valkeus”. Ja valkeus tuli. Edestä ja takaa.
Katsoin ylöspäin ja kuu sokaisi silmäni. Valo tuntui vieraalta, uhkaavalta, kuin jättimäinen spottivalo olisi paljastanut minut yhtäkkiä. Ammottava jyskytys värisi housuissani, se oli – uskallan tuskin ajatella – kuin isoisäni sydämentahdistin, vetäessään viimeisen henkäyksensä kaksi minuuttia ennen vaaria. Silloinkin oli pimeää, mutta silloin en seurannut häntä, joka juuri oli kadonnut S-marketin taakse. En ollut pitkään aikaan ajatellut häntä, mutta tänään, vuosien jälkeen tunnuin muistavan kaiken hänestä. Lämpimän, tupakanhajuisen hengityksen ja miltä tuntui painautua varmaa rintaa vasten. Eihän se niin kummoiselta tuntunut, mutta kaikki eivät ole asemasssa, jossa voi valita. Pasianssia voi pelata yksinkin.
Hakeuduin kadulta piennaralueelle ja lymysin varovasti suuntaan, johon otaksuin hänen menneen. Jos hengitin oikein syvään, saatoin haistaa partaveden, myskiä, kuten ennenkin. Arollakin visenttilehmän on löydettävä uros kaukaa. Maantieteellisesti katsoen löytäminen tuskin olisi ollutkaan niin vaikeaa, olihan Risto-sonni asunut rintamamiestalossaan jo kuusikymmentä vuotta, mutta vasta viime keväänä olin huomannut välillämme olevan henkisen ja aromaattisen yhteyden. Ei sellaista kuin HÄNEN kanssaan, mutta en muista milloin olisin viimeksi seurannut pihan tulppaanien terälehtien avautumista yhtä kateellisena ja tuntenut toukokuun ensimmäisten lämpimien iltojen kutsuvan impeyttäni yhtä suorin pyynnöin.
Omat terälehteni olivat aukeilleet kahdeksan presidentin aikana, mutta tuulipölytteiseksi en ollut oppinut ja lihavammatkin kimalaiset uittivat pistintään toisilla kedoilla. Olihan se myönnettävä, Saulin aikana ei ole kiiltänyt kuin taloni edessä kulkeva katu. Eipä sillä, on se satoa kantanutkin, vaikka nuorinkaan poikani soittelee enää harvemmin. Mutta HÄN oli kuin opium-pelto, tappava mutta niin kaunis.
Ehätin oikoreittini turvin Riston edelle ja astelen yllättynyttä teeskennellen häntä vastaan hänen pihaporttinsa lähellä. Samalla ujutin vapisevilla käsilläni kukkamekkoni helmaa viekoittelevasti ylöspäin. Risto röhkäisi halveksuvasti ”eikö nyt äsken jo tullut selväksi, että tuota nyt ei osta sokea mulattikaan”. Riston miehekäs röyhkeys sai kuuman väristyksen iskemään lävitseni. ”Hallanvaaran uhka on juuri poistunut alavilta mailta” kujersin salaperäisen viekoittelevasti, ja lipaisin haastavasti tekohampaitani. ”Tempaisehan nokikeppisi esiin” sain sanottua ennen kuin huomasin alakerran naapurin Vihtorin kadun päässä. Vihtori oli penkonut takavuosina kukkamaatani useammankin kerran, if you know what I mean, mutta olin kyllästänyt sinipunaisina hehkuneisiin reisiini Vihtorin pitkäsiiman jäljiltä. Nyt en ollut varma, kumpi viisti lähempänä maata, Vihtorin onkinaru vai minun raisu munkkiparini, mutta olin halukas ottamaan asiasta selon tehdäkseni Riston mustasukkaiseksi.
Tällä välin Ripa oli hakenut pihastaan kohennuskepin, jota hän ojensi minulle kummissaan. Halusin oikeastaan lopettaa koko touhun, mutta psykoottinen ylpeyteni vaati jatkamaan. ”Minä niille paanukaton rakentamisen näytän”. ”Vuan lähettäisiinkö myö kahveelle, minä suattasin leipasta nissuo” ehdotin kundeille nyökäten Riston talon suuntaan. Risto antoi keppinsä valahtaa rennoksi, ja totesi ”ainahan se kahvihammas sen verrran kolottaa”, ja myski tuoksahti jälleen. Myös Vihtori selvästi innostui ajatuksesta, ja tarrautui perskannikkaani. Risto ei halunnut jäädä lakupekkaa pahemmaksi ja seurasi esimerkkiä. ”Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on” hyräilin vanhana pyhäkoululaisena. Kysyin samaan töräykseen ovatko pojat kuulleet vanhaa virttä, jossa lauletaan ”Jeesus, nisunjyvä”. Eivät olleet.
Samalla aurinko alkoi rusottaa taivaanrannassa. Nuorempana ihmettelin aina miten eläkeläiset ovat niin varhain liikkeellä ja heti aamusta leipomassa pullaa, kuten isoäitinikin, yhdeksän lapsen äiti. Enää en ihmettele. Huudahdin ”tulkoon valkeus”. Ja valkeus tuli. Edestä ja takaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä, että vanhempienkin ihmisten "elämää" kuvataan näin lämpimään sävyyn. ;-) Lämmitti nuoremmankin miehen pöksyjä...