HEi!
Pelkään kuollakseni jätetyksi tulemista ihmissuhteissa. En tiedä mistä tuo johtuu, olin itse jättävä puoli kylmässä avioliitossani.
Jos miesystäväni ei soita tai vastaa viesteihini, päässäni alkaa jyllätä kaikki mahdolliset ajatukset, ja menen suorastaan paniikkiin. Asia ei ole helppottunut vuosien varrella ja tämä epävarmuuteni tuhoaa hyvin alkaneet ihmissuhteet.
Kertokaa saman kokeneet......mitä olette tehneet päästäksenne tasapainoon?
Pelkään kuollakseni jätetyksi tulemista ihmissuhteissa. En tiedä mistä tuo johtuu, olin itse jättävä puoli kylmässä avioliitossani.
Jos miesystäväni ei soita tai vastaa viesteihini, päässäni alkaa jyllätä kaikki mahdolliset ajatukset, ja menen suorastaan paniikkiin. Asia ei ole helppottunut vuosien varrella ja tämä epävarmuuteni tuhoaa hyvin alkaneet ihmissuhteet.
Kertokaa saman kokeneet......mitä olette tehneet päästäksenne tasapainoon?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Moi, eli mun mutsin poikaystävä asuu ulkomailla, mut se siis on ihan suomalainen, se soittaa mutsille joka ikinen päivä ainakin 2 kertaa ja lähettää textiviestei.. se alkaa jo risoo..
Nii ja sit jos mutsi ei kolmannel soitol oo vastannu se menee ihan paniikkiin ja soittaa kokoajan peräkkäin ja lähettää viestejä. Kerran se jopa oli melkein tulos kattoo tänne suomeen et onks mutsille tapahtunu jotain!!
Alkaa ärsyttää! jos mä vaik oon yksin himas ja mutsi on jättäny kännykän himaan ni sit se alkaa pirisee kokoajan ja mul menee hermot!! Eikä mua huvita ikinä siihen vastata, ku ei sil mutsin poikaystäväl oo ees huumorintajuu..........
Niin et sul on vähän sama ongelma, ku tol mutsin poikaystäväl..
Siis jos tosissasi olit.........toivon mukaan.
Niin, yrita ymmartaa, silla kun ihminen on kaukana ulkomailla, ei han paase HENKILOKOHTAISESTI tarkistamaan, onko toisella kaikki ok vai ei.
Se paniikki tulee pitkalti juuri siita avuttomuuden tunteesta. Asiahan olisi eri, jos se poikaystava olisi vaikka naapurikorttelissa ja paasisi tarvittaessa ihan muutaman minuutin sisalla tarkistamaan asian.
Niin, rakkautta se vain on...yrita ymmartaa.:)
Usein taustalla on toistuva kokemus siitä, että on tullut vaikeasti loukatuksi, tunne-elämässä yksin jätetyksi ja luottamus on petetty. Ne voivat tosin olla varhaisia kokemuksia, ei edes aikuisikään mitenkään liittyviä. Tästä syntyy turvattomuuden tunne ja voi olla vaikeata olla yksin. Perusriippuvuutta kun ei ole saanut tyydyttävästi kokea niin sitä on sitten aikuisiän koko ajan vailla. Usein nämä ihmiset ovat niitä jättäjiä, jättävät ENNEN KUIN TULEVAT JÄTETYKSI. Kun suhde tulee turvallisemmaksi ja tutustutaan, niin samalla pelko ja kauhu jätetyksi tulemisesta alkaa kalvaa ja sitten onkin jo jalka oven välissä. Tämä sama kuvio tuntuu toistuvan useissa eroissa ja niissä näennäisen irrationaalisissa selityksissä. Ongelma on omassa kesken jääneessä itsenäistymiskehityksessä, jää riippuvuuen tarpeissa liian yksin ja on sitä koko ajan vailla samalla kun pelkää.
Minua vaivaa juuri täsmälleen tuo syndrooma. Vanhempani eivät juuri kiinnittäneet huomiota lapsiinsa.
Mutta mitä teen sille? Ei riitä että asian tiedostaa. Olen käynyt jopa psykoterapiassa kolme vuotta ilman tuloksia.
Nykyisin olenkin suunnilleen erakoitunut neljän seinän sisään... vältän kaikkia ihmissuhteita, koska on niin paljon helpompi olla yksin. Silloin tällöin poimin miehen mukaani pelkästään seksiä varten, sen kummemmin en edes halua tutustua.
Onkohan tästä mitään tietä ulos?
Olisin kyllä ensiksi ehdottanut psykoterapiaa, mutta kerroit jo sellaisessa olleesi kolme vuotta ilman tuloksia. Harmi juttu.. olisi siitä toki odottanut olleen apua.
Tiedostaminen on tärkeä askel, mutta on totta ettei se vielä riitä. minä olen joskus käyttänyt ilmaisua, että pitäisi kyetä ottaamaan omaan syliinsä se sisäinen pieni vaille jäänyt lapsi ja olemaan sille hyväksyvä ja salliva. Mutta tähän tarvittaisiin taas paradoksaalisesti vierelle toinen ihminen, joka antaa riittävästi turvallisuutta että niin uskaltaa tehdä. Tässä esim. hyvin toimiva psykoterapiasuhde voisi olla siltana niin että uskaltaisi tuon hypyn tehdä. Se ei kuitenkaan useimmiten riitä, ellei ole tosielämässä mahdollista (ja uskallusta) altistua läheisemmälle suhteelle (jätetyksi tulemisen uhallakin). Joillakin naisilla on ollut hyödyksi esim. terapeuttinen ryhmä, jossa naisten kesken on uskaltanut tutkia näitä teemoja. Olisiko sinun paikkakunnallasi esim. tällainen mahdollista.
Ihmissuhteiden välttämisellä tuo ongelma ei ratkea, muutokseen tarvitaan altistumista ihmissuhteille, niin kuin hyvin varmaan tiedätkin.
Hei, minusta on kiva, että voin olla edellisen viestin kanssa just' tarkalleen samaa mieltä niiltä osin kuin viestijä asiaa tarkastelee. Voi, jospa monikin ainainen jättäjä voisi saada itselleen sen elämänvarmuuden, että uskaltaisi enemmän eikä ryntäisi taas heti jättämään, kun oma pelko jätetyksi tulemisesta ryöpsähtää esiin. Tosin emmehän me näitä asioita kuntoon saa, mutta jos muutamakin tragedia vältettäisiin...
Minusta tämäkin on viisas viesti.
Hei, Olen itse kokenut samaa, kun sinänsä aiheesta järkytyin läheisessä ihmissuhteessa ja siitä sitten pelot riistäytyivät. Sanoisin omasta kokemuksestani, ettei kannata esim. säästää omaisuuttaankaan, jos oma hyvinvointi on siinä määrin kyseenalainen kuin jos pelkää jätetyksi tulemista. En itsekään voi uskoa muuta kuin että ne varhaiset haavat, joiden aukeaminen tuo tuon jätetyksi tulemisen pelon, voidaan riittävästi ajan kanssa lääkitä. Ellei edes yritä, minusta ei tee itseään kohtaan sitä mitä on velvollinen tekemään. Kukin meistä on sentään niin hieno, ainutkertainen olento, loistavine mahdollisuuksineen. Ja jospa voisit tehdä hyvää muille, vaikkapa auttaa hädässä olevia osallistuen johonkin vastaavaan toimintaan.