Onko rakkaus sokea?

Rakastuneena ihminen on yleensä loputtoman idealistinen ja sitä kutsutaan 'sokeudeksi'.
Kun on rakastunut, ei näe toisen puutteita esteenä olla onnellinen juuri sen ihmisen kanssa.
Persoonaanhan me todellisuudessa aina rakastumme, emme niinkään ihmisen ulkoiseen olemukseen.

Minun mieheni on kuuro, eli kuulovammainen. Tapasimme noin 15 v sitten. Olin loppukesäisellä terassilla ja kiinnitin huomion erääseen pöytään jossa miesporukka piti hauskaa. Heitä katsellesani tajusin heidän käyttävän viittomakieltä. Ihastelin heidän käsiensä liikkeitä ja yhtäkkiä näin aivan uskomattomat silmät, joihin jäin silloin tällöin heitä katsellessa kiinni.

Loppuillasta tuo mies uskomattomine silmineen tuli pöytääni, ojensi lapun jossa luki: "Hei, olen Martti. Osaatko viittomakieltä". Pudistin päätäni ja hän kirjoitti taas terassin kassakuittiin: "Sitten minä opetan", ja hymyili uskomattoman suloisesti.

Siitä lähti hyvin kivikkoinen alkutaipaleemme, mutta onneksi ihastuimme ja rakastuimme toisiimme joten siitä saimme voimaa kestää kaikki alkuvaikeudet.

Hän pystyy jonkin verran lukemaan huulilta ja minä opin aika nopeasti viittomaan alkeellisesti. Aluksi olisin halunnut vain kirjoittaa, mutta hän halusi että vain viitomme. Vain vaikeat asiat sain kirjoittaa paperille.

Minulla on vain vähän ystäviä, mutta he ottivat hänet mielellään ystäväpiiriin mukaan, jotkut opettelivat joitakin viittomiakin hänen vuokseen. Pääsääntöisesti hän luki huulilta tai vuoropuhelu sujui kirjoittaen tuttavieni ja hänen välillä. Hänellä on aivan uskomaton määrä huumorintajua ja sillä hän selvisi kiperistäkin tilanteista.

Mutta, minun olikin vaikeampi päästä sisälle hänen ystäviensä maailmaan, koin jopa toisinaan vihamielisyyttä hänen ystäviensä taholta, lähinnä kai siksi kun olin kuuleva, enkä osannut viittoa. Kerran erosimmekin kun koin olevani niin huono hänen ystäviensä silmissä, onneksi palasimme muutaman viikon jälkeen yhteen ja sen jälkeen hänen ystävänsä ovat minut joukkoonsa hyväksyneet.

Olen aina ollut hyvin ylpeä hänestä ja siitä että hän on mieheni. Kuurous on vain yksi hänen ominaisuuksistaan, jokaisellahan meillä on omat juttumme. Me olemme keksineet aivan omia viittomiakin, jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja joilla on kiva kommunikoida ihmisjoukoissa.

Tuon ensimmäisen eron jälkeen ei kuurous ole koskaan ollut syy eikä seuraus mihinkään meidän ongelmiin, kahnauksia syntyy ihan tavallisista parisuhdeasioista.

Toki kävimme syvän keskustelun läpi hänen kosiessaan minua, sillä hänen kuuroutensa (siksi hän haluaa kuulovammaansa kutsuttavan) on perinnölllistä ja meillä oli suuri todennnäköisyys saada lapsia jotka eivät kuule.

En enää edes havaitse kertoa vieraille ihmisille että hän on kuuro, sillä pidän sitä niin tavallisena asiana. Itse hän joskus sanoo sen olevan armahtava asia; ei tarvitse kuunnella nalkuttavaa akkaa :))))

Veljeni seurustelee kuuron kanssa ja minä änkyttäjän kanssa. Molemmat olemme erittäin rakastuneita kumppaneihimme :)

Seurustelen kuulevan pojan kaa, oomme niin rakastuneita kuurouudestani huolimatta :) mikä voisi estää?