Salamarakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne

OMa tarinani on vähän samanlainen. Tapasin nykyisen aviomieheni opiskellessani ulkomailla. Ongelma oli, että olin jo kolmen kuukauden kuluttua lähdössä takaisin Suomeen eikä minulla siinä vaiheessa ollut pienintäkään tarkoitusta menettää sydäntäni jollekin joka kohta ei enää olisikaan siinä. Yritin vastustella parhaani mukaan kun huomasin tämän henkilön pyörivän mielessäni kokoajan ja jouduin pakottamaan itseni etten olisi kokoajan ollut tekstittelemässä tai soittamassa hänelle pienimmistäkin asiasta. TApaamisemme kuitenkin olivat niin kiinnostavia ja niin mukavia, etten voinut mitään tunteilleni ja jo noin kuukauden päästä ensitreffeistä käytännössä asuin hänen luonaan. Sitten tuli se päivä kun jouduin lähtemään takaisin Suomeen. Ei mennyt kuin muutama päivä yksin Suomessa kun totesin, ettei tästä tule mitään ja että olin jättänyt potentiaalisen elämäni rakkauden jälkeeni. Jouduin myöntämään itselleni, että tässä se nyt on: Olin korviani myöten rakastunut ja lensin pitkältä tuntuneiden viikkojen jälkeen takaisin vanhaan opiskelukaupunkiini ja muutin yhteen poikaystäväni kanssa. Olemme olleet yhdessä nyt jo yhdeksän vuotta. Uskon siihen että meillä kaikille on olemassa se "oikea", joku joka heti alusta saakka vain tuntuu "oikealta" ja uskon siihen, että olen hänet nyt löytänyt.

Kaikki elokuvat ja romanttiset kirjat kertovat juuri tästä ideaalitilanteesta, joista valitettavasti valitettavan moni vain haaveilee: Sen oikean löytymisestä. Ja juuri noin se tapahtuu. Ihminen voi vastustella tai yrittää järkeillä tunteitaan niin paljon kuin haluaa, mutta loppupeleissä täytyisi vain osata kuunnella sydäntään ja uskaltaa seurata sitä. Kun tulee se tunne, että kuva siitä toisesta leijuu edessä koko ajan, kun tulee se tunne, että tämän henkilön olen tuntenut aina ja haluankin aina tuntea. Ja kun tulee se tunne ettei halua päästää toista viereltään mihinkään. Silloin tietää, että tässä se nyt on. Se tunne, jonka me kaikki voimme kokea jos vain annamme tunteen viedä. Maailma on epälooginen paikka ja asiat eivät aina mene niinkuin suunnittelimme tai ajattelimme: Saatamme tavata toisen puoliskomme vaikka toisella puolella maailmaa, vuoristoradan jonossa tai lähikapakassa. Sitten täytyisi vain osata kuunnella ja uskoa tunteitaan eikä paeta niitä. Rakkaus on ihana asia ja sääliksi käy sitä, joka itseltään siihen mahdollisuuden kieltää. Yksin olemiseen ja elämiseen voi tottua, mutta mikään ei voita sitä kun aamulla herää sen oman kullan vierestä, vie sormet kullan hiusten läpi ja nousee tekemään aamiaista molemmille tietäen, että tuon miehen tai naisen kanssa minä elän ja saan jakaa aikani, ajatukseni ja tunteeni.

Tapasin vuonna 2005 elämäni miehen, mutta en itse uskaltanut heittäytyä suhteeseen ja uskonut siihen, että "rakkautta ensisilmäyksellä" voisi olla totta. Mutta oli se. Enpä ole sen jälkeen moista kokenut kuin nuo neljä kuukautta, jonka jälkeen juoksin itse pakoon, koska pelästyin miten nopeasti olin ajautunut vakavaan suhteeseen. Suunnittelimme perhettä, puhuimme ulkomaille muutosta ja maailman kiertämisestä ja olimme jo kolmen kuukauden päästä tapaamisestamme täysin varmoja siitä millaiset häät haluaisimme. Sitten kun juoksin pakoon häntä koipien välissä ja katkaisin käytännössä kaikki välit tähän mieheen hän ilmeisesti surussaan löysi vuoden sisällä uuden naisen. Heillä ei mene kovinkaan hyvin mitä olen kavereiden kautta kuullut ja itse olen ollut vain lyhyissä suhteissa, joissa en voi olla oma itseni enkä voi lakata ajattelemasta miestä josta luovuin. Johanna Kurkelan sanoin "Ehkä Ensi Elämässä".

Seize the day.

Juuri lueskelin toiselta palstalta vastaavanlaisesta tapauksesta. Oiskohan niin, että olet nyt kohdannut sielunkumppanisi? Sen tyypin joka täydentää sua, hyväksyy sut juuri sellaisena kuin olet ja jonka itsekin hyväksyt juuri sellaisena kuin hän on? Omalla kohdallani ja myös serkkuni kohdalla rakkaus astui elämään kuin salama kirkkaalta taivaalta: Siinä ei voinut muuta kuin yrittää uida virran mukana. Tottakai yritin alussa vastustella ja kun olen jutellut serkkuni kanssa, jolle kävi samalla tavalla oman kumppaninsa kanssa, niin hänkin oli yrittänyt, mutta ei omille tunteilleen voi mitään kun se oikea astuu eteen. Se on juuri tota: Tapaa jonkun joka on kuin vanha tuttu, vanha kiinnostava tuttu, josta ei halua päästää irti. Silloin on parasta vaan huokaista, hymyillä ja antautua tunteidensa vietäväksi, sillä kyllä sen tietää milloin joku on "se oikea". Uskaltakaa rakastaa ihmiset.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja mutkattomuus olla toisen kanssa aivan oma itsensä tuollaisessa elämän mullistavassa rakkaudessa on hienointa mitä olla saattaa. Vaalikaa sitä ja arvostakaa suhdettanne. Älkää epäilkö tunteitanne vaan eläkää täysillä toisistanne nauttien. Pahimmassa tapauksessa ette olisi ikinä kohdanneet ja pahimmassa tapauksessa teillä ei ehkä ole kauan aikaa olla keskenänne sillä elämässä voi tapahtua mitä vain, silmänräpäyksessä. Pitäkää kädestä, hyväilkää, pussailkaa pussailemasta päästyänne, silittäkää toistenne hiuksia, nauttikaa hyvästä seksistä jota teillä eittämättä sielunkumppaneina on ja rakastaa toisianne täydestä sydämestänne. Olen onnellinen puolestanne.

En sanoisi että salamarakastuminen on se homman juju vaan se että kohdatessasi Mr. oikean rakastut häneen ihan normaalia kaavaa noudattaen (ihastuminen, omien tunteiden kanssa pähkäily, rakastuminen ja rakastaminen) vaikkakin se voi tietysti tapahtua paljon normaalia nopeammin. JOS olet kohdannut sen oikean kumppanin niin hän voi juuri olla se "sielunkumppani" sinulle: sen kyllä tietää. Kaikki on luontevaa ja hauskaa, olette kuin parhaat ystävykset vaikka kyseesä olisi vain lyhytkin aika jonka olette toisenne tunteneet, etkä todellakaan halua päästää tätä uutta tuttavuutta käsistäsi. Itselleni nousi ensin kauhea oma pelko siitä, ettei tuo henkilö oikeasti ollut minusta kiinnostunut eikä halunnut minua samalla tavalla ja epäilin omia tunteitani (jotenkin ajattelin olevani seonnut). Kun uskaltauduin kertomaan tunteistani toiselle hän ymmärsi täysin mitä tarkoini ja kertoi tuntevansa aivan samoin. Silloin ajattelin että antaa mennä vain: Tätä ei nyt jarrutella etten menetä tätä henkilöä jollekin toiselle. Seurustelun ensikuukaudet oli upeaa aikaa, eikä se vielä vuosienkaan päästä ole mihinkään muuttunut. Tilanteemme toki on: Halusimme muuttaa yhteen jo alle vuoden päästä seurustelun aloitettuamme (käytännössä asuimmekin jo yhdessä muutama kk seurustelun aloitettuamme melkeinpä vuoro öin aina toisen luona) ja suunnittelemme jo perheenperustamista ja naimisiin menoa vaikka ei meillä mikään kiire sille asteelle ole. Tiedämmepä vain, että tässä se nyt on: Enää ei tarvitse etsiä, enka tarvitse rinnalleni enää muita miehiä sillä olen löytänyt kohtalon - tai kutsutaan sitä sitten vaikka salamarakastumiseksi - avustuksella sen oikean.

En halua pilata tunnelmaa mutta kuinka monelle olette reikäänne jakaneet ?