Ainakin omalla kohdallani yksinäisyyteen ja eristäytymiseen on johtanut ns. sosiaalinen avuttomuus. On vaikea käydä eri paikoissa ja ottaa kontaktia uusiin ihmisiin, minkä lisäksi olen aika ennakkoluuloinen uusia ihmisiä kohtaan. Olen ollut vuosikausia yksinäinen niin, että olen käynyt vain koulussa (amk) ja lapseni harrastuksissa mutta muuten vietin kaiken ajan kotona tietokoneen ääressä samoja sivuja selaillen. En ole kuitenkaan luonteeltani epäsosiaalinen vaan hyvinkin puhelias, kunhan vain löydän seuraa itselleni. Olen myös yleensä miesten mielestä ihan nätti, joten ulkoinen olemuskaan ei ole ongelma. Seuran löytäminen ja kontaktin ottaminen uusiin ihmisiin on kuitenkin erittäin vaikeaa. On kamalaa istua kotona koneen ääressä vuosikaudet.
Kun nyt päädyin mielisairaalaan (diagnoosina epävakaa persoonallisuus) ensimmäistä kertaa elämässäni, otin nopeasti uusiin ihmisiin kontaktia ja joihinkin potilaisiin oli hyvin läheiset välit. Sen ajan, mitä siellä olin, olin joka päivä tiiviissä kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt kun tulin takaisin kotiin, jatkuu sama istuminen tietokoneen ääressä ja täydellinen eristäytyminen. Ja kaipaan aivan mielettömästi niitä mielisairaalan kavereita, joista tärkeimmän kanssa jätin yhteystiedot vaihtamatta (kamala virhe). Vaikka en yhtään laitosasumisesta pidä, siellä oli sentään koko ajan seuraa. LIsäksi vaivaavat ajatukset siitä, miten tuo ystäväni sairaalassa pärjää ja kärsiikö hän siitä, etten jättänyt hänelle yhteystietojani.
Nyt aion tehdä kaikkeni tuon tapaamani tyypin löytämiseksi, jotta hän tietää, että välitän hänestä.
Miksi alkukontaktin ottaminen, yhteystietojen vaihtaminen ja tunteiden avoin ilmaisu on tärkeille ihmisille on niin vaikeaa?
Kun nyt päädyin mielisairaalaan (diagnoosina epävakaa persoonallisuus) ensimmäistä kertaa elämässäni, otin nopeasti uusiin ihmisiin kontaktia ja joihinkin potilaisiin oli hyvin läheiset välit. Sen ajan, mitä siellä olin, olin joka päivä tiiviissä kontaktissa muihin ihmisiin. Nyt kun tulin takaisin kotiin, jatkuu sama istuminen tietokoneen ääressä ja täydellinen eristäytyminen. Ja kaipaan aivan mielettömästi niitä mielisairaalan kavereita, joista tärkeimmän kanssa jätin yhteystiedot vaihtamatta (kamala virhe). Vaikka en yhtään laitosasumisesta pidä, siellä oli sentään koko ajan seuraa. LIsäksi vaivaavat ajatukset siitä, miten tuo ystäväni sairaalassa pärjää ja kärsiikö hän siitä, etten jättänyt hänelle yhteystietojani.
Nyt aion tehdä kaikkeni tuon tapaamani tyypin löytämiseksi, jotta hän tietää, että välitän hänestä.
Miksi alkukontaktin ottaminen, yhteystietojen vaihtaminen ja tunteiden avoin ilmaisu on tärkeille ihmisille on niin vaikeaa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuo alkuosa on kuin deja vu omasta elämästäni. Ystäviä ei ole ja samaiset ennakkoluulot toisiin ihmisiin liittyen varmasti syynä tuohon.
Kai sitä pelkää alitajuisesti päästää toista ihmistä lähelleen ettei tule satutetuksi. Avoin ilmaisu ja se että yrittää kertoa tunteistaan tai siitä että aidosti välittää toisesta ihmisestä syvästi ei ainakaan oman kokemukseni pohjalta johda kuin väärin ymmärryksiin ja jatkuviin vastoinkäymisiin.
On helpompi olla yksin kun kasvattaa sisimpänsä arpikudosta ottamalla jälleen kerran iskuja vastaan
Epävakaaseen persoonallisuusteen kuuluu se, että tunteet ovat voimakkaita, ja siksi henkilö pyrkii välttämään sellaisia kokemuksia, jotka aiheuttavat tuskallisia tunteita, esim. ihmissuhteissa pettyminen, ja tämä saattaa johtaa eristäytymiseen. Lisäksi hylätyksi tuleminen pelko saa välttämään ihmissuhteita. Itsellä diagnoosi on saanut ymmärtämään paremmin itseäni ja omaa toimintaani, muttei se auta siihen, etten saa itseäni lähtemään asunnostani ja tietokoneeni äärestä ihmisten ilmoille.
Enkä tällä yritä sanoa, että eristäytyvät ihmiset ylipäänsä kärsisivät jostain psyykkisestä ongelmasta. Ihan normaalikin ihminen voi eristäytyä, mutta mielestäni kannattaa ottaa riskejä ihmisten suhteen ja kestää pettymyksiä niin kauan, että löytyy joku, joka välittää aidosti.
Itseltäni menehtyi äskettäin vanha miestuttava oman käden kautta. Oli kamalaa tajuta, että omalla eristäytymiselläni olin eristänyt itseni myös niistä ihmisistä, joista olen välittänyt, ja että tämä mies olisi saattanut tarvita minua vaikeina aikoina. Sen sijaan, että olen ajatellut kaikkien vain inhoavan minua ja vältellyt vanhoja tuttuja, minun olisi pitänyt ottaa rohkeasti yhteys ihmisiin, joista välitän. Joku heistäkin nimittäin saattaa kärsiä yksinäisyydestä ja henkisestä pahoinvoinnista ja ilahtua siitä, että joku vielä välittää. Omassa yksinäisyydessä helposti unohtuu, että myös moni muu on yksinäinen.
Otan osaa suruusi, tuo tilanne on valitettavan tuttu. Itse menetin muutama vuosi sitten kaksi läheistä ihmistä syövälle kuukauden sisällä. Ja samassa yhteydessä ihminen jonka luulin olevan ystäväni käänsi selkänsä.
En yksinkertaisesti jaksa ottaa yhteyttä keneenkään. En enää.
Ihminen on toiselle ihmiselle peto.
Minulle kävi samalla tavalla. En enää välitä yrittää tutustua ihmisiin. Kaikki vaatii vastapalveluja. Suurin osa ei osaa olla kaveri, vaan kilpailija. Moni on tahallisesti yrittänyt pilata elämässä menestymistä ja yrittänyt pilata terveen itsetunnon ja ikävä kyllä, osittain se on onnistunut. Näen ihmiset itsekkäinä petoina. Lapset on vielä herttaisia mutta heistäkin kasvaa isoina idiootteja. En halua lapsia elämääni.
Voin parhaiten kun kukaan ei häiritse minua millään tavoin! Raha helpottaa huomattavasti yksinäisen elämää.
Eipä tuo raha juuri muuta mitään. Raha ei nähdäkseni tee ihmisestä yhtään sen onnelisempaa kun kohtuullinen toimeentulo on taattu.
Mutta tuo yksinäisyys lienee ainoa tie tässä kyynisessä maailmassa jossa kukaan ei usko toisista muuta kuin pahaa.
Viattomuus on aikamme marttyyri.
Htm.. Epävakaa persoonallisuus? Onko Se joku diagnoosi? Kuulostaa aika tutulta toisaalta..y
Hyvää tekstiä teiltä molemmilta. Olen kokenut noita samoja seikkoja ja miettinyt miksi en osaa luottaa tarpeeksi toisiin ihmisiin ja olla oma itseni heidän kanssaan, vaan kanssakäyminen on yleensä sellaista pakkopullaa.
Olen kaikinpuolin ok kaveri ja osaan myös olla välillä puheliaskin. Mun suuri etu on ollut paras ystävä jonka kanssa olen kaveerannut jo 19 vuotta. Hänellä on ollut omat sosiaaliset vaikeutensa ja hänen kanssaan olen puhunnut asiasta kuin asiasta.
Jos pitää lähteä kouluun, töihin tai johonkin sosiaalisempaan harrastukseen tuottaa se aina enemmän tai vähemmän paineita. Rajoittaa han se elämää.
Koen myös että en ole kovin ihmisrakas vaikka välillä osaan muita arvostaakin ja tulee niitä parempia päiviä.
Älä murehdi suotta.
Suomalaisissa naisissa on paljon epävaikaita persoonia.
Persoonallisuushäiriöt helpottavat usein neljänkympin tienoilla, etenkin borderline. Mikä tosin voi olla laiha lohtu silloin, kun siihen on vielä vuosia tai vuosikymmeniä aikaa.