En etsi häntä täältä, mutta kenties kohtalotovereita.
Ihastuin jo aikaa sitten erääseen mieheen, jonka kanssa olin työjuttujen kautta tekemisissä. Vaistosin hänessäkin ihastuksen merkkejä, mutta mitään ei tapahtunut välillämme, vaikka yritin varovasti antaa ymmärtää. En kuitenkaan koskaan kertonut suoraan tunteistani face to face... En uskaltanut, mies oli jotenkin liian hyvä ollakseen minua varten.
Hän teki minuun syvän vaikutuksen. Huumorintajuinen, mukava, fiksu, sikakomea, luotettava, kaikkea mitä mieheltä voisi toivoa. Meissä oli jotain samaa... Jotain kohtalon tuntua aistin hänessä.
Mies sitten alkoi seurustella jossain vaiheessa toisen kanssa, nenäni edessä. Se iski lujaa. Oli vaikea niellä pettymys. Miksi minä en kelvannut? Miksi kohtalo teki tämän minulle? Jollain lailla kannan vieläkin kipua asiasta.
En edelleenkään ole saanut miestä mielestäni, vaikka aikaa on kulunut reilu vuosi noista tapahtumista. Emme ole yhteyksissä enää, en siis näe häntä säännöllisesti, mutta se ei ole saanut unohtamaan. Aina mukana on myös huonommuuden ja häviön tunne, katkeruus... Ehkä vielä mietin alitajuisesti, että meistä vielä joku päivä tulee jotain. En ikäänkuin suostu hyväksymään tätä sydämessäni.
Kuinka kauan tätä jatkuu? Mitä minun pitäisi tehdä? Kukaan toinen ei tunnu läheskään yhtä hyvältä. Vaikka on ollut suhdeviritelmiä, ajattelen aina silti tuota miestä, miten hän olisi täydellinen. Se on kuin pakkomielle.
Haluaisin toki uskoa, ettei minun ole tarkoituskaan unohtaa häntä, että meistä vielä tulisi joskus jotain. Fools hope, tiedän...
En tiedä mitä tämäkin avautuminen auttoi.. Kiva jos joku jaksoi lukea, ehkä joku kohtalotoveri.

Vastaukset 1
Vanhimmat
Luke.Hyvä kirjoitus