Yhteiskunnan asennoituminen lapsiin on vääristynyttä. Väite koskee kaikkea lasten kasvatusta, mutta ennen kaikkea erityislapset saavat tuta nahoissaan ihmisoikeuksia loukkaavat ja väärät asenteet.
Yleinen uskomus on, että kaikki mitä lapsi tarvitsee, on säännölliset arkirutiinit, tiukat rajat ilman väkivaltaa, puhtaus, siisteys, kasvatus toisten huomioon ottamiseen, sekä ohjaus kognitiivisten ja motoristen taitojen kehityksessä, tunne-elämän kasvun oikea ohjaus esim. kyky sietää pettymyksiä ja taito hallita tunteitaan, ja runsaasti rakkautta.
Viimeistään päiväkodin alettua lapsi saa huomata, että mikään vanhempien kasvatusperiaatteista ei pidä paikkaansa silloin kun aikuisia ole paikalla. Aikuisia on liian vähän ja lapsiporukassa vallitsevat viidakon lait, jotka on opittava, jos haluaa kuulua joukkoon.
Esim. tiukan rehellisyyden ja hyvän käytöksen normit hyvin helposti kuin luonnostaan ja/tai kotona omaksunut Asperger-lapsi ei halua lähteä mukaan viidakon lakien noudattamiseen ja hän huomaa tulevansa syrjäytetyksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa surutta käyttävästä sosieteetista. Näin lapsi saa rajun kosketuksen yleensä tässä vaiheessa viimeistään maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja ristiriidoista.
Lisäksi lapsi saa huomata, että lapsijoukosta ihan kuin "palkitaan" aikuisten taholta juuri ne kaikkein röyhkeimmät toisten sivuun tönijät niin henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä, he raivoavat kurkku suorana, jos eivät saa tahtoaan läpi, he saavat eniten huomiota aikuisilta, mikä sivuun jäävän ja hyvin käyttäytyvän lapsin silmissä näyttäytyy siten, että heitä rakastetaan eniten. Koska henkilökunta on liian vähän, hyvin kasvatetut ja mallikkaasti käyttäytyvät lapset ovat aikuisille usein näkymättömiä, he saavat ahdistua sivuun jäämisestä ihan rauhassa yksinään.
Yleinen uskomus on, että kaikki mitä lapsi tarvitsee, on säännölliset arkirutiinit, tiukat rajat ilman väkivaltaa, puhtaus, siisteys, kasvatus toisten huomioon ottamiseen, sekä ohjaus kognitiivisten ja motoristen taitojen kehityksessä, tunne-elämän kasvun oikea ohjaus esim. kyky sietää pettymyksiä ja taito hallita tunteitaan, ja runsaasti rakkautta.
Viimeistään päiväkodin alettua lapsi saa huomata, että mikään vanhempien kasvatusperiaatteista ei pidä paikkaansa silloin kun aikuisia ole paikalla. Aikuisia on liian vähän ja lapsiporukassa vallitsevat viidakon lait, jotka on opittava, jos haluaa kuulua joukkoon.
Esim. tiukan rehellisyyden ja hyvän käytöksen normit hyvin helposti kuin luonnostaan ja/tai kotona omaksunut Asperger-lapsi ei halua lähteä mukaan viidakon lakien noudattamiseen ja hän huomaa tulevansa syrjäytetyksi henkistä ja fyysistä väkivaltaa surutta käyttävästä sosieteetista. Näin lapsi saa rajun kosketuksen yleensä tässä vaiheessa viimeistään maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja ristiriidoista.
Lisäksi lapsi saa huomata, että lapsijoukosta ihan kuin "palkitaan" aikuisten taholta juuri ne kaikkein röyhkeimmät toisten sivuun tönijät niin henkisessä kuin fyysisessäkin mielessä, he raivoavat kurkku suorana, jos eivät saa tahtoaan läpi, he saavat eniten huomiota aikuisilta, mikä sivuun jäävän ja hyvin käyttäytyvän lapsin silmissä näyttäytyy siten, että heitä rakastetaan eniten. Koska henkilökunta on liian vähän, hyvin kasvatetut ja mallikkaasti käyttäytyvät lapset ovat aikuisille usein näkymättömiä, he saavat ahdistua sivuun jäämisestä ihan rauhassa yksinään.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Lapsen pahasta olosta on todennäköisesti alkanut muodostua hänelle jo fyysisiä oireita koulun alkuun mennessä. On hyvin yksilöllistä, miten lapsen tilanne kehittyy siitä eteenpäin. Jotkut alkavat purkaa pahaa oloaan ympäristöönsä, koska sillä saa lisäksi jonkinlaista arvostusta lasten joukossa. Joku toinen taas vetäytyy entistä enemmän itseensä, vaikka hänen tilanteesta on täsmälleen yhtä huono kuin silläkin toisella, joka osoittaa pahan olonsa näkyvällä ja kuuluvalla tavalla.
Hiljainen vetäytyjä alkaa inhota yhä enemmän ryhmätöitä, liikuntatunteja, eikä pahan olonsa ympäristöön suuntaavalla mene yhtään sen paremmin. Siinä vaiheessa opettajat alkaa valitella vanhemmille, jos vanhemmat eivät ole jo ehtineet puhua lapsen pahasta olosta opettajalle.
Opettaja ei ymmärrä hiljaisen lapsen ongelmia, pitää lasta korkeintaan ongelmallisena ja/tai uppiniskaisena. Kyse on yleensä jonkin asteisesta neurologista syntyperää olevasta ongelmasta, siis meidän yhteiskuntamme luo lapselle sen ongelman, mutta neurologista apua hakevat vanhemmat saavat 90 prosentissa tapauksia huomata avun saannin mahdottomaksi.
Todellisuudessa avun hakijoiden prosentti ei ole niin suuri, koska kaikki vanhemmatkaan eivät ymmärrä lapsen ongelmia, vaikka näkevät ne selvästi edessään. Varsinkin yh-äiti, joka on eronnut lapsen isästä juuri tämän hoitamatta jääneiden neurologisten ongelmien takia, ei ymmärrä sitä, että todennäköisesti isältä periytyvät pirteet näkyvät lapsessa juuri siten, kuin hän ne lapsessaan näkee. Hän ei osaa yhdistää niitä as- tai adhd-piirteisiin, mutta alkaa itsekin ahdistua, kun ei tiedä, miten lasta pitäisi auttaa ja tukea.
Lapsen pahan olon tunteena jo tarhassa alkanut sivuun jääminen ja erilaisuuden kokemukset ovat viimeistään tästä lähtien kuin lumipalloilmiö: Ongelmat vain kasvavat kasvamistaan ja yleensä myös vanhempien ahdistus ja huoli lapsesta sen mukana.
Yleensä lapsi kärsii silloin jo niin paljon, että hän alkaa itkeskellä kotona kouluun lähtemistä, koska hänen on mahdoton sopeutua ja sietää lasten keskinäistä joko itseen tai muihin suunnattua jatkuvaa väkivaltaa. Hän kärsii aistiyliherkkyydestä, tunnilla kaverin käyttämä tussi voi haista hänen mielestään niin pahalle, että hän on oksentamaisillaan jo ruokailuun mennessä, eikä kykene syömään mitään koko koulupäivän aikana. Jo pelkästään siitä tulee myös fyysistä pahaa oloa. "Ongelma"lista on siinä vaiheessa jo loputtoman pitkä.
Ymmärsivät vanhemmat neurologisen alkuperän tai ei, niin joka tapauksessa heille tarjotaan korkeintaan psykiatrian puolen apua, joka ei auta lasta mitenkään, terapiakäynnit vain rasittavat vanhemman töissä käyntiä kohtuuttomasti. Lapsella olisi oikeus ensimmäiseen neurologiseen kuntoutusjaksoon viimeistään tässä vaiheessa, mutta siihen meidän rikkaalla yhteiskunnallamme "ei ole varaa" näiden lasten kohdalla.
Lapsen itsetunnon kehitys on siinä vaiheessa jo pysähtynyt ainakin osittain, ellei suorastaan taantunut. Hän tuntee itsensä huonommaksi kuin muut, ja sekä toisten lasten että opettajien palaute vahvistavat jatkuvasti hänen tätä käsitystä itsestään. Häntä ei hyväksytä, häntä ei ymmärretä, vain kotona häntä ymmärretään, tuetaan kaikin mahdollisin tavoin, kannustetaan ja autetaan, mutta se ei riitä poistamaan lapsen epäonnistumisen tunnetta kodin ulkopuolisessa elämässä.
Lapsen kokemus vahvistuu koko ajan, että häneen suhtaudutaan väärin ja epäoikeudenmukaisesti, mikä on tietysti tottakin hyvin suurelta osin. Jos jotain aikuista kohdellaan jatkuvasti väärin, se aivan varmasti herättää hänessä hyvinkin aggressiivisen puolustautumisreaktion, niin miksi ei samoin lapsessa. Joku näyttää sen avoimesti ulos päin, mutta kaikkein satuttavinta on nähdä ja huomata kasvava viha hiljaisessa lapsessa.
Vaikka hänelle saataisiin diagnoosi jo tuolloin, niin vaikka lapsella olisi oikeus henkilökohtaiseen avustajaan koulun alaluokilla, niin siihenkään kunnalla "ei ole varaa". Hyvin koulutetut avustajat olisivat ratkaisevan tärkeitä, koska nämä lapset tarvitsevat aikuisen tukea paljon pitempään kuin muut lapset. Ja on anteeksiantamatonta yhteiskunnalta, että näin ratkaisevan tärkeissä asioissa säästetään.
Ja näille lapsille tehdyt huostaanotot hyvistä kodeista eivät ole pelkästään anteeksiantamattomia, vaan monella tapaa suuria rikoksia lapsia kohtaan.
Koska he irrottautuvat tunnetasolla vanhemmistaan myöhemmin kuin muut lapset, on huostaanotto hirveä järkytys lapselle.
Lisäksi laitosten psykiatrista hoitoa lupaavat osastot eivät yleensä edes järjestä luvattua hoitoa, lasta vain säilytetään osastolla, mutta etenkin neurologisten lasten ongelmista siellä ei ymmärretä yhtään mitään. Ja monesti lapsella on jo psykiatrian puolen väärä diagnoosi ja väärä lääkityskin jo tuossa vaiheessa.
Tuolloin kaikki lapsen käytöksessä tulkitaan väärin, lapsen ongelmat katsotaan vain rajattoman kasvatuksen tulokseksi, vaikka missään tapauksessa ei ole kyse siitä.
Jos tällaisilla kokemuksilla varustettu, mielettömästi kotiin kaipaava lapsi, joutuu laitoksessa lisäksi kohtaamaan itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, on tilanne lapsen kannalta suorastaan katastrofaalinen.
Rajuakin väkivaltaa voi esiintyä jo 8-12 -vuotiaiden osastoilla, mutta kaikessa julmuudessaan sen joutuvat kohtaamaan teini-ikäiset pojat, joiden vuosia kasvanut paha olo purkautuu ympäristöön aggressiivisuutena.
Oli kyse minkä ikäisestä erityislapsesta tahansa, niin kaikki hänen ongelmansa katsotaan vanhempien syyksi niin koulussa, tarhassa, ls-laitoksissa kuin kaduilla ja toreillakin. Se ei tietenkään näy missään, paljonko vanhemmat ovat lapsensa eteen työtä tehneet, kannustaneet, auttaneet, tukeneet keskustelleet välillä omista yöunista tinkien, jos lapsella on ollut siihen tarvetta, loputtomat keskustelut psykologien, psykiatrien, terapeuttien, opettajien, koulupsykologien jne. kanssa, jotka mitkään eivät ole johtaneet mihinkään, jos kunnassa on romutettu ohjaus neurologisen avun puolelle. Vanhemmat ovat yleensä tehneet hyvin, hyvin paljon, oikeastaan enemmän kuin ikinä tavallisen lapsen kyseessä ollen joutuu tekemään.
Mutta kun se ei lapselle riitä!
Näillä lapsilla ON lakien mukaan ja inhimillisesti ajatellen oikeus ensimmäiseen neurologiseen kuntoutusjaksoon jo mahdollisimman pienenä. Sitä parempiin tuloksiin päästään, mitä nuorempana lapsi saa oikeaa apua. Ja toinen jakso tarvitaan yleensä yläasteen aikana silloin, kun teini-iän ongelmat uhkaavat kärjistää lapsen tilannetta muutenkin.
On kansainvälisten sopimusten, lasten oikeuksien ja oman maan lakien rikkomista, että ylivoimaisesti suurin osa näistä lapsista jätetään vieläkin oikean avun ulkopuolelle. Mitä ihmettä vielä pitää tapahtua, että hallitus herää näkemään oman järjettömän ja lasten elämää tuhoavan politiikkansa? Luulisi kokoomuksen arvostavan sitä, että yhteiskunta saisi aina lisää uusia veronmaksajia yhteiskunnan eri aloille. Niin luulisi, mutta ei vain näytä sille.
Vaikea ymmärtää tätä lasten halveksimista rikkaassa Suomessa.
Muistan erään tv-haastattelun perheestä, jossa oli kaksi erityislasta. Toinen oli ehtinyt saada hyvää kuntoutusta ennen kuin neurol. kuntoutusleikkauksia ja toinen jäi niitä ilman.
Ero poikien menestyksessä jo koulun osalta oli huomattava. Nuorempi katsottiin ongelmaapaukseksi joka paikassa ja vanhempi menestyi siinä kuin kuka tahansa.
Pääkaupunkiseutu on hyvin mustaa aluetta hoidon saannin suhteen. Viimeksi viisi vuotta sitten viimeisiä neurologian puolen resursseja supistettiin rajusti psykiatrian puolen hyväksi.
Toimen piti olla vain väliaikainen, mutta jo silloin kaikki ymmärsivät, että puhe väliaikaisuudesta oli suoraa valehtelua.
Silloin neurologisia lapsia Lastenlinnan sairaalakoulussa opettanut opettaja pyysi minua: "Sinä kun olet noin aktiivinen, niin pidä yhteyttä kaupungin poliitikkoihin, että tämä surkea tilanne korjattaisiin."
Saahan sitä yrittää, mutta moni on sanonut, että tuntuu kuin seinille puhuisi, kansalaisten mielipiteillä ei tunnu olevan vaikutusta.
Ai tämäkö demokratiaa? Ja äänestämällä pitäisi vaikuttaa? No, ei tunnu äänestystuloskaan auttavan, kun eduskuntavaaleissakin äänivyöryn saanut puolue joutuu jättäytymään pois hallituksesta.
Nyt valtio on ensimmäisen kerran myöntänyt laittomat huostaanotot, se ihme tapahtui Valtiontalouden tarkastusviraston julkaisemassa ls:n toimia tutkineessa raportissa.
Nämä laittomat huostaanotot koskevat juuri erityislapsia.
Mutta huomatkaa, että raportissa ei mainita neurologisia lapsia ollenkaan, siellä puhutaan vain psykiatrisista lapsista. Tämä johtuu juuri edellä kerrotusta kieroudesta jättää neurologiset lapset hoidon ulkopuolelle ja väkisin siirtää heidät psykiatrian puolelle, mistä saatu onneton "hoito" vain vammauttaa lapsia entisestään.
Psykiatrian puolelta sitten lapselle kirjoitetaan hoitolähete ls-laitoksen psykiatriselle osastolle, että NÄYTTÄISI sille kuin lapselle muka olisi hankittu hoitoa. Ja ls:han on poliitikoille mainio käsikassara, koska ls:uun heitettyjen lasten vanhempien järkyttyneistä mielipiteen ilmaisuista ei tarvitse välittää.
Sille Perhehoitoliitto oli pohjustanut jo vuosien ajan mainion tien levittämällä yleistettyä valhetietoa huostaan otettujen vanhemmista, että he "eivät ymmärrä huostaanoton perusteita, eivätkä myönnä omia virheitään". Loistavasti pedattu valmis väylä lasten miten laittomaan ja järkyttävään kohteluun tahansa.
Mitekähän oikeistopuolueet onnistuvat poisselittämään laittomat huostaanotot.Yritys ainakin tulee olemaan kova. Varmasti raportin julkaisusta lähtien on käynyt puolueissa kova sähinä suunnitella, millaiset valheet oisivat uskottavimpia kansalaisten korvissa.
Leijonaemot on erityislasten oikeuksia ajava järjestö.
Tutustu järjestön nettisivuihin.
https://www.leijonaemot.fi/
-------------
"Jos jotain aikuista kohdellaan jatkuvasti väärin, se aivan varmasti herättää hänessä hyvinkin aggressiivisen puolustautumisreaktion, niin miksi ei samoin lapsessa. Joku näyttää sen avoimesti ulos päin, mutta kaikkein satuttavinta on nähdä ja huomata kasvava viha hiljaisessa lapsessa."
Näin on. Nähty on.
Kun tällainen lapsi sitten viimeistään teini-iässä siirretään laitokseen, "hoitajasedät" hoitavat väkivallalla lapsesta ulos hänen pahaa oloaan.
Väkivallan olemassa oloa on turha kieltää. Siitä on riittävästi todisteita lasten puheista, valvontaviranomaisten tekemistä harvoista tarkastuksista ja myös VTV:n raportista päätellen. Ja tällä palstalla on saatu vuosien mittaan riittävästi todisteita, miten "hoitajasedät" aiemmin kirjoittelivat "turpaan niin että tukka irtoaa" -tyylistään.
Väkivalta ei ole pelkästään fyysistä, vaan myös raakaa kasvatuksen nimissä tapahtuvaa lapsen henkistä alistamista ja mitätöintiä siitä, mitä ja millainen hän "hoitajien" silmissä on, sekä jatkuvaa hokemista, että vankila on hänen tulevaisuutensa. Varmaan suurelle osalle onkin ja osalle mielisairaala tai vankimielisairaala. (paitsi niistäkin taidetaan potilaat ulkoistaa säästösyistä)
Laitoksen kasvatuskäytännöissä ei ole enää tuossa vaiheessa suurtakaan merkitystä sillä, että myös lapsen kuullen hänen vanhempiensa jatkuva ja törkeä mitätöinti on nykyään lapsen kaltoinkohtelua. Se taitaa olla jo pientä kaiken muun lapsen kokeman kaltoinkohtelun rinnalla.
Jos lapsi, joka on lähes koko elämänsä saanut kokea vain epäoikeudenmukaista kohtelua, negatiivista palautetta itsestään ja tämän seurauksena hänessä kasvaneen vihan polttoaineella ole sisäistänyt sitä, että väkivaltaan vastataan väkivallalla, niin silloin ihmeiden aika ei vielä ole ohitse. Hänen ainut ongelmanratkaisukeinonsa on väkivalta, se on hänen ainut opittu selviytymiskeinonsa tässä elämässä.
On enemmän kuin naurettavaa näiden lasten kohdalla kuulla jatkuvaa hokemaa: "Huostaanotto tehdään liian myöhään, lapset ovat jo aivan liian vaurioituneita ennen sitä."
Niin ovat. Mutta eivät he oikeaa apua saa huostaanotossakaan. En tiedä, miten monta lasta enää tuossa vaiheessa auttaisi oikea neurologinen kuntoutus. Vaikea arvioida, varmaan tapauskohtaista. Mutta voisi sitä nyt sentään kokeilla tuohon nyrkin ja laitoksen eristyssellin välissä oloon verrattuna!
Ainakin se olisi viimeinen mahdollisuus vielä edes kokeilla auttaa lasta, ennen kuin ne vankilan portit avautuvat. Vankien keskuudessa tehdyn tutkimuksen mukaan heidän keskuudessaan on adhd-ihmisiä paljon enemmän kuin väestössä keskimäärin.
Jostain syystä as-lapsia ei vankiloissa sen sijaan juurikaan ole, ehkä heidän taipumuksensa pikku tarkkuuteen sääntöjen ja lakien noudattamisessa estää heitä sinne joutumasta. Mutta heidän kokemuksensa kodin ulkopuolisesta maailmasta tarhaiästä alkaen ovat yleensä lasta musertavia ja rankkoja.
Yksityispuolelta hankitun kuntoutuksen ja kotoa annetun, tavalliseen lapseen verraten moninkertaisen tuen avulla he selviytyvät ja parhaimmillaan pärjäävät vähintään yhtä hyvin kuin muutkin lapset, joskus koulumenestykseltään paremminkin kuin ns. tavis-lapset.
Mutta tämä kaikki on kohtuutonta erityislapsia ja heidän perheitään kohtaan. Oikeistopuolueilla on todellakin ankara pähkäily, millä valheilla he saavat selitettyä VTV:n raportin toteamuksen, että "huostaanottoja tehdään lapsille, jotka ovat terveyden huollon, eivätkä lastensuojelutoimien tarpeessa." Heidän kehittämänsä koko lapsibisnes-ajattelu on, siksi osa peruskoulun erityisopetuksesta ja lasten terveydenhoidosta on jo kohta parikymmentä vuotta sitten vaihdettu yksityisten yritysten kannattavuuteen.
Se on kokoomukselle mannaa, että "heikomman aineksen" kuntoutus vaihtui yritysten voittoon ja suuriin verotuottoihin sijaintikunnilleen. Oikeistolainen höyrypäisyys on sekoittanut niin joidenkin pään, että Schubak taisi unohtaa täysin oman juutalaistaustansa "heikommasta aineksesta" sekoillessaan.
Ls-pelin keskellä teleporttaisin Schubakin aikakoneella Hitlerin Saksaan ja menisin itse jonkin ajan kuluttua perästä kysymään, miten se "heikompaan ainekseen" kuuluminen ottaa sujuakseen. Josko ne krematoriojonossa olisivat suurimmat kokoomusnuorten höyryt päästä haihtuneet.
Seuraava sossun kommentti ei koske pelkästään erityislapsia, vaan yleisemminkin huostaanottoja, mutta vastauksena Schubakille häneltä kuitenkin näin:
"Työskentelen lastensuojelualalla. Työssäni olen huomannut, että nykypäivän trendi on se, että entistä useammin kiireellisesti kotinsa ulkopuolelle sijoitettu tai huostaanotettu nuori on ns. hyvästä perheestä, jossa elellään omakotitalossa, jonka pihassa komeilee kaupunkimaasturi ja talvisin talviteloilla oleva moottorivene.
Yleensä tällaisten nuorten vanhemmat luovat kokoomuslaista uraansa ja siinä sivussa on unohdettu kasvattaa omat penskat, kunhan on vaan annettu kotoa rahat 300 euron t-paitaan ja taksilla ajelemiseen, jotta nuori voisi huristella trendihuumeluolasta toiseen. Ja nämä nuoret kun eivät saa sisältöä lopulta elämäänsä mistään normaalista, niin sitten tehdään automurtoja yms. ihan vaan jännityksen vuoksi.
Jos lastensuojelun virkamiehet ja laitosten työntekijät julkaisisivat nimilistat, keiden lapsia on lastensuojelun asiakkaana, niin siinä menettäisi aika moni kovaa ulkokuorta esittävä kermaperse kasvonsa oopperakavereidensa silmissä. Tätä voisi Saul Schubak miettiä, kun kirjoittelee ongelmaperheistä ja huostaanotoista."
Vai olisiko lääkäreillä ajan puutetta?
Sossu ei nimittäin tajua lapsen diagnooseistakaan yhtään mitään. Ja koska vanhempiin suhtaudutaan vainoharhaisesti, niin lääkärillä pitäisi olla aikaa selittää sossuille, että tämä tarkoittaa tällaista ja tällaista sairautta, joka on hoidettava näin ja näin, ennuste on tämä, ja lapsen elinympäristössä on huomioitava nämä ja nämä asiat. Siis vääntää sossuille rautalangasta joka dg:n merkitys.
Nyt tuntuu, että sossut ovat niin armottoman pihalla, että jos vanhemmalla on dg:nä vaikka depressio, niin nehän saa sätkyn ja luulevat vanhemman olevan välillä psykoosissa ja suurin pirtein hengenvaarallinen ympäristölleen.
Joo, kyllä yhteistyötä varmaan tarvittais, mutta miten se järjestetään?
Eilisessä A-talkissa keskusteltiin ensimmäisen sairaslomapäivän palkattomuudesta, niin joku kertoi siinä tilanteen, jota hän ei mielestään hyväksynyt, että laivalla töissä olleelle henkilölle lääkäri kirjoitti viikon sairasloman pelkän puhelinkeskustelun perusteella. Tämä tuntuukin lääkärin etiikan mukaan kyseenalaiselle, antaa noin pitkä saikku tapaamatta potilasta.
Mutta jotkut sossuthan ovat jo vuosia hankkineet asiakkaistaan tuolla keinoin psykiatrin lausuntoja, että varmaan saavat mieleisensä. En ikinä ole tajunnut, miten kukaan erikoislääkäri suostuu sossun sanelun perusteella antamaan lausunnon lapsesta tai vanhemmasta, kun ei ole tavannut potilasta. Mutta ls:ssa on käytössä paljon käytäntöjä, jotka ovat tavallisen elämän ulkopuolella. Aikanaan palstoilla mainittiin sellaisten psykiatrien nimiäkin, joilta sossut saivat takuuvarmasti lausuntoja, mutta jätetään nyt mainitsematta. Lienevätkö asiakkaiden valitusten takia menettäneet lääkärin oikeutensa, sitä en tiedä.
nim. "Lasten puolesta
30.11.2012 02:44"
" hyvin kasvatetut ja mallikkaasti käyttäytyvät lapset ovat aikuisille usein näkymättömiä, he saavat ahdistua sivuun jäämisestä ihan rauhassa yksinään."
_He ahdistuvat viidakossa sivuun- 'jättämisestä' :,-(. _ Eikä kukaan puutu kiusaajiin. Kiusattua sen sijaan uhkaillaa huostaanotolla, koulupakolla, takaisinmaksuilla. koulu, lääkäri ja sossu eivät voi puuttua eivät näe eivät kuule. Ja sama jatkuu, koko peruskoulun ajan. Kukaan ei puutu henkiseen, eikä fyysiseen julmuuteen koulussa, sanalliseen kiusaamiseen, potkimiseen, tönimiseen, ahdisteluun. Pihalla opettajat kääntyvät piiriin, nenät vastakkain, eivätkä ole kuulevinaan, näkevinään ja ovat täyttä ymmärrystä vailla, vaikka lapsi pyytää APUA. Järkyttävää!!! Vanhemmat eivät ole osanneet olla tarpeeksi kilttejä koulun aikuisille. Lapsi vaihtaa luokkaa sitten koulua, kerran, kaksi, kolme (ja menettää luottamuksensa opettajiin, rehtoriin, _ neljä, viisi ja ...kertaa. Aloittaa sitkeästi uudelleen ja uudelleen. _Koulun toimesta LS jyystää lapsen niskassa kiinni. Sossu toteaa, ettei voi puuttua koulun sisäisiin asioihin; kiusaamiseen ym. lapsen terveyttä vahingoittaviin toimiin. Terveydenhuoltokaan ei keksi parempaa, kun sekään ei voi puuttua koulun toimiin, mutta ottaa vastaan ohjeita koulusta, jossa lasta jatkuvasti muiluutetaan, ja jossa pitäisi hoitaa asiat kuntoon.
Mutta ei, lapsi on sivuseikka. Vanhempien pyynnöt eivät käännä päitä. Et ole tarpeeksi nöyrä. Siirtykää kaltaistenne joukkoon.
Valittu rintamalinja pitää tiukasti yhtä. Kukaan ei pysty pistämään koulun asioita järjestykseen, siispä _ nuoren voimat uupuvat ...hiljalleen ja sammuvat..
Auttaminen on pelkkää sananhelinää ja mielikuvitusta paperilla, lapsi/nuori on sen ymmärtänyt kauan sitten.
"lapsi ei halua lähteä mukaan viidakon lakien noudattamiseen" hänet leimataan kummajaiseksi, jonka mielenterveyttä ent. kouluavustaja hoitaa normaalien oppituntien aikana toisaalla. Hänet on leimattu ja hän on vapaata riistaa koulusta toiseen.
Perusoikeudet ovat pilkkaa koulukiusattuja ja syrjittyjä kohtaan.
§ ketään ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan...
§ Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti...
§ Jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen ...Ketään ei saa tuomita..., kiduttaa tai muutoinkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti.
Just noin. Rikki paukkuvaan lakilistaan voi lisätä vielä perusopetuslain momentin, jonka mukaan lapsella on oikeus TURVALLISEEN oppimisympäristöön.
Sitten joku opettajana täällä esiintyvä viitsii paasata vielä, että onko tehty sitä ja onko tehty tätä. Hah! Kaikki mahdollinen on tehty, mutta siinä vaiheessa kun kiusaajien johtajalle ja lapselle järjestetään sovittelutilaisuus, niin kiusaaja-pomo suurisuisena puhuu opettajat puolelleen. Opettajat ovat ihan kuin sossut yhtä ulkona todellisesta tilanteesta, ja tilaisuus päättyy siihen, että toinen opettajista osallistuu kiusatun kiusaamiseen. Ja SE opettaja, joka oli nähnyt oikeat tilanteet, ei päässyt tuohon sovitteluun. Sitten kiusaaja saapastelee mahtavana luokkaan, kun kiusattu oli nöyryytetty pyytämään HÄNELTÄ anteeksi.
Kun se opettaja, joka oli katsellut ja kuunnellut salaa lapsia, kuullut ja nähnyt tilanteet, miten asiat oikeasti olivat, kun hän kuuli, miten sovittelu oli mennyt, hän suuttui. Siis todella suuttui. Mutta sanoi, että ei hän oikein voi mennä enää tulosta muuttamaan, koska sovittelu muka käytiin läpi jo. Se riitti minulle sitä koulua, raivosta sihisevälle lapselleni sanoin, että hänen ei tarvitse mennä siihen kouluun enää, minulle riitti, vaikka uudesta koulupaikasta ei ollut vielä mitään tietoa.
Toisella koulupiirialueella eräs toinen erityislapsi on myös ollut syrjitty koko kouluaikansa. Vanhemmat ovat tehneet myös kaiken mahdollisen, on puhuttu opettajille, on puhuttu kiusaajille, kaikki vanhemmat ovat keskustelleet yhdessä kasvokkain tilanteesta, mikään ei auta. Tänä talvena ei enää ole suoraa kiusaamista, vain toisen näkymättömänä pitämistä, mikä on kiusaamista sekin. Myös tänä talvena opettajat ovat puhutelleet kiusaajia, mutta siellä on myös yksi johtohahmo, joka puhuttelutilanteen jälkeen ilmoittaa toisille, että hän ei ainakaan anna periksi tuollaisen paskiaisen takia. Jos jostain olisi aihetta ls-ilmoitukseen, niin hänestä, mutta tuo koulu ei kuulu kärkipäähän ilmoitusten väsääjien listalla. Tuollaisista tyypeistä ne työpaikka- ja nettikiusaajatkin kasvavat.
Äiti näytti minulle tuon kyseisen tytön luokkakuvan äskettäin, niin sydämeen sattui, vaikka ei omasta lapsesta kyse olekaan, kun lapsesta huokui surullisuus jo kuvastakin katsottuna, hän seisoi kuvassakin muista vähän erillään kuvan toisessa reunassa. Ja kiusaajien papitar seisoi vieressä mielenosoituksellisesti selin kiusattuun tyttöön kääntyneenä, vaikka muut seisoivat suoraan eteenpäin ja kameraan katsoen.
Pakko sanoa, että työ kiusattu Asperger-tyttö pystyy kyllä ihan uskomattomiin oppimissuorituksiin! Olen suorastaan vahingoniloinen hänen kiusaajilleen, että tyttö vetää kymppejä kaikista aineista ja joka kokeesta. Piirtää ja maalaa uskomattoman hyvin, soittaa useita instrumentteja, käy koulun ohella musiikkiopistoa ja tähtää Sibelius-lukion pääsykokeisiin.
Minun lapseni taas reagoi monivuotiseen syrjintään niin, että hän ei jotenkin pystynyt hallitsemaan pahan olon tunteitaan, vaan pahimmillaan koulutehtävät ja -kirjat olivat hänelle yhtä kuin kiusaaminen, jos sitä jotenkin voi kuvata. Sain tehdä usein todella tuntien työn, että hänen tunneskaalansa saatiin sen verran hallintaan ja mieliala kohenemaan, että mihinkään koulutehtäviin voitiin ryhtyä.
Just noin. Rikki paukkuvaan lakilistaan voi lisätä vielä perusopetuslain momentin, jonka mukaan lapsella on oikeus TURVALLISEEN oppimisympäristöön.
Sitten joku opettajana täällä esiintyvä viitsii paasata vielä, että onko tehty sitä ja onko tehty tätä. Hah! Kaikki mahdollinen on tehty, mutta siinä vaiheessa kun kiusaajien johtajalle ja lapselle järjestetään sovittelutilaisuus, niin kiusaaja-pomo suurisuisena puhuu opettajat puolelleen. Opettajat ovat ihan kuin sossut yhtä ulkona todellisesta tilanteesta, ja tilaisuus päättyy siihen, että toinen opettajista osallistuu kiusatun kiusaamiseen. Ja SE opettaja, joka oli nähnyt oikeat tilanteet, ei päässyt tuohon sovitteluun. Sitten kiusaaja saapastelee mahtavana luokkaan, kun kiusattu oli nöyryytetty pyytämään HÄNELTÄ anteeksi.
Kun se opettaja, joka oli katsellut ja kuunnellut salaa lapsia, kuullut ja nähnyt tilanteet, miten asiat oikeasti olivat, kun hän kuuli, miten sovittelu oli mennyt, hän suuttui. Siis todella suuttui. Mutta sanoi, että ei hän oikein voi mennä enää tulosta muuttamaan, koska sovittelu muka käytiin läpi jo. Se riitti minulle sitä koulua, raivosta sihisevälle lapselleni sanoin, että hänen ei tarvitse mennä siihen kouluun enää, minulle riitti, vaikka uudesta koulupaikasta ei ollut vielä mitään tietoa.
Toisella koulupiirialueella eräs toinen erityislapsi on myös ollut syrjitty koko kouluaikansa. Vanhemmat ovat tehneet myös kaiken mahdollisen, on puhuttu opettajille, on puhuttu kiusaajille, kaikki vanhemmat ovat keskustelleet yhdessä kasvokkain tilanteesta, mikään ei auta. Tänä talvena ei enää ole suoraa kiusaamista, vain toisen näkymättömänä pitämistä, mikä on kiusaamista sekin. Myös tänä talvena opettajat ovat puhutelleet kiusaajia, mutta siellä on myös yksi johtohahmo, joka puhuttelutilanteen jälkeen ilmoittaa toisille, että hän ei ainakaan anna periksi tuollaisen paskiaisen takia. Jos jostain olisi aihetta ls-ilmoitukseen, niin hänestä, mutta tuo koulu ei kuulu kärkipäähän ilmoitusten väsääjien listalla. Tuollaisista tyypeistä ne työpaikka- ja nettikiusaajatkin kasvavat.
Äiti näytti minulle tuon kyseisen tytön luokkakuvan äskettäin, niin sydämeen sattui, vaikka ei omasta lapsesta kyse olekaan, kun lapsesta huokui surullisuus jo kuvastakin katsottuna, hän seisoi kuvassakin muista vähän erillään kuvan toisessa reunassa. Ja kiusaajien papitar seisoi vieressä mielenosoituksellisesti selin kiusattuun tyttöön kääntyneenä, vaikka muut seisoivat suoraan eteenpäin ja kameraan katsoen.
Pakko sanoa, että työ kiusattu Asperger-tyttö pystyy kyllä ihan uskomattomiin oppimissuorituksiin! Olen suorastaan vahingoniloinen hänen kiusaajilleen, että tyttö vetää kymppejä kaikista aineista ja joka kokeesta. Piirtää ja maalaa uskomattoman hyvin, soittaa useita instrumentteja, käy koulun ohella musiikkiopistoa ja tähtää Sibelius-lukion pääsykokeisiin.
Minun lapseni taas reagoi monivuotiseen syrjintään niin, että hän ei jotenkin pystynyt hallitsemaan pahan olon tunteitaan, vaan pahimmillaan koulutehtävät ja -kirjat olivat hänelle yhtä kuin kiusaaminen, jos sitä jotenkin voi kuvata. Sain tehdä usein todella tuntien työn, että hänen tunneskaalansa saatiin sen verran hallintaan ja mieliala kohenemaan, että mihinkään koulutehtäviin voitiin ryhtyä.
Sitten kun laiton huostaanotto vielä välillä romahdutti hänen opiskelukykynsä täysin, niin koko peruskouluajalta hänellä jäi yhteensä kolme lukukautta väliin eri jaksoissa, että hän ei käynyt koulua ollenkaan. Saa siinä kaikki "asiantuntijat" tepuuttaa välillä hysteerisinä piiriä, että miten tämä aine ja miten tuo aine, pitää taas TUTKIA, löytyykö oppimisongelmia. Ei ole löytynyt, huostaanotosta kotiutumisen jälkeen, kun lapsi oli kaikkein huonoimmassa kunnossa, silloin oli jonkin asteisia hahmotushäiriöitä, mutta ei enää myöhemmin uusituissa kognitiivissa testeissä.
Jos joku haluaa neutraalia, oikeaa ja aidosti tukea antavaa opettajan mielipidettä tähän as-lasten tuntemaan yksinäisyyteen ja koulussa tapahtuvaan syrjintään, mikä kaikki johtaa niin usein lapsen alisuoriutumiseen koulussa, niin Asperger foorumilla on myös saitti, joka on tarkoitettu as-lasten vanhempien keskustelupaikaksi.
Siellä sheriffinä on opettaja, joka on myös erityislapsen äiti. Suosittelen!
Täällä vanhempien keskusteluyritykset tyrehtyvät yleensä ulkopuolisten häirintään, joilla ei ole mitään todellista tietoa ja ymmärrystä ketjun aiheesta.
Hienoa! Olin jo unohtanut tuon palstan. Ennen kirjoitin siellä enemmänkin ja ainakin lukea siellä kannattaa, siellä saa asiantuntevia neuvoja hyvää vertaistukea.
Ja kaikkea ei tarvi kirjoittaa palstalle näkyviin, jos on kovin henkilökohtaista.
Siellä voi lähettää yksityisviestejä palstalaisille, jos kirjautuu itse sisälle.
Yksityisviestien kautta juttelin aikanaan tuon opettaja-sheriffinkin kanssa jonkun kerran puhelimessa kun oli oikein kiperiä tilanteita koulussa.
Tämän palstan ketjut eivät pysy aiheessa ja asiaa tuntemattomien "neuvoille" tai mielipiteille ei kannata pistää painoarvoa.
Nimenomaan näiden pienten päiväkoti- ja alakouluikäisten rankat kokemukset muovaavat lapsen koko tulevaa elämää ja siksi ne pitäisi saada koulumaailman päättäjienkin tietoon ja oikeiden kasvatuksen asiantuntijoiden arvioitaviksi.
Oikeastaan tätä koko asiaa ei pitäisi käsitellä ls:n näkökulmasta mitenkään, koska se ei sinne kuulu. Nyt valtion korkeat viranomaisetkin myönsivät näille lapsille tehtävät aiheettomat huostaanotot, niin olisi ajankohtaista pohtia lasten tilannetta korkeampien koulu- ja kasvatusalan viranomaisten ja asiantuntijoiden kanssa. Kun heiltä nyt ensin saataisiin näkemystä ja ymmärrystä tähän, niin seuraava askel olisi sen jälkeen muiden ihmisten pohtia, miten laillisin syin huostaanotetuksi tulleen erityislapsen asema näyttäytyy ls:n sisällä.
Täällä on näköjään sallittua keskittyä vain pelkkään opettajan näkökulmaan, se ei johda lasten asemaa mihinkään, ellei heidän äänensä saa tulla kuuluviin missään mitenkään. Koulumaailmaan me erityislasten vanhemmat olemme joutuneet tutustumaan valitettavasti liikaakin, mekin, jotka emme itse ole opettajia.
Ryhdytäänkö ideoimaan kontakteja täällä, siellä vai muualla :)
Minunkin kirjoitustyylini tunnistavat varmaan jotkut, ja ainakin rivera on rekisteröitynyt kirjoittaja, johon myös voi ottaa yhteyttä, jos ei halua kirjoittaa tälle palstalle.
Keskustelupaikasta tuli minulla jo yksi ajatus, eikä se varmasti ole tämä palsta.
Aikataulu on vain hurjan myöhäinen huomenna, mutta niin taitaa olla sinullakin.
Olen kotona klo 23. Voi soittaa, lähettää viestiä tai kutsua FB:een.
OK.
Koulumaailmassa tapahtuu kaikenlaista. Tuskin sitä kukaan kieltää. Jokaiselle kriitikolle suosittelen lämpimästi sitä, että he kokeilisivat ITSE tehdä opettajan työtä jonkin aikaa, jos vain mahdollista. Se kertoisi luultavasti teille paljon enemmän kuin mikään, mitä minä tänne kirjoitan.
Ihmiset ovat erilaisia keskenään. Esiin nousevat helposti kaikkein äänekkäimmät ja röyhkeimmät tapaukset, mutta ajatus siitä, että heitä ei koulujärjestelmä tunnistaisi, on heikoilla pohjilla. Ei heitä palkita huonosta käytöksestä.
Syrjäänvetäytyvät ja holjaiset oppilaat ovat oma lukunsa. Ei ketään voi yhtäkkiä muuttaa ulospäinsuuntautuneeksikaan, tekipä opettaja mitä tahansa. Omat mahdollisuutensa on kodillakin. Esim. harrastusten kautta hiljaisistakin ihmisistä voi jotakin irti saada, jos se on tavoite. Ajatus siitä, että koulu kohtelisi huonosti hiljaisia lapsia, on absurdi. Opettaja saattaa nähdä rauhallisen oppilaan jopa siunauksena - toistakin ääripäätä nimittän RIITTÄÄ!
Jokainen ihmisyhteisö toimii tavallaan. Ei ole olemassakaan sellaista maailmaa, jossa lapsiyhteisön toimia valvottaisiin 24/7 ainakaan koulun puitteissa. Jokainen koti kantaa vastuunsa siitä, miten lapsi kaveriporukoissa toimii. Jostakin lapsi toimintamallinsa hakee. Jos lapsi on asiallisesti kasvatettu ja hänet on opetettu tunnistamaan hyvä ja huono käytös, hän useimmiten toimii asiallisesti. Valitettavasti EI aina.
Kuten julkisuudessa olemme havainneet, aikuisyhteisötkään eivät ihanteellisesti toimi. Ongelmia on jopa seurakunnilla ja poliiseilla.
Tästä on poistettu sellainen viesti, jossa joku oli hienosti vastannut edelliselle nimimerkille, että tule sinä hoitamaan erityislasta ja kokeilemaan millaista se on.
On käsittämätöntä, miten joku voi loukkaantua ja ottaa joka ainoan lapsenkin negatiivisen koulukokemuksen itseensä kohdistuvana arvosteluna,
Vai absurdia se edellisen mielestä on, jos lapsi voi koulussa huonosti!
Kun tuollaista kuulee, niin ei kyllä tarvitse ihmetellä lasten henkisen pahoinvoinnin määrää, mikä suomalaiskouluissa tutkimustenkin mukaan vallitsee.
Mutta ainakin yksi opettajana esiintyvä pitää lapsen pahan olon kokemusta absurdina, kun koulussa on aikuisia liian vähän, opettajat ja kouluterveydenhuolto ovat lasten huomioimisen suhteen ylityöllistettyjä ja nimenomaan hiljaisten lasten pahoinvointia ei huomata, eikä edes tiedetä, ennen kuin vanhemmat kertovat siitä.
Enemmän absurdia on väittää, että koulu ei kohtelisi hiljaisia lapsia huonosti ja vielä absurdimpaa on syyttää siitä vanhempia.
Kun noin olet itseäsi täynnä niin kokeilepa olla erityislapsen vanhempana jonkin aikaa. Tai huostaan otettuna lapsena jonkin aikaa. Ehkä voisit myös kokeilla olla huostaanotetun lapsen vanhempana yössä rukoilemassa.
Luuletko, että silmäsi avautuisivat näkemään asioista muidenkin näkökulman kuin ainoastaan omasi. Sen asiakkaan näkökulman. Kun sinä kuitenkin olet palveluammatin valinnut ja josta sinulle vastikettakin ilmeisesti maksetaan.
Ammattikasvattajan viesti on nimenomaan TÄHÄN kohtaan laitettuna törkeän loukkaava. Hän joko tahallaan tai tahtomattaan haluaa ymmärtää uskomattoman väärin usein toisten kirjoitukset.
Ihan kuin lasten tunne-, ajattelu- ja koko kokemusmaailma olisivat hänelle täysin vieraita. Ketjun alkupuolella kuvaa lapsen kaikessa sivuun jäämiskokemusta sekä kaveripiirissä, päiväkodin hoitajien ja koulussa opettajien taholta erään lapsen äiti, joka tuntee lapsen paremmin kuin kukaan muu ja on tiivisti elänyt lapsensa rinnalla kohta 16 vuotta. Samanlaisen lapsen tuskallisen kokemuksen ovat monet vanhemmat joutunet lapsensa elämässä läpi käymään.
Jos tuo yllä oleva kirjoitus olisi jossain muualla, siihen tuskin kiinnittäisi edes huomiota, siinä on vain yksi yleistys, joka varmaan pitää joskus paikkansakin. Mutta juuri tähän ketjuun laitettuna se on täysin asiaton ja jopa törkeästi lapsen kokemuksen mitätöivä. Ammattikasvattajalle näyttää olevan mahdoton hyväksyä yhtään asiaa muuta kuin vanhempiin suunnatun syytöksen avulla.
Hänen asenteensa kertoo kyllä myös koulumaailmasta omaa selkeää kieltään. Tutkimusten mukaan suomalaisoppilaiden oppimistuloksia pidetään hyvinä, mutta kouluviihtyvyys on Euroopan alhaisinta.
Sitäkö sitten opettajat toivoisivat, että kaikki tuskallisen pahaa oloa koulussa potevat oppilaat häiriköisivät ja parkuisivat siellä kurkku suorana? Heihin menee opettajien aikaa ihan riittävästi, muut hiljaiset ja koulun sääntöjä noudattavat saavat vaikka kuolla pahaan oloonsa, kunhan eivät vain häiritse opettajia. Ja opettajat raivoavat kaiken pahan olon vain vanhemmista johtuvaksi, vaikka tässäkään kuvatussa tapauksessa se ei VARMASTI sitä ollut, ei kenenkään perheen tuntevien mielestä, ei myöhemmin edes ls-työntekijöiden, mutta sillähän nyt ei tuollaiselle ammattikasvattajalle ole mitään merkitystä.
Eikä tässä sanallakaan syyllistetty opettajia, se on todettu myös tuolle nimimerkille, mutta vanhempien syyllistäminen kaikista lasten kokemuksesta näyttää olevan hänelle elämän suola.
Valitettavasti teillä kaikilla on oikeus ilmaista mielipiteenne täällä, niin kauan kun ne ilmaistaan asiallisesti. Se pidänkö minä teidän mielipiteitänne asiallisina (kenenkään teistä) on mielipidekysymys, eikä siksi vaikuta tekemiini poistoihin.
Mikäli te jatkatte Ammattikasvattaja- nimimerkin haukkumista erilaisin hakkumasanoin, on minun jatkettava viestienne poistamista. Pitäkää viestinne siisteinä ja nimenomaan KIELENKÄYTTÖNNE asiallisina (mielipiteenne saatte kukin, niin sinä kuin ammattikasvattaja pitää) niin en joudu poistamaan muuten mahdollisesti tärkeitä, järkeviä ja jopa muuten täysin asiallisia viestejänne.
Jos eivät minun antamani säännöt (siis ne joita tälle palstalle on moderoinnin helpottamiseksi laitettu suomi 24: yleisten sääntöjen lisäksi) muistu muuten mieleen, niin käykääpä lukaisemassa ne tuolta palstan alusta ennen kuin kirjoitatte seuraavaa viestiänne, niin ei tarvitse enää kenenkään itkeä, kun meni niin hyvä ja tärkeä viesti hukkaan. Luuletteko, että ihan innoissani ja täpinöissäni näitä täällä poistelen? Ehkä minulla on muutakin elämää ;)
Lasten puolesta.
Olisitko ystävällinen ja kertoisit sen, missä kohdin olen ollut mielestäsi erityisen törkeää kieltä käyttävä keskustelija?
Missä kohden olen suoraan syyllistänyt kaikki vanhemmat ja kertonut niin haluavani tehdäkin?
Luennointi koulumaailmasta saa aina minulta vastakommentin, koska näkemykset ajoittain ovat niin omituisia. Tavallisesti ja rauhallisesti käyttäytyvät oppilaat ovat opettajan kannalta useimmiten helppoja tapauksia. Jos heillä on murheita, niitä luonnollisesti yritetään selvitellä, mutta tämän päivän koulumaailmassa kyllä todellakin on kaksi ryhmää, jotka vievät eniten opettajan aikaa: oppimisongelmaiset ja häiriköt. Kaikella on aina syynsä, mutta ilmeisesti niiden esittäminen on loukkaavaa, joten jätän asian väliin.
Koulukiusaaminen on trendikäs sana ja on sitä ollut jo pitkään. Ei sekään kuitenkaan ihan jokaisessa Suomen koulussa jatkuvaa ole. Jokainen koulu yrittää asiaan puuttua, mutta ilmeisesti keinot vain eivät ole aina riittävän tehokkaita. Myös jotkut vanhemmat heittävät toden teolla kapuloita rattaisiin. Muistanet oikeuskanslerin huomautuksen rehtorille, joka EI saaanut kasvattaa opilaita eroon tupakoinnista tutkielman avulla?
Jos joku oppiilas on hiljainen ja ei näkyvästi oirehdi, hänen tilanteensa saattaa jäädä opettajilta huomaamatta. Onpa täällä jokunen kirjoittaja julistanut sitäkin, miten väärää toimintaa esim. perusteellisemmat perhetaustojen selvitykset ovat. Millähän ehdoilla kouluterveydenhoito toimii, jos se EI saa mihinkään asiaan oikeastaan perehtyä, jottei vain loukkaa ketään?
En tiedä, miten voisin asiaa enemmän selittää. Ei minua mikään teksti erityisesti loukkaa enkä henkilöi kaikkea itseeni. Yritän selittää omia näkökantojani ja sitä, että todellisuus on monimutkaisempi kuin ne mustavalkoiset ja yksinkertaistetut jutut, joita tämän tyyppisissä keskusteluissa esiin nousee. Kun samat jutut vielä parhaimmillaan kerrotaan kymmenellä eri nikillä, soppa on valmis.
Kouluviihtyvyyden mataluuteen on monia syitä. Jos Suomen lapset ja nuoret itse päättäisivät, enin osa päivästä kuluisi kännykän ja pelien & Facebookin parissa. En itsekään ikinä voi sanoa rakastaneeni koulussa oloa. Tässäpä kuitenkin nyt olen. Ei läheskään jokainen ihminen taida töissäkäyntiäkään erityisesti ihailla, vaikka kai heitäkin löytyy. Osalle ihmisistä on muodostunut perin outo kuva siitä, miksi asioita oikeasti tehdään.
Kun ulkopuolisten ilkeitä viestejä on poistettu välistä, niin täältä on poistunut mukana näköjään paljon myös aivan asiallisia lasten itse kokemuksistaan kertomat ja vanhemman tänne tulkitsemat kirjoitukset.
Siksi lisään tuohon jotakin alapuolelle, koska niissä ei varmasti ole mitään palstan sääntöjen vastaista.
Toisella koulupiirialueella eräs toinen erityislapsi on myös ollut syrjitty koko kouluaikansa. Vanhemmat ovat tehneet myös kaiken mahdollisen, on puhuttu opettajille, on puhuttu kiusaajille, kaikki vanhemmat ovat keskustelleet yhdessä kasvokkain tilanteesta, mikään ei auta. Tänä talvena ei enää ole suoraa kiusaamista, vain toisen näkymättömänä pitämistä, mikä on kiusaamista sekin. Myös tänä talvena opettajat ovat puhutelleet kiusaajia, mutta siellä on myös yksi johtohahmo, joka puhuttelutilanteen jälkeen ilmoittaa toisille, että hän ei ainakaan anna periksi tuollaisen paskiaisen takia. Jos jostain olisi aihetta ls-ilmoitukseen, niin hänestä, mutta tuo koulu ei kuulu kärkipäähän ilmoitusten väsääjien listalla. Tuollaisista tyypeistä ne työpaikka- ja nettikiusaajatkin kasvavat.
Äiti näytti minulle tuon kyseisen tytön luokkakuvan äskettäin, niin sydämeen sattui, vaikka ei omasta lapsesta kyse olekaan, kun lapsesta huokui surullisuus jo kuvastakin katsottuna, hän seisoi kuvassakin muista vähän erillään kuvan toisessa reunassa. Ja kiusaajien papitar seisoi vieressä mielenosoituksellisesti selin kiusattuun tyttöön kääntyneenä, vaikka muut seisoivat suoraan eteenpäin ja kameraan katsoen.
Pakko sanoa, että työ kiusattu Asperger-tyttö pystyy kyllä ihan uskomattomiin oppimissuorituksiin! Olen suorastaan vahingoniloinen hänen kiusaajilleen, että tyttö vetää kymppejä kaikista aineista ja joka kokeesta. Piirtää ja maalaa uskomattoman hyvin, soittaa useita instrumentteja, käy koulun ohella musiikkiopistoa ja tähtää Sibelius-lukion pääsykokeisiin.
Minun lapseni taas reagoi monivuotiseen syrjintään niin, että hän ei jotenkin pystynyt hallitsemaan pahan olon tunteitaan, vaan pahimmillaan koulutehtävät ja -kirjat olivat hänelle yhtä kuin kiusaaminen, jos sitä jotenkin voi kuvata. Sain tehdä usein todella tuntien työn, että hänen tunneskaalansa saatiin sen verran hallintaan ja mieliala kohenemaan, että mihinkään koulutehtäviin voitiin ryhtyä.
Sitten kun laiton huostaanotto vielä välillä romahdutti hänen opiskelukykynsä täysin, niin koko peruskouluajalta hänellä jäi yhteensä kolme lukukautta väliin eri jaksoissa, että hän ei käynyt koulua ollenkaan. Saa siinä kaikki "asiantuntijat" tepuuttaa välillä hysteerisinä piiriä, että miten tämä aine ja miten tuo aine, pitää taas TUTKIA, löytyykö oppimisongelmia. Ei ole löytynyt, huostaanotosta kotiutumisen jälkeen, kun lapsi oli kaikkein huonoimmassa kunnossa, silloin oli jonkin asteisia hahmotushäiriöitä, mutta ei enää myöhemmin uusituissa kognitiivissa testeissä.
Aina puhutaan lasten "ongelmista" ja siitä suuresa HUOLESTA, jota nämä sosiaalityöntekijöissä aiheuttavat. Mutta kukaan ei kerro siitä huolesta, mitä vanhemmat joutuvat lapsen puolesta kokemaan, kun lapsi läpi käy sellaista mankelia, joka olisi rankka aikuisellekin.
Lapseni ei ole ikinä ollut häirikkö, yhden ainoaa rangaistusta ei ole ikinä koulussa saanut, eikä ikinä ole valitettu, että jossain olisi huonosti käyttäytynyt. Mutta koska joka tilanteesta aina yritän meillekin hakea tavallaan hyviä puolia, niin olen tosi kiitollinen, että lapseni ei ole adhd-poika, jolle ympäristön taholta tullut kaltoinkohtelu olisi muuttunut tieni-ikään mennessä vihaksi ja aggressiivisuudeksi ulkomaailmaa kohtaan. Ei voi muuta kuin tuntea valtavan suurta sympatiaa niitä lapsia ja vanhempia kohtaan, jotka siinä tilanteessa ovat, vaikka vanhemmat olisivat tehneet lapsen eteen kaiken mahdollisen ja vielä enemmänkin.
On minunkin lapseni joskus tuskaantuneena sanonut vihaavansa kaikkia ihmisiä. Siinä saa vanhempi olla kieli tosi keskellä suuta, että ei vahingossakaan lietso lapsen katkeruutta, mutta ei toisaalta sano hänen kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta oikeutetuksi. Lapsellani on ihan kuin synnynnäisesti valtavan selkeä oikeudenmukaisuuden taju ja yksi tärkeä prosessi on ollut saada hänet ymmärtämään, että yksi ihminen ei voi paljoakaan tämän maailman epäoikeudenmukaisuuksille, se on ylivoimainen taakka kenelle tahansa. Eri lapsilla auttavat erilaiset tavat käsitellä asioita ja todella tulenarkoja ovat ne harvat tilanteet, jolloin hän haluaa käsitellä jotain aiheettomaan huostaanottoon liittyviä asioita.
Lapsen vuosia tunteneet lääkärit suosittelivat terapian jatkamista vielä teini-iässäkin, mutta Kela iski kapuloita rattaisiin, ei ollut kuulema enää varaa. Oli varaa vain auttaa lapsi laittoman huostaanoton traumoista just ja just jaloilleen, sitten lapsi oli saanut kuulema apua riittävästi. Joitakin yksityistapaamisia olen ostanut tiukimmissa tilanteissa tuntemaltamme tosi hyvältä terapeutilta ja olen ikikiitollin, että niihin on edes ollut varaa.
Kiitollisuus elämälle kaikista hyvän murusistakin ja pienistäkin onnen ja ilon hetkistä, sekä suuresta keskinäisestä rakkaudesta, joka on kantanut meitä kaiken ylitse. Ja yksi kannustava voima on huumori, sitä lapsellakin tuntuu riittävän ja voimaannuttava kyky nauraa välillä vaikka kyynelten keskellä. Se realisoi lapsen taitoa nähdä asiat oikeissa mittasuhteissa vaikeidenkin tunteiden keskellä.
Nämä sanat haluaisin sanoa kannustuksena joka lapselle ja niille vanhemmille, joiden lapsi seisoo surullisena yksinään luokkakuvassa, kun tuntuu, että kaikki muut ovat lapselle selkänsä kääntäneet. Rakkaus ja kaikki hyvä ovat elämän kantava voima silloinkin, kun ei sille tunnu, eikä valon pilkahdusta näy missään näköpiirissä. Te ette uskokaan, miten suuria ilon hetkiä teillä on vielä edessä päin. Ihan varmasti on, älkää luovuttako! Jaksamista ja virtuaalihaleja kaikille!
Tämä sama viesti löytyy ihan poistamattomana edelleen tuolta ylempää. Älkää viitsikö massapostata näitä viestejä tänne tai joudun poistelemaan niitä koko ajan ja jää vähemmän aikaa ihan oikeasti tärkeille asioille...
Nimimerkeillä Manta1:lle ja Jatkoa23 on kirjoitettu aivan sama viesti kuin tuossa yllä. Eli mitkähän kaksi näistä nyt sitten poistaisin?
Anteeksi, en huomannut sitä, että se löytyi ylempää. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole massapostata yhtään mitään! Tietysti voit poistaa viestit, jotka ovat tuplana, ne ovat vain turhaa täytettä ketjussa, jossa muutenkin taas onnistuttiin suuntaamaan katse enemmän aikuisiin kuin lapsiin.
Ammattikasvattajan viestit jätän tästä eteenpäin lukematta, koska hänen kanssaan on turha yrittää itselle kipeistä asioista kenenkään keskustella. Ei koulukiusattua lohduta yhtään esim. se, että kiusaamista ei kaikissa kouluissa ole. Eikä yksittäisen aiheen käsittelyä vie eteen päin se, että asioista paasataan loputtomiin yleisellä tasolla. Ainut apu on se, kuten meidän tapauksessa, kun lapsi pääsee vihdoin sellaiseen kouluun, jossa kiusaamisesta ei ole tietoa ja opettajilla on halua heti napakasti puuttua, jos siihen viitteitä ilmaantuu.
Ammattikasvattajan kysymyksiin en vastaa, heti ensimmäisessä hän syyllistää minua jostain sellaisesta, mitä en ole kirjoittanut.
Tätä hiljaisten erityislasten asemaa ei tietääkseni ole enemmän käsitelty IKINÄ ennen, ei ainakaan sen kahdeksan vuoden aikana, minkä olen palstaa seurannut. Nikeistä piikittely on taas asiatonta, niiden käyttöä ei edellytä ylläpitokaan.
Kaikille tiedoksi, jos ette ole sattuneet huomaamaan, että joka ketjun ensimmäisen viestin jälkeen löytyy linkki, jolla alapuoliset keskustelut voi sulkea. Siitä on helppo nähdä, mitä haluaa lukea ja mitä ei.
Eilen tähän kirjoitti joku, joka sanoi olevansa opettaja JA erityislapsen vanhempi oli vastannut täällä opettajana esiintyvälle henkilölle, eikä hänkään hyväksynyt sitä tapaa, miten täällä opettajaksi itseään väittävä esiintyy. En tiedä lukiko muuta kuin tätä ketjua.
Nyt täältä on poistettu se viesti ja paljon muuta.
Näin minäkin ja varmaan moni muukin ehti nähdä. Ja sellaisia hienoja, upeita, lasta ymmärtäviä opettajia tavattuani olen aivan sata varma, että eivät hekään tuota käytöstä hyväksyisi.
Lapsen kokemusta on ihan turha vääntää kenenkään absurdiksi väitteeksi, mutta saipahan tuo tyyppi, mitä halusi. Riidan (poistetut viestit) ja sotkettua tärkeän aiheen. Seuraavana päivänä "häntä koipien välissä" paljon asiallisemmin kirjoittamansa viesti ajaa saman asian eli ohjaa lukijan ajatukset pois siitä, mistä oli tarkoitus. On se hyvä, "asiallisesti" ilman haukkumasanoja esitetty tapa päästä samaan päämäärään.
On varmaan nyt hyvä mieli.
Täsmälleen samaa mieltä! Minun eräs lähimpiä ystäviä on oma entinen koulukaveri, joka on opettaja ja KAHDEN erityislapsen vanhempi.
Hän sentään välittää aidosti lapsista, tietää as-lasten tilanteen, siis tiedollisesti tietää ja tuntee heidän kokemus- ja ajattelumaailmansa omien lastensa kautta. Lisäksi opettajana ymmärtää silti myös koulujen nykyisen tilanteen. Ei kuuna kullan valkeana häneltä tuollaista tekstiä saataisi!
Tuo harrastuksista puhuminenkin, ihan kuin nimenomaan tällä palstalla kirjoittavat vanhemmat eivät yhtään tajuaisi, mikä voimaannuttava merkitys hyvällä harrastuksella voi lapselle olla. Mutta hän ei taas tajua sitä, että erityislasten kohdalla sekin on oma aihealueensa, joka vaatisi vähintään oman ketjun.
Nykymenolla on ihan sama avata 10 uutta keskustelua, joissa kaikissa on sama aihe eli yleensä koko lastensuojelu, kaikki lasten ongelmat ja sen loputon vatvominen, miten vanhemmat, ei kaikki, mutta suurin osa eivät tajua lasten kasvattamisesta yhtään mitään. Saman voisi jakaa vaikka 50 eri aihealueeseen, niin silloin ehkä voisi keskustellakin jostakin. Nyt aina löytyy joku, joka ei ketjun varsinaisesta aiheesta mitään tiedä ja tajua, mutta kaataa suurimpiirtein kaikki em:t aiheet samaan ketjuun oikein isona laidallisena ja vielä "neuvoo" "huonoiksi" kuvittelemiaan vanhempia ylhäältä tulevalla asenteella. *naurua*
Mutta onneksi nyt alkuperäinen tarkoitus ehti tavoittaa ainakin jonkun vanhemman, ennen kuin rähinä alkoi. Ihan kuin nämä lapset eivät saisi riittävästi lokaa naamalleen muutenkin, niin sitten vielä täälläkin.
Kommentoidaan myös tähän ketjuun :)
Monen erityislapsen (4) vanhempana olen kokenut huonoja sekä hyviä hetkiä lasteni kohdalla. Helpointa oli saada ADHD dg toiseksi vanhimmalle pojalle, se kun on niiiin helppo huomata. MUTTA asperger-lapsi kun valitettavasti muistuttaa jonkin verran kaltoinkohdeltua lasta. Esim. 1. hiusten harjaus/leikkaus: sattuuuu, älä tapa minua. 2. hipaiset ranteeseen tai olkapäähän: älä hakkaa, tulee mustelma, sattuuuu. Eli assi-lapsen aistiherkkyydet moninkertaistuvat ja monesti juuri tämän takia saadaan aivan väärä kuva ja alkaa syyttävä sormi osoittaa perheeseen.
Olisi ihan mielenkiintoista jos täällä on joku joka voisi kommentoida minkä verran opettajia sekä sos.virkailijoita perehdytetään aiheeseen erityislapsi ja heidän käyttäytyminen/kommunikointi.
ADRESSI.
Huostaanotetuille lapsilla ääni kuuluviin ja vanhemmille henkistä tukea.
Lue lisää adressista.
http://www.adressit.com/hol
--------------
Tavalliseen luokanopettajakoulutukseen tietoa erityislapsista ei käsittääkseni sisälly ollenkaan.
Esim. lapseni kolmannen luokan opettajalla ei ollut mitään tietoa AS-diagnoosista, oli kai kuullut sen joskus, mutta ei hänellä ollut hajuakaan, mitä se tarkoittaa. Yhteistyössä koulun kanssa näin parhaaksi vaihtoehdoksi, että lapsi sijoitettiin tavalliseen luokkaan, jonka oppilasmäärä oli pienempi kuin muissa luokissa näkövammaisen oppilaan takia.
Vein opettajalle kaiken mahdollisen materiaalin, mitä As- ja autistiliitosta oli saatavissa. Elettiin aikaa, jolloin kaupunki ei vielä ollut romuttanut ihan kaikkia Lastenlinnasta saatavaa tukea, joten kutsuin opettajan mukaan myös neurologian osastolla järjestettyyn palaveriin, jossa erikoislääkäri ja muut asiantuntijat yirittivät jakaa opettajalle tietoa, mikä olisi auttanut häntä auttamaan lasta.
Nopeasti osoittautui, että opettaja ei osannut mitään saamaansa tietoa soveltaa käytännön tuntitilanteisiin.
Sitten maksoin vielä omalla kustannuksellani yksityiseltä lääkäriasemalta annetun konsultaatiopalaverin opettajalle, joka järjestettiin koulussa. Suunniteltiin 1-4 kohtaa koskeva yksinkertainen ohjelista, mitkä asiat opetta voisi huomioida tämän lapsen kohdalla. Hän kieltäytyi sen noudattamisesta jo palaverissa.
Siinä vaiheessa jo koulun omat työntekijät puuttuivat keskusteluun. Koulupsykologi ja erityisopettaja ehdottivat, että koska opettaja ei ehdi, niin näkövammaisen oppilaan erityisavustaja tarkastaisi lapsen repun ennen kotiin lähtöä, että varmasti kaikki läksyjen tekoon tarvitty materiaali on kotona mukana. Tähän tuon toisen lapsen erityisavustaja suostui ilomielin.
Näin opettajalle alkujaan laadittu ohjelista oli supistunut vain YHTEEN vaatimukseen: Toivottiin opettajalla löytyvän sen verran aikaa, että hän päivittäin antaisi lapselle edes yhden kiitoksen jostain asiasta, koska me kaikki palaverissa olleet tiesimme, että niitä varmasti on koulunkäyntiin hyvin motivoituneella lapsella. Ja me kaikki tiesimme myös, että lapsi yritti parhaansa, mutta hänen jatkuva psyykkinen paha olonsa koulussa rasitti hänen keskittymiskykyään niin, että esim. vihkojen ja kirjojen unohtamisia kouluun sattui.
Palaverin lopussa opettaja oli lievästi sanottuna hapan ja vastentahtoinen kaikkia saamiaan ohjeita kohtaan. Ja lähiviikkoina palaverin jälkeen ilmeni, että yhtään kiitosta ei kuulunut, ei ainoastakaan hyvästäkään suorituksesta, mutta pienistäkin virheistä lapsi otettiin kerrankin oikein luokan eteen kaikkien kuullen moitittavaksi ja "puhuteltavaksi".
Kun kaikki lapseni ja parin kiusaajatytön väliset sovitteluyrityksetkin kilpistyivät siihen, että opettaja haukkui lapseni turhasta valittamisesta. Kun ihmettelin opettajalle tätä, niin hän räjähti: "Juurihan minulle selitettiin, että X:llä ei ole mitään taitoja sosiaalisiin tilanteisiin!"
Siis palaverissa joku mainitsi, että VAIKKA as-lasten tyyppikäytökseen luetaan jonkin asteinen sosiaalinen sokeus, niin tämän lapsen kohdalla se EI pidä paikkaansa, vaan päinvastoin, lapsi oli hyvin tarkka tulkitsemaan sosiaaliset tilanteet täsmälleen oikein. Silloin sanoin ensimmäisen kerran meitä kaikessa tukeneelle koulupsykologillekin suoraan, mitä opettajasta ajattelin. Eli että kukaan ei voi olla enää noin tyhmä tai kiireinen, vaan jostain syystä hän oli haluton juuri tämän lapsen auttamiseen, eikä sen takia halunnut ottaa vastaan mitään edes omaa työtään helpottamaan tarkoitettuja neuvoja, ei edes erikoislääkäreiltä. Ja saamansa informaation hän ymmärsi tahallaan väärin.
Tuossa on vain osa kaikesta tapahtuneesta, mutta kerroin tämän siksi, että eivät kaikki luokanopettajat edes halua omaksua uutta tietoa, eikä heillä ole kykyä ja/tai halua yksinkertaistenkaan neuvojen käytännön soveltamiseen. Kiireeseen on niin helppo vedota. Tähän tulokseen päätyivät koulupsykologi, rehtori ja muutama muukin opettaja kahden keskisissä keskusteluissa.
Moni muu opettaja siinäkin koulussa joutui paljon kovemmalle, koska heillä oli suuret luokat ja joka luokassa oli vähintään 1-2 erityisen tuen tarpeessa olevaa oppilasta. Tämä luokka oli pieni, vain yksi erityistuen tarvitsija ja lisäksi luokassa oli myös koulunkäyntiavustaja, jota ei ollut muissa luokissa. Tutustuin paremmin myös koulun ulkopuolella koulunkäyntiavustajaan, eikä hänkään mielellään juuri tuon kyseisen opettajan alaisuudessa työskennellyt...
Taitaa opettajien kohdalla olla vähän sama juttu kuin esim. sosiaalityöntekijöiden, jotkut sopivat työhönsä paremmin ja jotkut huonommin, jotkut eivät oikeastaan ollenkaan.
Heitä tämä kysymys Asperger-foorumille.
Kaikkiin tämän ketjun kysymyksiin on parempi saada vastauksia sieltä esim. opettajalta, jolla itsellä on erityislapsia.
Silloin voidaan puhua jo jonkinasteisesta asiantuntemuksesta, eikä siellä kukaan lavertele loputtomiin vain opettajien ongelmista. Nekin kyllä erityislasten vanhempien keskuudessa tiedetään riittävän hyvin, valitettavasti, mutta lapsia se tietämys ei auta ollenkaan.
Lue tuolta ylempää myös nimim. Ideoidaanko? kommentti.
Olen samaa mieltä, että vaikka tämä ainakin erityislapsille tehtyjen aiheettomien huostaanottojen osalta kuuluu tällekin palstalle, mutta ainakin lasten puolesta tehdyn työn ideointi kannattaa tehdä joukossa, jossa on pelkästään asiantuntemusta omaavia henkilöitä mukana.
Siis meitä erityislasten vanhempia, oli kenenkin ammattitausta mikä tahansa, mutta jos koulusta halutaan puhua, on varmasti parasta puhua henkilöille, jotka ovat sekä opettajia että erityislasten vanhempia.
Meitä opettajia on moneen lähtöön kuten muitakin ihmisiä. On ikävää, jos kohdallesi on osunut poikkeuksellisen "kypsä" yksilö. Osalla ihmisistä mitta tulee nopeasti täyteen. Se on luonnollisesti opetusalalla vähän huono homma.
Tavalliseen luokanopettajan koulutukseen ei todellakaan ainakaan 90-luvulla sisältynyt suurta määrää tietoa erilaisista oppijoista. Täytyy toki ymmärtää myös se, että inkluusio onkin nykypäivän tavoite ja trendi. Aiemmin ainakin pahoista oppimisvaikeuksista kärsivät oppilaat sijoitettiin erityisluokkiin ja -kouluihin. Nythän ne halutaan ajaa alas. Todellista syytä - säästöt - ei luonnollisesti kerrota.
Pessimistisinä hetkinä pohdiskelen päässäni sitä, miksi meillä nykyisin on niin paljon erityislapsia ja diagnoioseja tarvitsevia. Ilmiöhän ei loputtoman vanha ole. Kai heitä aiemminkin on ollut, mutta toimeen ON kuitenkin tultu.
EHKÄ kuitenkin on niin, että aiemmin suomalaisessa koulujärjestelmässä katsottiin nykyistä enemmän asioita sormien läpi: kun joku ei oppinut, asia vain hiljaisesti hyväksyttiin. Sen enempää vanhemmat kuin opettajatkaan eivät asiaan hirveästi huomiota kiinnittäneet. Moni löysi kuitenkin paikkansa omalla tavallaan. Eivät tietenkään kaikki, mutta ei julkinen keskustelu ollut niin kovasanaista kuin nykyisin.
En ole pohdiskelussani oikeastaan minkäänlaiseen loppuputulokseen päässyt. Minun teoriani kuitenkin on se, että koulukiusaamista on aiemminkin ollut jopa enemmänkin kuin nykyisin. Pahimmillaan opettajatkin hyvin tiukasti luokittelivat oppilaat esim. tuleviin herroihin ja työmiehiin. Luokkajako oli jo alakoulussa selvä. EN tällä puolusta koulukiusamista mitenkään. Se on vastenmielinen ilmiö, mutta EI yksinkertainen vähäisessäkään määrin.
Samoin, myös koulukuri oli paljon kovempaa, kuten myös kodeissakin. Keskittymishäiriöiset pidettiin hiljaisina kovilla otteilla ja jos joku koulussa "häpäisi" perheen käyttäytymälllä huonosti, selkäsauna oli takuuvarma.
Pohdinnoillani EN halua syyllistää ketään enkä ihannoi menneitä aikoja. En pyri leimaamaan kenenkään negatiivisia kokemuksia vääriksi, mutta uskallan kuitenkin väittää, että moni tapahtumaketju on monimutkainen ja usein asioilla on monimutkaisia taustoja. Harmittavan pieni osa asioista nousee julkisuuteen tai keskusteltaviksi.
Edelleenkään EN ole valmis luopumaan ajatuksestani, että suuri osa huostalapsista EI ole erityislapsia eikä se, että joku on erityislapsi, altista häntä suoraan huostaanotolle.
Myöskään oman lapsen asioihin EI ole helppoa suhtautua puolueettomasti tai edes realistisesti. Se on meille vanhemmille erikoisen vaikeaa. Tälläkään EN tarkoita välttämättä ketjun keskustelijoita.
Kiva Toniak, että jaksat olla edelleen aktiivinen :)
Kovan taistelun se teiltäkin vaati, että oikeutta lapselle saatiin.
Jos oikean avun saantia vasta hirveiden kokemusten jälkeen voidaan sanoa oikeudeksi.