Huonon itsetunnon vanki

Tyttönen-- kirjoitti:

Olen kyllästynyt siihen kuinka paljon huono itsetunto rajoittaa elämästä. Kun olin ala-asteella, eräs poika haukkui minua ja muutamia muitakin luokkalaisiamme tyttöjä kaikilla ihanilla sanoilla,kuten : ruma,läski, epäonnistunut.. Murrosikäni oli siinä vaiheessa juuri alkanut,oli tullut hieman muotoja,mutta olin silti täysin normaalipainoinen. Siinä vaiheessa sen jotenkin sivuutti ja jätti huomioitta, yläasteella se tuli jostain alitajunnasta takaisin mieleeni, koska olin sen sivuuttanut vain noin vain.. tai niin luulin. Yläasteella luokkamme oli täynnä itsekeskeisiä ja selkäänpuukottavia tyttöjä,eikä auttanut,että tyttöjä oli vielä enemmistö, joten minkäänlaista kontrastia ei ollut. Minulla oli kuitenkin kaksi ystävää, jotka ymmärsivät mua. Mä en yläasteen alussa meikannut,eikä vaatteetkaan oikeen kiinnostanut,mutta se alkoi minulla kuitenkin se vaihe, kasilla. Etsisin itseäni ja yritin pukeutua sillä tavoin,että minusta ei löytyisi huonoa sanottavaa... silti löytyi. En onnistunut miellyttämään muita. Veljeni on pidetty ihminen. Sosiaalinen ja näin. En voi olla miettimättä,että miksi mä epäonnistuin enkä ole samanlainen? Miksi kaikki vihaa mua,vaikka aina olen ystävällinen ihmisille, nauravainen ja iloinen, positiivinen ihminen? Yläasteen jälkeen kaikki muuttui. Ainakin hieman. Tänä päivänä se huono itsetunto on tullut pahempana kuin koskaan arkeeni.
Mietin sitä usein. Mietin, kuinka paljon se estää minua. En luota ihmisiin ja siksi mun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Tiedän millainen haluaisin olla.. mutta en pysty itseäni muuttamaan. Minulla on muutama ystävä,vaikka lapsuudessa niitä oli todella paljon. En pysty enää solmimaan monia ystävyyksiä,sillä pelkään näidenkin ystävien vain jättävän mut. Pari näistä vähistä ystävistäni on alkanut seurustelemaan,joten heidän koko aikansa menee melkeinpä juuri siihen.
Uusia ystäviä on niin vaikea saada. Sillä en luota ihmisiin. Kerronpa nyt sitten millainen haluaisin olla : se iloinen joka olin joskus, totta kai olen nytkin,mutta eri tavoin iloinen, aidosti ja oikeasti iloinen, ei hetkellisesti, haluaisin saada muutamat ylikilot pois, sillä kuvittelen,että silläkin on ihan hirveästi väliä,vaikka muut sanovat,ettei se edes näy mussa...,haluaisin, että kun täytän 18, käytäisiin kavereiden kanssa baarissa,mutta musta tuntuu,että ei joitakin kavereitani ala silloinkaan kiinnostamaan mikään juhliminen,kun ei heitä ikinä ole kiinnostanutkaan ja ne pari ystävää joita kiinnostaa, pelkään,ettei minun kanssa ookkaan niin hauskaa,niin kuin he väittävät ja pelkään,että vaikka he lupaavat he kuitenkin sen pettävät. Jätkiin en luota, eikä oo oikeastaan minkäänlaista kontaktia,koska uskon,että kaikki he ajattelevat minusta samoin,kuin mitkä sanat mulla vieläkin kaikuvat päässä. Tästä on muodostunut ongelma.. ongelma jota on vaikeaa nähdä ulospäin,mutta josta osa ystäväni tietävätkin,vaikka en siitä jatkuvasti puhu.. olihan heistä paikallakin yksi.
En enää halua ostaa kivoja vaatteita,vaikka yläasteella siitä jossain vaiheessa tykkäsinkin. Olen ylpeä joistakin asioista. Hain uudestaan kouluun johon ekalla kerralla en päässyt ja pääsin sinne. Olen iloinen ja minulla menee hyvin siellä,luokkahenki on hyvä ja minulla on mukavia ystäviä, he ovat minua tosin jonkinverran vanhempia ja heidän elämänsä on aika täyttä. Ehkä voisin tutustua joihinkin muihin luokkalaisiimme? Sillä jotkut heistä vaikuttavat tarkemmin tutustumisen arvoisilta.. kuitenkin pelkään,etteivät he tunne samoin.
Elämässäni on ollut myös ystäviä, joiden kanssa välit on mennyt poikki tai yhtäkkiä he ovat vain lakanneet pitämästä yhteyttä (tämäkin nykyään seurustelee).. on myös vaikeaa,kun muut seurustelee,viettää paljon aikaa poikaystäviensä kanssa ja mä oon ollut aina ilman poikaystävää. Sekin on eräänlainen häpeän aihe, mitä saa aina hävetä,ainakin muiden mielestä,itse tiedän,että eihän mulla ketään oo voinutkaan olla,kun mä oon itteni kanssa niin solmussa.
Paha taipumukseni on vertailla itseäni muihin. No munkin pitäisi kun muutkin. Hävettää olla kotona usein viikonloppuisin, sillä aina ei ystävänikään voi olla.
Tuntuu että viime aikoina, en edes pahemmin ole yrittänyt pitää heihin yhteyttä.
Ainut missä olen ylpeä itsestäni on koulu,joka menee hyvin ja olen tyytyväinen.
Tiedän olevani siinä ammatissa hyvä mihin olen opiskelemassa ja jatko-opinnotkin kiinnostavat. Myös pois muuttaminen tästä kaupungista on suuri haaveeni. Aloittaa alusta. Mutta tietenkin käydä täällä kotonakin, mutta etäisyys tähän maailmaan olisi täydellistä, mutta ratkaiseeko uusi kaupunkikaan mun ongelmia? En enää tiedä sitäkään ja siihenkin menee vielä aikaa..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä