Hei!
Kyselisin muilta sateenkaariperheiden vanhemmilta että miten olette kokeneet teihin suhtauduttavan? Onko kaikki kulkenut ilman ongelmia? Miten isovanhemmat ovat suhtautuneet lapsenlapseen? yms. Kaipaisin myös pieniä kohtia arjestanne.
Itse olen nyt viidennellä kuulla raskaana ja molemmat äidit ovat todella iloisi ja odottavaisia tulevien pikkuisten suhteen :) saimme myös kuulla että kaksoset olisivat tulossa.
Kiitos kaikille vastanneille :)
Kyselisin muilta sateenkaariperheiden vanhemmilta että miten olette kokeneet teihin suhtauduttavan? Onko kaikki kulkenut ilman ongelmia? Miten isovanhemmat ovat suhtautuneet lapsenlapseen? yms. Kaipaisin myös pieniä kohtia arjestanne.
Itse olen nyt viidennellä kuulla raskaana ja molemmat äidit ovat todella iloisi ja odottavaisia tulevien pikkuisten suhteen :) saimme myös kuulla että kaksoset olisivat tulossa.
Kiitos kaikille vastanneille :)
Vastaukset 16
Vanhimmat
Meillä (olemme naispari, kuten keskustelualueesta voi päätelläkin) on reilu kaksivuotias tyttö, puolisoni biologinen lapsi, jonka olen itse adoptoinut. Molempia kutsutaan äideiksi tai tarvittaessa "etunimi-äiti" -nimikkeellä, jos vierailla meinaa mennä sekaisin kummasta puhutaan.
Tyttö sai alkunsa luovutetuilla siittiöillä klinikalla, reilun vuoden hoidoissa käymisen ja toisen IVF:n jälkeen. Tausta oli siis se, ettei kumpikaan meistä voinut saada "normaalisti" esimerkiksi inseminaatiolla lapsia, itse en saanut kroonisen sairauden lääkityksen takia edes koettaa raskautumista ja puolisko muista syistä. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja tällä hetkellä olemme uudelleen IVF-hoidoissa koettamassa pikkusiskoa tai -veljeä :)
Neuvolassa ja synnärillä kaikki suhtautuivat pääsääntöisesti hyvin, muutaman kerran meitä tosin on luultu puolison kanssa siskoksiksi. Ainoastaan viimeisimmällä neuvolakäynnillä puoliso sai aika monta kertaa tehdä selväksi ennen kuin viesti meni perille, että minä olen äiti siinä missä hänkin ja minua pitää kohdella kuin äitiä, eikä kuin lastenhoitajaa tai äidin puolisoa.
Pelkäsin aika paljon voiko "vierasta" ts. ei-biologista lasta rakastaa omanaan. Kyllä voi. Mutta se vaatii sitä, että lapsen kanssa on paljon päivittäin. Mustasukkaisin olin imettämisestä, sillä tietystihän siihenhän vastasyntyneet valveillaoloaikansa käyttävät (tai ainakin minusta tuntui siltä!) Luonnollistahan se on, että biologinen äiti on vauvalle se kaikkein elintärkein ihminen ensimmäisten kuukausien ajan ja myöhemmin tällaiset "erot" ovat ainakin meillä kaventuneet kovaa vauhtia siitä lähtien, kun puoliso lopetti imettämisen. Tosin voihan ei-biologinenkin äiti koettaa imetystä, jos haluaa.
Omat vanhempani ovat suhtautuneet todella hyvin, he pitävät tyttöä omana lapsenlapsenaan. Puolison vanhemmat taas eivät olleet kovinkaan ihastuneita siitä, että adoptoin heidän lapsenlapsensa - toinen heistä ei ole koskaan pitänyt minusta - mutta tärkeintä lienee se, että he ovat hyviä isovanhempia, kuten ovat tuntuneet ainakin tähän asti olevan. Toisin päin tilanne olisi inhottavampi: olisi hyvin hankalaa, jos ei-biologiset isovanhemmat eivät pitäisi vauvaa lapsenlapsenaan vaan lapsensa kumppanin lapsena.
Lisäksi muutama oman puoleni sukulainen on ollut ensiksi vähän ihmeissään (miten minä voin muka saada lapsen, jos puolisoni synnyttää sen, eli biologisesti sillä ei ole minun kanssani mitään tekemistä?), mutta ovat hekin ostaneet lapselle joululahjoja ja tulleet lepertelemään, että "onpas sinusta tullut jo iso tyttö, kylläpäs on suloinen hymy" ja niin edelleen.
Kelan sateenkaariperheen tukiin olette jo varmaan tutustuneet, tai jos ette, niin tuon googlettamalla löytyy tietoa. Itse olin kaksi ensimmäistä kuukautta kotona käyttäen mm. ylimääräiset lomapäivät ja olimme sen jälkeen vapailla vuorotellen, puoliso ensin ja minä sitten. Kahden lapsen kanssa on varmasti varsin "pakollista", että molemmat ovat kotona ensimmäiset kuukaudet, näin olen ainakin muilta kaksosten vanhemmilta kuullut.
Mitäköhän vielä? Sen ainakin muistan, että kirosin sitä, ettei naispareilla ei-synnyttävällä äidillä ole mitään "äitiysolettamaa" isyysolettaman tavoin. Tämä siksi, että jouduimme tekemään testamentin, jossa puoliso halusi, että minusta tulee lapsen edunvalvoja, jos hänelle tapahtuu jotain ennen adoption voimaan astumista. Reilut puolitoista kuukautta sen tekemisessä meni ja maksoikin vielä päälle satasen... Noh, tärkeintä oli tietysti, ettei sitä tarvittu :)
Tästä tuli nyt aivan törkeän pitkä! Mutta onnea raskauteen ja kaksosten hoitoon!
Onnea teille ja jaksamista vauvojen syntymän jälkeen. Muistakaa nyt sitten että ette eroa kun arki koittaa!
Ihana kuulla kahden naisen perhe-elämästä :) Lisää tällaista!
Kysykää :)
Ympäristö on suhtautunut hyvin asiallisesti. Joskus harvoin on sattunut neuvolassa tms. vähän koomisia tilanteita, kun jollekulle ei selvästi voi tulla mieleenkään, että kyseessä voi olla naispari. Niistä tilanteista on kuitenkin selvitty huumorilla ja tekemättä asiasta numeroa. Eniten harmitti se, että adoption saattamisessa voimaan kului suhteellisen pitkä aika.
Adoption kautta isovanhemmiksi tulleet eli omat vanhempani ovat ihan lääpällään lapseen ja osallistuvat enemmän kuin biologiset isovanhemmat. Sukulaiset ovat suhtautuneet oikein hyvin. Jos jotakuta on asia vaivannut, emme ole siitä tienneet.
Minä rakastan lasta enemmän kuin mitään muuta, vaikka en ole biologinen vanhempi. En ymmärrä, miten joku voisi olla rakastamatta. Totta kai lapselle on varsinkin alkuvaiheessa tärkeämpi biologinen äiti, mutta sen varmaan huomaavat monet biologiset isätkin.
Raskainta on ollut lapsen tarvitseman ajan ja vaativan työn sovittaminen sekä jatkuva väsymys pikkulapsiaikana. Äitien välinen suhde ei ole ollut parhaimmillaan, mutta kai se on vain vaihe, joka on kestettävä.
Aika tavallista lapsiperheen elämää siis...
Mielenkiintoisia kommentteja tässä keskustelussa. Itse edustan uusperheellistä, eli vaimollani on lapsi edellisestä suhteestaan. Seurustelemaan ryhtyessämme lapsi oli noin kaksivuotias.
Vaikka lapsi ei olekaan yhdessä saatu, elämme toki samantyyppistä elämää, kuin muutkin lapsia saaneet naisparit. Meihin on suhtauduttu pääasiassa myönteisesti. Aluksi herätimme kyllä huomiota esimerkiksi päiväkodissa, mutta tilanne tasoittui pian ja meihin on aina suhtauduttu asiallisesti ja minut on kutsuttu mukaan kasvatuskeskusteluihin. Neuvolassa minut on huomioitu samoin kuin lapsen biologinenkin äiti. Eräällä lääkärikäynnillä puolestaan lääkärin hämmennys oli melko ilmeistä, mutta käyttäytyminen silti asiallista.
Julkisilla paikoilla herätämme toisinaan huomiota, mutta emme ole antaneet sen häiritä. Huomio ei myöskään ole ollut koskaan negatiivista, vaikka saammekin toisinaan osaksemme tuijottelua.
Lapsi on kasvaessaan alkanut pohtimaan enemmän minun rooliani perheessä ja sitä on ollut mielenkiintoista seurata. Pääsääntöisesti hän kutsuu minua etunimelläni, mutta toisinaan myös etunimi-äiti-yhdistelmällä tai pelkäksi äidiksi. Olemme antaneet lapselle vapauden päättää itse, millä nimellä hän minua nimittää. Vastikään lapsi kyseli, onko hänellä olemassa ainoastaan yksi isä. Lapsi pitää minua toisinaan eräänlaisena sukupuolettomana henkilönä, sukupuolihan ei ylipäätään ole useinkaan lapsille niin kategorisoitu käsite kuin aikuisille. Sitä se ei ole myöskään itselleni, joten jos lapsi yhtäkkiä haluaisi ryhtyä kutsumaan minua isäksi, soisin hänelle sen vapauden.
Omien vanhempieni suhtautumista lapseemme on oikeastaan vaikea määritellä. He ovat ottaneet lapsen avoimesti vastaan ja hyväksyneet hänet osaksi elämääni. Erityisesti isäni on ollut alusta saakka innoissaan lapsesta. Toisaalta uskon, että lapsella ei ole heille samanlaista merkitystä, kuin biologisella lapsella olisi. Äitini, jonka ystävän tytär on sattumalta myös lesbo, on kertonut ystävänsä kokevan oman lapsensa kumppanin synnyttämän lapsen itselleen vieraaksi, koska lapsi ei ole biologinen sukulainen. Uusperheessäkin molemminpuolinen kiintymys voi syntyä ajanmittaan, mutta toisaalta sitä ei välttämättä synny lainkaan. Asiat eivät ole useinkaan yksinkertaisia, etenkään tunneasioiden ollessa kyseessä.
Olemme pohtineet perheenlisäystä, mutta mitään ratkaisevaa ei ole vielä päätetty. Erilaisten vaihtoehtojen suhteen luulen meidän kallistuvan sellaiseen vaihtoehtoon, että syntyvällä lapsella olisi isä tai kaksi isää. Se tuntuu meistä parhaimmalta vaihtoehdolta. Myöskään sijaisvanhemmuus ei ole poissuljettu vaihtoehto ja mikäli adoptio olisi mahdollinen, harkitsisimme sitä vakavasti.
Olen pohtinut näitä asioita paljon, mutta en oikeastaan osaa vieläkään sanoa, mitä ajattelen. Usein esimerkiksi pohdin sitä, kadunko, mikäli en saa biologista lasta ja kykenisinkö rakastamaan vaimoni meille synnyttämää lasta kuin omaani. Toisaalta koen, että minulla on jo tavallaan biologisia lapsia, sillä sisarukseni lapset ovat minulle kuin omia. Tuntuisi hurjalta, jos vaimoni synnyttämä lapsi jäisi vähemmän tärkeäksi, kuin muut lapset, joihin minulla on myös biologinen side. Ajatus raskaaksi tulemisesta, lapsen kantamisesta ja synnyttämisestä tuntuvat puolestaan minusta usein kaukaisilta ja itselleni vierailta asioilta ja pelkään, että tuntisin oloni hyvin oudoksi, mikäli tulisin raskaaksi. Uskon, että nämä asiat eivät pelkästään miettimällä selviä, mutta totuushan on, että oman lapsen rakastaminen ei ole itsestäänselvyys edes silloin, kun lapsi syntyy kahden biologisen vanhemman heterosuhteeseen.
Onko kouluikäisten lasten vanhempia paikalla?
Miten koulussa on suhtauduttu?
Hei vaan kaikille.
Me ollaan aika pitkään suunniteltu perheenlisäystä, eikä oikein tunneta samassa tilanteessa olevia, saatika sitten sateenkaariperheitä. :( Olis tosi jees jos täällä sais keskustelua aikaan...
Ollaan päätymässä klinikan siittiöihin, sitten kun aika on. Ei oikeen oo tietoa miten ajallisesti asiat tulis etenemään.
Oisko täällä ketään klinikkaa (pk-seudulta) käyttänyttä joka osaisi kertoa miten pitkään ensikäynnistä ootte tehneet inssin ja montako käyntiä on ollut ennen inssiä?
Saako odottaa kuukausia, vai pääseekö nopeastikin eteenpäin?
Edelliselle: Olen pk-seudulta. Synnytin tämän vuoden alussa meille ekan vauvan. Hoitopaikaksi suosittelen Fertinovaa Helsingistä, tästä onkin jo ollu näillä sivuilla puhetta.. Parhaaksi muutkin väittävät. Heillä on eniten kokemusta naispareista.. Vastaanotto on erittäin miellyttävä. Sitäpaitsi eka käynti on ilmainen!
Hoitoihin pääsee suhteellisen nopeasti, kunhan olet terve. Minä olin. Meillä kesti koko "projekti" sen takia vaan pidempään että meillä oli oma luovuttaja ja hänetkin tutkittiin jne..
Oltiin kokeiltu muumimuki-menetelmää useita kertoja, jonka jälkeen siirryttiin klinikalle. Siellä 4 inseminaatiota, joista en tullut raskaaksi. Se jälkeen keinohedelmöitysta 2 kertaa (IVF) jonka jälkeen vielä ICSI hoito, josta sitten tulin vihdoin raskaaksi. (Munasoluissani todettiin vika, joten sen takia sellainen erikois hoito)
Itse tunnen olevani jo ihan asiatuntija näissä hedelmöitysasioissa, kun olin niin mukana ja tutkin kaikkea mahdollista..enimmäkseen tietysti netistä.
Periaatteessa kaikki toimii nopeasti.. kunhan olet perusterve ja rahaa riittää..
Tiedoksi että Kelahan korvaa n. puolet kolmesta ekasta hoidosta.
Meitä perheenä on otettu vastaan erittäin positiivisesti, tarkoitan virastoja, työpaikkaamme, sukulaiset.. Tosin osa minun sukulaisista ei tiedä vielä, että olen naisen kassa naimisissa:)
Voisin sanoa, että emme ole missään paikassa kuullu/tuntenut mitää negatiivista. Kai meitä ympäröi ihanant ihmiset.. ja onhan täällä Helsingissä asiat hieman toisin kuin jossakin korvessa.. pikkukylässä ehkä.
Onnittelut AP:lle!
Onnea teille vauvasta. :) Ehkä mekin päädymme tohon klinikkaan, saa nähdä..
... En tiennytkään että vois saada jotain Kelakorvauksia, vaikka eihän se meidän suunnitelmiin vaikutakaan, mutta hyvä tietää kuitenkin.
Meillä ei suhtautuminen iha n noin hyvää oo ollut perheen puolelta, mutta ei suoranaisesti negatiivistakään, käydään porukoillamme puolin ja toisin ja ihan mukavaa on aina (porukat asuu kävely etäisyydellä:D ), jutustelua niistä näistä mutta ei koskaan suhteestamme... Saa nähdä miten lapsi muuttaa asioita... En osaa kuvitellamiten puolison äiti suhtautuisi synnyttämääni lapseen.. Mutta nää on tämmösiä mitkä selviää ajan kanssa, eikä etukäteis murehtiminen asiaa auta:D
Mukava huomata kuinka paljon on tullut asiallista ja mukavaa keskustelua. Voin kertoa vielä hieman suhtautumisesta, millä tavalla siis vaimoni perhe ja minun perheeni ovat raskauteeni ja uusiin tulokkaisiin suhtautunut. Äitini on ollut erittäin innoissaan ja onkin hyvin paljon mukana tässä kaikessa, samoin isäni tietysti miehekkäästi hieman hillitymmin. Vaimoni vanhemmat ovat hieman vanhoollisempia, joten heiltä olemme kuulleet vain onnentoivotukset ja sen enempää emme ole asiasta keskustelleet..vaikka mahanikin alkaa olla jo jonkin verran silmään pistävä,
Myös omat sisarukseni ovat täysillä mukana ja odottavatkin siskontyttäriään kovasti maailmaan. Vaimoni sisarukset ovat myös todella innostuneita ja heiltä saa paljon kannustusta ja onnentoivotuksia.
Olemme miettineet kaksosille nimiä jo (tietenkin vielä huumoripainotteisesti) esille ovat pompanneet voimakkaasti My, Tove, Rakel ja Hellin sukujen "perintönimet" Liisa, Sinikka yms..vielä kun oikeat yhdistelmät lötyvät :)
Kaikille hyvää joulua! : )
Asioiden etukäteen murehtiminen ei toki auta, mutta mielestäni on hyvä pohtia asioita ja varautua erilaisiin tilanteisiin, kuten perheen ja sukulaisten suhtautumiseen. Minusta olisi esimerkiksi kurjaa, jos omat vanhempani suhtautuisivat vaimoni synnyttämään lapseen aivan eri tavoin kuin sisarusteni lapsiin. En myöskään haluaisi, että oma lapseni joutuisi vanhempana pohtimaan, miksi hän ei ole isovanhemmilleen yhtä tärkeä kuin serkkunsa. Elämässä toki tapahtuu kaikenlaista, mutta mielestäni asioiden etukäteen pohtiminen suojelee jonkin verran mahdollisilta pettymyksiltä ja katkeruudelta ja auttaa suhtautumaan lapsen reaktioihin.
Itse olen huomannut, että ajattelumaailmani on jonkin verran muuttunut vuosien myötä. Nuorempana ajattelin, ettei sillä, onko lapsi biologinen vai ei, ole minulle mitään merkitystä. Myöhemmin vuosien myötä olen kuitenkin havainnut, kuinka paljon nautin siitä, että erityisesti yksi sisarusteni lapsista muistuttaa minua niin ulkoisesti kuin luonteeltaan. Minua luullaan usein hänen äidikseen, meissä on paljon samoja piirteitä, reagoimme usein asioihin samalla tavoin ja hän on lahjakas samoissa asioissa, joissa minäkin olen. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän ympäristö on alkanut huomauttelemaan samankaltaisuudestamme. Lapsen synnyttäminen itse ei toki ole mikään tae siitä, että lapsi muistuttaisi synnyttäjäänsä. Lapsihan voi muistuttaa ulkoiseltakin olemukseltaan täysin toista vanhempaansa tai periä eri piirteensä vielä kauempaa. Tämän lapsen myötä olen kuitenkin havainnut, että biologiallakin on minulle merkitystä - enemmän, kuin olin koskaan aikaisemmin ajatellutkaan.
Yksi asia, joka nousee harvoin keskusteluissa esille, mutta josta kaipaisin keskustelua, on perhemalli, johon päädytään. Ystäväperheissäni lapsia on saatu ulkomailta tilatuista siittiöistä, mutta itse en usko, että kykenisin koskaan sellaiseen vaihtoehtoon. Ajattelen, että lapsi voi kasvaa ja elää onnellista elämää kahden samaa sukupuolta olevan vanhemman perheessä, enkä näe sitä ongelmallisena. Uskon kuitenkin, että suurin osa tällä tavoin saaduista ja adoptoiduista lapsista haluaa jossakin vaiheessa tietää jotain toisesta biologisesta vanhemmastaan, juuristaan ja esimerkiksi suvussa mahdollisesti esiintyvistä perinnöllisistä sairauksista. Käsittääkseni lapsi voi joissakin tapauksissa saada tietoa toisesta biologisesta vanhemmastaan, mutta aina se ei ole mahdollista?
Tavallaan näen ulkomaalaisten siittiöiden käyttämisen tietyllä tavoin kaikkein yksinkertaisimpana, mutta en usko, että voisin koskaan menetellä oman lapseni kohdalla niin. Minusta ei olisi eettisesti oikein hankkiutua tietoisesti tilanteeseen, jossa lapsi ei mahdollisesti saisi koskaan tietoa toisesta biologisesta vanhemmastaan. Ajattelen näin, mutta tuntuu, että tällaista näkemystä ei ole välttämättä "oikein" sanoa ääneen. Itse haluaisin lapselleni läsnä olevan isän - en siksi, että ajattelisin isän olevan lapsen kasvulle ja kehitykselle välttämätöntä, vaan siksi, etten koskaan tulisi kohtaamaan ristiriitaa oman toimintani ja lapsen edun suhteen. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta.
Itselläni on lapsi miehen kanssa, joka on niin sanotusti läsnäoleva, tapaa lasta silloin tällöin, välillä vastentahtoisesti, eikä oikeasti ole 'läsnä'. Joskus ajattelen, että olisi lapsen kannalta parempi, ettei hän joutuisi aina pettymään ja odottamaan, toisin sanoen ei olisi missään tekemisissä biologisen isänsä kanssa, eikä olisi koskaan edes tavannut isäänsä. Turvalliset ja pysyvät ihmissuhteet ovat mielestäni tärkeintä lapselle. Eihän adoptiolapsetkaan välttämättä koskaan saa tietää mitään biologisista vanhemmistaan ja elävät siitä huolimatta onnellista elämää.
Mutta jos onnistut valitsemaan luovuttajan, joka myös sitoutuu olemaan 'isä' lapselle, sinulla on käynyt hyvä tuuri.
Turvalliset ja pysyvät ihmissuhteet ovat toki varmasti tärkeimpiä, en kiellä sitä. Mutta minulla on sellainen tuntuma - tai käsitys pikemminkin, että suurin osa adoptoiduistakin lapsista haluaa jossakin vaiheessa selvittää oman taustansa. Adoptiolasten kohdalla tilanne on kuitenkin sikäli erilainen, että heidän adoptiovanhempansa eivät ole tietoisesti aiheuttaneet lapselleen tilannetta, jossa tämä kasvaa tuntematta juuriaan ja taustaansa.
Voisin adoptoida lapsen ja tukea häntä juuriensa etsimisessä tai sen mahdollisen surun käsittelyssä, ettei biologisten vanhempien henkilöllisyys selviä koskaan. Mutta minulla ei olisi olemassa vastausta lapselle, joka jonakin päivänä kysyisi, miksi hänen isänsä on ulkomaalainen luovuttaja, jonka henkilöllisyyttä hän ei voisi mahdollisesti saada koskaan selville. En ole keksinyt yhtään selitystä, joka kelpaisi edes minulle itselleni.
Olen keskustellut joidenkin lesboystävieni kanssa eri perhemuodoista, ja yleisin selitys ulkomaalaisen luovuttajan käyttämiseen näyttää olevan se, että lasta ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa - kukaan muu ei päätä hänen asioistaan, eikä kukaan sekaannu perheen elämään. Nämä eivät kuitenkaan ole sellaisia selityksiä, joilla kykenisin selittämään toimintani omalle lapselleni. Kuulisin mielelläni, miten muut ovat ajatelleet selittää asian.
Meillä ei ole sopivaa isä ehdokasta ja emme tiedä millaisia hörhöjä maailma on täynnä, vaikka alussa mitä esittäisi. Usea vuosi on etsitty, mutta jostain syystä ei oo tärpänny sopivan kanssa..
ollaan päätymässä klinikan siittiöihin ja kyllä mielestäni on tärkeää että lapsi pystyy selvittämään juuriaan, vaikkakin vasta 18v:nä.
Meillä preferoitiin lapsen elämässä jollain lailla mukana olevaa isää, kuitenkin niin, että äideillä on lasten suhteen vastuu ja päätösvalta. Eli kaksi äitiä plus etäisä. Sopinut meille hyvin. Tutuilla enimmäkseen klinikkalapsia.